Teksti: Rakel Similä
Kuvitus: Evi Rinkinen
Ei on aina olemassa: siitä kaikki alkaa. Ei, en tee, en tule, en puhu.
Haluan nähdä kirjoittamisen tekona, tai oikeastaan haluan ymmärtää sitä kirjailija Mara Leen kanssa voimana, joka rikkoo ajatuksen ja teon binäärisyyden. Runollinen kieli on jotain kolmatta; se on tapahtuma, joka voi perinpohjaisesti muuttaa minän suhdetta Toiseen.
Kirjoittaminen voi olla kieltäytymistä, hiljaisuutta. Se voi olla “ei” ja silloin se on tietenkin samalla “kyllä”.
Runoilija Anne Carson päättää luentonsa “On stillness” näin:
“On monia hiljaisuuksia, joihin emme vielä ehtineet – lumi; utu; siveys […] Ja viimeiseksi, haluaisin mainita huulet, tai sen kun huulet koskevat toisiaan, antiikin kreikkalaisilla oli tälle verbi lúeim, antaen meille englannin ‘muteness’ tai ‘mystery’, myös ne kaikki äänet, joita voidaan tehdä suljetuin huulin, ne, jotka tuovat mieleen vastaanottokeskusten ja mielisairaaloiden ihmiset, jotka valitsevat ommella huulensa kiinni osoituksena vastarinnasta tai raivosta.”
Voisin kuvitella, että yksi tapa kuvata näitä vankien kohtalokkaita hiljaisuuksia on Gloria Anzaldúan termi haciendo caras, eli making face, making soul, irveillä, ilmeillä. Ancaldúa käyttää termiä vastavoimana kaikille niille käytännöille, jotka seisauttavat Toisen ja määrittelevät ja kaventavat häntä. Sana saa myös kirjaimellisen merkityksen: “ilmeillä” on kehon omaa voimaa outouttaa valtasuhteita.
Kasvot ovat eräänlainen solmukohta: identiteetille, kamppailuille, naamioille, arvioinnille. Haciendo caras voi täten olla gestos subversives, poliittisesti kumouksellisia irvistyksiä: se läpitunkeva katse, joka kyseenalaistaa ja haastaa. Kasvot, jotka sanovat: “älä ajattelekaan”. Tavoitteena ei ole naamioiden paljastaminen eikä riisuminen, vaan näiden vinksauttaminen ja repeäminen, koko ajan muistaen kehon keräämät kerrostumat ja sen, että nämä ovat kivuliaita ja hyödyllisiä. Irvistän, uskallatko vielä tuijottaa?
Voiko kirjoittaminen olla irvistämistä? Osaako hiljaisuus ilmeillä? Kirjoittaminen on vakavaa leikkiä napojen ei ja kyllä välillä: kieltäytymistä, hävittämistä, kuolemaa ja samalla myöntämistä, synnyttämistä ja elämää. “Luominen ei ole oikeudenmukaista”, sanoo Hélène Cixous tarkoittaen, että meidän pitää luopua naiivista idealismista, jossa kuvittelemme taiteen väistämättä tuottavan paremman maailman. Kirjoittaja ei voi päättää kirjoittavansa vapauttavasti, hoivaavasti, kumouksellisesti. Kirjoittaja voi haluta näitä asioita, ja joskus se riittää. Mutta ei ole olemassa taidetta, joka olisi pelkästään hoivaavaa. Toisin sanoen: ei ole olemassa hyvää taidetta joka olisi pelkästään hoivaavaa.
Kysymys ei täten ole onko hiljaisuus vastustamista, vaan milloin se on sitä. Jos sinut on hiljennetty vuosikymmenien ajan, milloin hiljaa oleminen on kieltäytymistä? Milloin se on merkityksellinen valinta eikä kielen vastakohta, poissaoloa? Milloin hiljaisuus on puhetta?
Yksi vastaus: silloin kun sinua kuunnellaan ainoastaan, kun puhut tietyllä tavalla. Silloin kun sinun puheesi on alistetun, uhrin tai kärsivän, koska meille on tärkeää nähdä sinut juuri alistettuna, uhrina ja kärsivänä. Esimerkiksi.
“Miksi minun taiteeni pitää aina olla poliittista? Miksi tämän paneelikeskustelun otsikkona on “Runous: vastustaminen ja puolustaminen”? Saisinko puhua erotiikasta ja estetiikasta? Puhua kirjailijana ja oppineena siitä, miten runo kirjoitetaan?” kysyy eteläafrikkalainen runoilija Koleka Putuma Göteborgin kirjamessuilla. Siksi, vastaan mielessäni Putumalle, että vastustaminen, juuri tällä tavoin, sopii vallalle oikein hyvin. Me haluamme ajatella, että meidän tapamme nostaa hiljennettyjä ääniä on juuri se tapa, että juuri sinä olet se, jota voimme auttaa ja jolta haluamme oppia (juuri meille sopivalla tavalla). Minä haluan istua yleisössä ja samalla kokea, että teen jotain tärkeää, että tämä istuminen tekee minusta paremman, myötätuntoisemman, suuremman ihmisen. Minä annan – eli määrään – sinulle paikan.
Sara Ahmed ihmetteli sitä, miten hänen seminaarinsa rasismista aina täyttyivät rasismin vastustamisella. Valkoisilla ihmisillä, jotka eivät halunneet kuulla rasismista vaan siitä, miten rasismia vastustetaan. Mitä tapahtuisi, mikäli Ahmed ei olisikaan tarjonnut yleisölleen pehmentävää loppukanettia? Toteamusta, jota voidaan tulkita näin: ei se ole niin vaarallista kuin miltä vaikuttaa, älkää huoliko. Mitä se tarkoittaisi, jos Ahmed olisi hiljaa?
Ei ole yksinkertaista vastausta. Ei tietenkään. Mutta jotain se tekisi, jotain se muuttaisi.
Teoksessaan The Sovereignty of Quiet: Beyond Resistance in Black Culture Kevin Quashie puhuu mustien hiljaisuudesta. Ei hiljentämisestä vaan siitä elämästä ja piilopaikasta, joka ei ole julkinen, joka ei sijaitse valkoisten katseiden alla. Sisäänpäin ja syvemmälle kääntyvästä liikkeestä. Quashie tekee erottelun sanojen “silence” ja “quiet” välillä, jossa “quiet” on eräänlainen olemisen tapa, laajentumista ja kuuntelemista, ja “silence” paljolti syntyy epäämisen ja poissaolon avulla.
Quashie toteaa, että musta kulttuuri on pitkälti määrittynyt väkivallan ja julkisen vastarinnan kautta, dynaamisuutena ja ilmaisuvoimana. Mutta mikä musta sisäinen kokemus on? Musta ihmisyys, sellainen, joka ei tarvitse valkoisten tunnustusta ollakseen? Termi “quiet” tarjoaa Quashielle väylän, josta ymmärtää maailmaa etäisyydellä barrikadeilta, suhteita, häilyvyyksiä ja haluja, jotka tapahtuvat teidän välillä, jotka eivät ole meille tarkoitettuja. Alice Walker on ymmärtänyt tämän myös: “…on pidettävä kiinni paikasta, johon he eivät pääse.”
Tämä sisäänpäin ja hiljaisuuteen kurottava liike on myös kirjoittamisen liike. Runoilija Göran Sonnevin sanoin: ”Käännyn sisäänpäin, itseeni, sisimpääni, jotta voisin löytää muut. Jotta runo voisi löytää muut.” Voitaisiin tietenkin puhua sisäisyyden sijaan myös ulospäin laajentumisesta, maailman kuuntelemista. Kirjallisuus ei ole viestintää missään arkisessa mielessä, runoilija ei puhu runossaan yleisölle tai lukijalle, ei ainakaan suoraan. Kirjoittaminen on tapa puhutella Toista, muukalaista ja outoutta itsessään. Se avaa huoneen subjektiivisuudessa, toisenlaisen sisäisyyden (tai ulkoisuuden). Tämä ei ole yksityinen ja suljettu, vaan se on laajennettu, avoin ja eettinen. Parhaimmillaan se on kutsu.
Quashie esimerkiksi kutsui sisäisyydellään mukaansa runoilija Victoria Adukwei Bulleyn. Adukwei Bulley julkaisi tänä vuonna runoteoksen Quiet, innoittuneena Quashiesta. Teos on älykäs poukkoilu valkoisen ja mustan kohinan välillä. Teos siitä, miten luut puhuvat, vaikka liha on kauan aikaa sitten hävinnyt. Teos kieltäytymisestä ja haluamisesta.
Kirjallisuudessa ollaan kieltäydytty monesti. Seksistä (Lysistrate), selkeydestä (Orlando), tekijästä (Beckett). On myös kokemuksia, elämää, joista kieli kieltäytyy. Puhun surusta. Menetyksestä. Kuolemasta. Mutta puhun myös rakkaudesta. Barthes kutsui rakastettua atopokseksi: häntä on mahdotonta määritellä, vangita, kuvailla. Ja niin se minustakin on, että kieli tuntuu väistämättä köyhtyvän ja menettävän merkityksensä sitä mukaan, mitä lähemmäksi rakastettua pääsee. Oletko koskaan onnistunut kuvaamaan äitiäsi tai kumppaniasi? Riittävätkö sanat kuten “kaunis”, “viisas” tai “omintakeinen”? Ymmärtääkö ihminen joka ei tunne häntä niitä? (Onko sanojen kuitenkin ehkä pakko riittää?)
Ranskalainen runoilija Stephane Mallarmé ei koskaan kirjoittanut kirjaa kahdeksanvuotiaasta pojastaan Anatolesta, joka kuoli vuonna 1879. Hän yritti. Hän ei voinut. Surukertomuksissa tyypillisin juoni on juuri Mallarmén: kieleni on ehtynyt. “ei kieltä mahdollista kieltä kieli kuoli lapseni mukana ei voinut olla taidokasta ei taidetta ei mitään vitun taidetta minua ällöttää taide syntaksi kirjoitan kuin lapsi päälauseita kokeillen kaikki mitä kirjoitan on julistusta vihaan kirjoitusta en halua koskaan enää kirjoittaa kirjoitan polttavaa vihaani kiukkuani hyödytöntä pätkää huutoa ulinaa”, kirjoittaa runoilija Naja Marie Aidt kun hänen poikansa putoaa neljännestä kerroksesta.
Vaimonsa Alix Cléo Roubaudin kuoltua Jacques Roubaud ei sano sanaakaan kolmeenkymmeneen kuukauteen. Kolmantenakymmenentenäensimmäisenä kuukautena Roubaud kirjoittaa teoksen Quelque Chose Noir (“Jotain mustaa”), jota määrittää hallitsematon hiljaisuus. “Kun jouduin kohtaamaan kuoleman sellaisenaan ja myöntämään jonkinlaisen todellisuuden kaipuun, minun oli tunnustettava etten enää hallinnut kieltä enkä sen rakenteita.” “Viiva katkeava valosta pelosta valolla kirjoitettu pysähtyy juuri siihen Missä sinusta tulee musta”.
Cixous kirjoittaa, että “kirjoittamista ja lukemista ei voi erottaa, lukeminen on osa kirjoittamista”. Lukeminen ja kirjoittaminen ei ole samaa, mutta lukeminen on kirjoittamista ja kirjoittaminen lukemista. Antiikin aikana luettiin ääneen. Siihen oli monta syytä. Yksi niistä oli vallitseva akustinen kulttuuri, äänen ja retoriikan painotus; se, että näissä oli voimaa ja erotiikkaa. Lukeminen tapahtui yleisön edessä, ja tällä tavoin ääntä paitsi tuotettiin myös hallittiin.
Toinen syy oli käytännöllinen: sanojen välissä ei paperilla ollut mitään. Sanat kirjoitettiin yhteen, eikä ollut pilkkuja, ei pisteitä. Ääneen lukeminen tarjosi mahdollisuuden tarttua sanoihin kiinni, saada niistä otteen (tästä johtuu myös lukemisen verbi anagignoskei, “tunnistaa”). Korva ikään kuin tunnisti sanan, ymmärsi sen ennen katsetta. Tunnustuksissaan Augustinus ihmettelee opettajansa hiljaista lukemista. Tämä on eräänlainen käännekohta, jossa siirtyminen pois antiikin äänekkäästä, julkisesta lukemisesta keskiajan äänettömään saa ensimmäisen kuvansa. Kun hiljaisuus ja tilavuus, välimerkit ja etäisyydet, laskeutuivat typografiaan, myös lukija hitaasti hiljeni.
Emily Dickinson ja Svetlana Aleksijevitj. Kaksi kirjailijaa, jotka käyttävät välimerkkejä runsaasti, omintakeisesti, viekkaasti. Dickinsonilla on hänen ajatusviivansa (–), se eteenpäin, ikuisuuteen, sanomattomuuden kurottava merkki, jolla hän pilkkoo ja kokoaa runonsa. Aleksijevitsillä on kolme pistettä (…). Myös Aleksijevits pilkkoaa ja kokoaa, ei runoja, vaan ääntä, muiden ääniä, naistappajien, äitien, lapsisotilaiden, karkureiden sekä naapureiden tunnustuksia ja toivomuksia. “Flaubertilla oli tapana sanoa itsestään, että hän oli kynän ihminen. Voin sanoa itsestäni, että olen korvan ihminen”, hän toteaa Nobel-esitelmässään. Hänen utopian äänet -genreään ollaan kuvailtu monella tavalla: se on dokumenttiromaani, haastattelukirja, kirjallista journalistiikkaa, polyfoonista todistuskirjallisuutta ja yhteisöllistä autofiktiota. Teossarjassaan Aleksijevits yrittää tavoittaa Neuvostoihmisen, varjopuolineen, aaveineen. Claudia Lindén toteaa feministisestä historiankirjoituksesta, että “lukeminen on aaveiden kanssa juttelemista”. Aleksijevitsin aaveet irvistävät läsnäolollaan, tarjoavat sillä vastusta.
Mutta ne kolme pistettä. Mitä Aleksijevits tekee tuomalla typografisen hiljaisuuden tyylikeinoksi?
Ensin muutama sana tyylistä. Taiteessa syvin eettisyys ja poliittisuus ei useinkaan muistuta aktivistien huutolauseita. Sen sijaan on kyse tyylistä ja poetiikasta, siitä, miten jokin kirjoitetaan. Vieroksun sitä banaalia kirjallisuuskatsomusta, jossa sanat nähdään ikään kuin koristeina tarinalle, jossa muoto on sisällön kuori. Kirjallisuus on kieltä, kielenkäyttöä – ei muuta. Tyyli ja ajattelu ovat yhtä ja samaa. Muoto on sisältöä, ja kirjallisuuden etiikka ja sielu löytyvät kirjoitetun rytmistä, kuvienkäytöstä ja äänestä. Eli kun sanon, että Aleksijevitsin kolme pistettä ovat tyylikeino, en todellakaan käytä sanaa “pelkästään”.
Ripottelemalla pisteitään, Aleksijevits tekee eläväksi sekä kuuntelemisen, subjektiuden että kerronnan käytäntöinä ja prosesseina, eikä tuotteina. Puhuva ääni kohdistaa sanomisensa eri suuntiin: kirjailijalle, kuolleelle miehelleen, Neuvostoliitolle, lukijalle… Nämä puhuttelut saavat pisteiden avulla jatkua, limittäin. Näin herätetään jännitteet, yhteissoinnut, ristiriidat ja hiertymät. Ihmisen äärettömyys. Teksti säilyttää elämän huokoisuuden ja rikkinäisyyden, kirjoittajan vaillinaisuuden. Lukija vastuutetaan täyttämään ja jatkamaan kerrontaa. Hiljaisuus kirjallisena tyylinä on täten syväluotaavalla tavalla poliittista ja eettistä – kysyvää, velvoittavaa ja herättävää.
Eetu Virén nostaa Vallankumouksen asennot -teoksessaan Èdouard Glissantin ajatuksen, jonka mukaan modernille länsimaiselle runoudelle ominainen ajatus “runollisesta sanomattomasta” on tiiviisti sidoksissa yksilöllisen persoonan arvokkuuteen ja viime kädessä yksityisomaisuuden periaatteeseen: “Runollinen lausumaton on omistusoikeuden korkein talous”. Porvarillisen yksilön itsenäisyys ja omaisuus taataan runon ilmaisemalla kommunikoimattomuudella, sen lausumattomalla sisäisyydellä. Virén toteaa, että esimerkiksi Karibian kreolirunoudessa tai afrikkalaisessa runoudessa, joka on luonteeltaan pikemminkin kollektiivista, tällaista sanomattoman aluetta ei ole.
Mikä sanomattomuus on? Miksi haluan, Glissantin toteamuksesta huolimatta, yrittää puhua siitä?
Kirjoitin, että kirjallisuus on kieltä eikä muuta: tässäkään en käytä sanaa “pelkästään”. Ei ole olemassa hiljaisuutta ilman kieltä. En nyt tarkoita hiljaisuutta sanomisen vastakohtana, sen negaationa, vaan ylipäätään sitä, että hiljaisuus on. Että se on jonkun: sinun tai minun tai taivaan, tai sitä, että se on jonkinlaista, jotain, ärtynyttä, kumouksellista, tyhjää, tämä on jo merkitystä, on kieltä.
“Lausumaton sisältyy – lausumattomana! – lausutussa”, kirjoittaa Wittgenstein eräässä kirjeessä. Ehkä haluan puhua sanomattomuudesta, koska olemisessa ja kirjoittamisessa on jotain, joka pakenee kieltä, josta emme saa kiinni, mutta joka kuitenkin määrittää sen perusteita. Miksi puhumme? Miten ymmärrämme toisiamme? Miksi sinä olet joku, joka on hiljaa, ja miksi tämä väistämättömästi puhuttelee minua? On olemassa arvoituksia, jotka eivät ehkä koskaan tule olemaan julkilausutun tietomme kohteita. Siitä huolimatta olemassaolomme liike vaikuttaa olevan näiden jahtaamista, yrittämistä ja haluamista: kurottamista Toista kohti.