Paul Stenning: Rage Against The Machine – Taistelu lavalla (Into 2013)
Enkelten kaupungin kapinalliset
Amerikkalaisessa musiikkiteollisuudessa vastarinta ei ole luvallista, eikä varsinkaan suotavaa.
Tämän tosiasian on saanut erityisen voimakkaasti kokea nahoissaan vuonna 1992 Los Angelesissa perustettu rapin ja metallin fuusio nimeltä Rage Against the Machine. Paul Stenningin kirjoittama historiikki on ensimmäinen suomennettu teos poliittisesta aktivismistaan tunnetusta yhtyeestä.
Taistelu lavalla sisällyttää itseensä pienen läpileikkauksen amerikkalaisen protestilauluperinteen ja sensuurin vaiheista. Näistä vallankumouksen siemenistä syntyi ja kasvoi myös Rage Against The Machine, joka on matkansa varrella ottanut kantaa yhteiskunnallisiin aiheisiin aina sananvapauden tilasta zapatistiliikkeen oikeuksiin.
Paikoin jo melko väsähtänyt ikuisuuskiista musiikin poliittisuudesta on luonnollisesti jossain määrin läsnä myös Stenningin teoksen kansien välissä. Rage Against The Machine on yksiselitteisesti poliittinen yhtye, joka ei ole koskaan teeskennellyt mitään muuta tahtovansa ollakaan.
Silti se on samanaikaisesti myös rockyhtye, ja Taistelu lavalla rockbiografia. Tarkasteltaessa kirjaa genrensä edustajana törmää muutamiin ongelmakohtiin. Yhtyeen edesottamuksia teoksessa kuvailee varauksettomalla ihailulla kerronnan kohteeseen suhtautuva fanin ääni.
Kovemmankin luokan RATM-diggari alkaa varmasti jossain matkan varrella kaivata jonkinlaista kriittis-objektiivisempaa näkökulmaa jatkuvan hehkutuspornon asemesta.
Paikoitellen raskaaksi käy myös Stenningin tapa puhkianalysoida yhtyeen koko tuotanto neljästä studioalbumista aina sooloprojekteihin saakka. Mikäli lukijaa ei ylettömästi närästä paikoin ihailijakerhon presidentiltä kalskahtava kommentaari, on teos kuitenkin RATM:sta kiinnostuneelle lukemisen arvoinen.
Orkesterin historiaa ja musiikkia itsessään käsitellään asiantuntijuudella. Erityisen kiinnostavaa antia ovat vokalisti Zack De La Rochan ja kitaristi Tom Morellon henkilökuvat, joiden kautta yhtyeen vasemmistolaisen maailmankuvan rakentumista selitetään.
Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (Into 2012)
Neuvostoliiton tummien vesien alla
Sananvapaustaistelijana tunnetun Lidia Tšukovskajan kaksi pienoisromaania sisältävä Vajoaminen ilmestyi vasta 1980-luvulla. Stalinin terroria kuvaava kirjailija menetti vainoissa aviomiehensä fyysikko Matvei Bronšteinin, joka teloitettiin vuonna 1938. Omaelämäkerrallinen kokoelma on nimetty ensimmäisen kertomuksen mukaan. Toinen pienoisteos Sofia Petrovna on nykyään osa venäläisen koululaitoksen kirjallisuusohjelmaa.
Vajoaminen sijoittuu kirjailijoiden sanatorioon, jossa Nina Sergejevna yrittää saada selville totuuden kiinniottonsa jälkeen kadonneen miehensä kohtalosta. Yhteiskunnassa käydään ”kosmopolitismin vastaista taistelua”, yöaikaan ihmisiä katoaa sängyistään. Sofia Petrovna puolestaan on aavistuksen yksinkertainen ja auktoriteettiuskollinen konekirjoittaja, jonka rutiinipitoinen elämä muuttuu kaoottiseksi ainoan pojan pidätyksen myötä.
Tšukovskaja kuvaa hienostuneella ja lyyrisellä tavalla omaistensa kohtalosta epätietoisten ja menetyksen traumaa läpikäyvien ihmisten todellisuutta. Kerronnassa pilkahtelee siellä täällä myös mustan huumorin vivahde. Ennen kaikkea kyseessä on kuitenkin aikalaiskontekstissaan rohkea vastalause hallintokoneiston toteuttamia väkivaltaisuuksia kohtaan.
Tšukovskajan yhteiskuntakritiikin voimallisuudesta kertoo kenties jotain se, että hänen nimensä kiellettiin neuvostovallan aikana yli vuosikymmenen ajan. Toisinajattelijoiden puolustaja on saanut Kirsti Eirassa arvoisensa kääntäjän, jonka suomennos onnistuu ansiokkaasti välittämään inhimillisen hädän kauniiseen melankoliaan puettuna.
Arviot: Emmi Liulia