Turkin epäonnistunut vallankaappausyritys kiihdytti vallan keskittämistä presidentille.
teksti Milja Rämö – kuvitus Kai Arponen
Vaalivirkailija toistaa Turkin suurimman puolueen nimeä: ”AK Partisi, AK Partisi, AK Partisi”. On marraskuu 2015 ja uusintavaalit. Välillä joku tarkkailijoista istanbulilaisessa luokkahuoneessa huikkaa, että vaalilipukkeessa, tai paremminkin sanottuna lähes metrin mittaisessa liuskassa, johon äänestäjä tuikkaa leiman omalle puolueelleen, on annettu ääni kahdelle eri puolueelle. Ääni hylätään.
Aika ajoin äänestäjän leima on missä sattuu, mutta vaalivirkailijasta se ei ole ongelma. Kaikki eivät kuulemma osaa laittaa leimaa oikeaan paikkaan.
Uudet vaalit, parempi tulos
Presidentti Recep Tayyip Erdoganille AKP:n vaalivoitto marraskuun 2015 uusintavaaleissa oli tärkeä. Puolue voisi muodostaa hallituksen yksin, toisin kuin kesäkuun vaaleissa, jolloin se sai alle puolet parlamenttipaikoista.
Kesäkuun 2015 vaalit olivat tärkeä käännekohta turkkilaisessa politiikassa. Presidentin kuuluisi olla neutraali, mutta Erdogan kampanjoi AKP:n mukana saadakseen 400 kansanedustajaa parlamenttiin. Tällöin puolue voisi muuttaa perustuslakia ja kasvattaa presidentin valta-asemaa.
AKP:n vastassa olivat kurdit ja kurdipuolue HDP, joka otti riskin tavoittelemalla ääniä puolueena eikä yksittäisinä itsenäisinä ehdokkaina kuten aikaisemmin. Turkissa äänikynnys on 10 prosenttia. Mikäli puolue jää valtakunnallisesti kynnyksen alapuolelle, alueittain joskus selvästikin suurimman puolueen paikat menevät alueen toiseksi suurimmalle puolueelle, joka usein HDP:n tapauksessa on ollut juuri AKP.
Kesäkuun tuloksen takia AKP:n täytyi yrittää muodostaa hallitus Atatürkin perintöä vaalivan CHP:n, avoimesti rasistisen MHP:n tai HDP:n kanssa. Kun hallitusta ei syntynyt, hallitusneuvottelijan roolia ei siirretty toiseksi suurimmalla CHP:lle, vaan maahan julistettiin uudet vaalit. Tosin harva tuskin odotti CHP:n, MHP:n ja HDP:n pystyvän muodostamaan hallitusta yhdessä.
Heinäkuussa 2015 Surucissa lähellä Syyrian rajaa räjähti Isisin pommi tapahtumassa, johon oli kerääntynyt Kobaneen matkaavia kurdeja ja turkkilaisia. Vaikka iskun tekijä kuului Isisin riveihin, monet näkivät, että mahdollistamalla Isisin vapaan liikumisen Turkin ja Syyrian rajalla, Turkki oli myös mahdollistanut pommi-iskun. Tulitauko armeijan ja kurdien PKK:n välillä päättyi. Alkoi tapahtumaketju, joka lietsoi turvattomuuden ilmapiiriä.
Marraskuun vaaleissa MHP:n kannattajat olivat huomanneet Erdogan aktiivisuuden kurdeja vastaan, jolloin osa heistä antoikin äänensä AKP:lle. HDP:n kannattajista AKP:lle äänensä antaneet toivoivat yleisen tilanteen rauhoittuvan. Toisin kävi. Terrori-iskut Turkissa lisääntyivät. Taistelut armeijan ja kurdien välillä kiihtyivät ja kärjistyivät ulkonaliikkumiskielloiksi ja ruokatoimitusten vaikeutumiseksi muutamiin kurdikaupunkeihin.
Kurdien ahdinkoa ei ole helpottanut se, että aika ajoin HDP:n kansanedustajia pidätetään, ja heidän yhteyksiään PKK:hon selvitetään. Herää kysymys, mikä edes on yhteys PKK:hon. Onko riittävä yhteys se, että puolueen toisen puheenjohtajan Selahattin Demirtasin veli on komentajana PKK:ssa?
Valta kasvaa hätätilan suojissa
Länsimaisessa mediassa Erdogania usein kuvataan suuruudenhulluna. Erityistä huvittuneisuutta aiheutti muun muassa presidentin valtavan palatsin avaaminen Ankarassa. Sanotaan, että hän haluaa olla Turkille yhtä tärkeässä roolissa kuin tasavallan perustaja Mustafa Kemal Atatürk tai Osmanien imperiumin sulttaanit. Presidentin faneille se sopii, onhan AKP parantanut muun muassa maan infrastruktuuria ja uskonnollisten turkkilaisten asemaa. Huivia käyttävät naiset saavat nykyisin toimia valtionviroissa ja opiskella yliopistossa.
Presidenttiä vastustavat ovat huolissaan maan tilasta. Tuleeko maasta liian uskonnollinen, he kysyvät. ”Olemme osoittaneet mieltä, ja olemme äänestäneet vaaleissa, mutta mikään ei pysäytä Erdogania”, kertoi eräs nuori nainen, joka osallistui vuonna 2013 Gezi-puiston mielenosoituksiin. ”Erdogan tekee mitä tahansa saadakseen haluamansa.”
Heinäkuun 2016 vallankaappausyrityksen jälkeen niin Erdoganin tukijat kuin vastustajat tiedostavat, että yrityksen epäonnistuminen on kääntynyt presidentin eduksi. Kannattajille se on huippujuttu, vastustajat sen sijaan kertovat ajatuksensa hiljempaa. Presidentti on saanut lisää valtaa maan ollessa poikkeustilassa, ja erottamalla kymmeniä tuhansia ihmisiä valtion viroista.
Vallankaappausyrityksen jälkeen Turkin politiikka vaikuttaa yhä mielivaltaisemmalta. Osa turkkilaisista ei näe tätä ongelmana, onhan toimien tarkoituksena esitetty valtion puolustaminen. Pitkään ratkaisemattoman kurdikysymyksen takia kurdeista on tullut osalle turkkilaisista synonyymi terroristeille. Näin valtion väkivalta kurdeja vastaan näyttää oikeutetummalta. Vaikka tilanne onkin kärjistynyt, kaikki turkkilaiset eivät ole kurdeja vastaan.
Vaikka Erdogan ei sovi diktaattorin määritelmään, hänen toimensa ovat hyvin kyseenalaisia. Maan poliittinen ja ihmisoikeustilanne ei näytä parantuvan lähiaikoina, päinvastoin. Mielivaltaiset puhdistukset, aseelliset konfliktit, kurdikysymyksen väkivaltaiset ratkaisuyritykset ja Isisin vapaahko liikehdintä vievät maata kohti suurempaa kaaosta.
Diktaattoreita ympäri maailmaa
Liberon diktaattoriteema sai alkunsa Turkin vallankaappausyrityksestä. Nykyajan diktatuurit ovat Suomen ja EU:n kauppa- ja yhteistyökumppaneita, kirjoittaa päätoimittaja Niko Peltokangas Liberon 3/2016 teemapääkirjoituksessa.
Niko Peltokangas
Alunperin diktaattori oli Rooman tasavallan konsulien määräaikaiseksi hätätilahallitsijaksi nimeämä virkamies, jolla oli rajaton valta. Yhtä kaukana nykyajan diktaattoreista on se hyväntahtoinen versio, jota teemakolumnisti Patrik Pulkkinen maalailee näköislehden sivulla 17.
Liberon diktaattoriteema sai alkunsa Turkin vallankaappausyrityksestä. Mönkään mennyt sotilasvallankaappaus käynnisti puhdistukset ja kiihdytti vallan keskittämistä presidentti Recep Tayyip Erdoğanille. Milja Rämön artikkelin (yllä) mukaan Erdogan ei ole sanakirjan mukainen diktaattori, mutta tuhansien ihmisten massairtisanomiset ja median hiljentäminen ovat mielivaltaista hallintoa.
Mediasta puheenollen, Eero Suoranta kertoo yhdenlaisen puoluediktatuurin eli Kiinan median murroksesta. Viestintä muuttaa muotojaan myös yhden totuuden maassa ja samalla ainoan totuuden vaaliminen käy vaikeammaksi.
Laura Happo kävi puolestaan katsomassa Lenin-museon uudistetun näyttelyn Tampereella. Proletariaatin diktatuuria rakentaneen neuvostojohtajan nimikkomuseo keskittyy nyt enemmän Neuvostoliiton historiaan kuin johtajaan itseensä.
Latinalainen Amerikka tunnetaan diktaattoreista ja vallankaappauksista – vai mitä vikaa tällaisessa stereotypiassa olikaan? Mikael Leskisen artikkelissa todetaan, että tästä maineesta latinalaisamerikkalaiset saavat kiittää myös aktiivisia suurvaltoja.
Äärioikeistolainen vallankaappaus ja ajautuminen diktatuuriin oli Suomessakin aikanaan lähellä, mutta lopulta tarpeeksi kaukana. Rimma Erkko haastatteli Suomalaiset fasistit -kirjan yhtä kirjoittajaa, tutkija Marko Tikkaa, joka kertoo, miksi laajaa kannatusta nauttinut fasismi ei lopulta päässyt valtaan Suomessa 1930-luvulla.
Näiden teemasivujen yhtenä tarkoituksena on muistuttaa, että nykyajan diktaattorit eivät ole vain anekdootteja vaikeasti lausuttavista tai kaukaisista maista. Ihmisoikeuksia poljetaan ja mielivallalla hallitaan maissa, joiden kanssa Suomi ja EU tekevät bisnestä ja poliittista yhteistyötä – pakolaiskauppoja, pandadiplomatiaa, asekauppaa. Ja kuten ennenkin, valtiot eivät kyseenalaista toistensa johtajia ennen kuin kansalaisyhteiskunta sitä tarpeeksi voimakkaasti vaatii.