Kansaa ei ole eikä tervettä nationalismia.
Teksti Pontus Purokuru
Kansan käsite on suomalaisessa politiikassa niin suosittu, että jopa marginaalinen RKP vetoaa siihen nimessään. Puolue on virallisesti Suomen ruotsalainen kansanpuolue, kuten kokoomus on Kansallinen Kokoomus. Tuskin tarvitsee mainita tapaa, jolla perussuomalaiset yrittävät tehdä itsestään “todellisten suomalaisten” kuvan.
Kansaa ei kuitenkaan ole olemassa. Se on poliittinen ja taloudellinen työkalu, joka täytyy aina keksiä ja rakentaa sekalaisista aineksista, myyteistä ja fantasioista.
Suomen väestö on kursittu kokoon länsi- ja itäväestä, joiden geneettistä etäisyyttä toisiinsa on verrattu ruotsalaisten ja italialaisten etäisyyteen. Suomen lippu kopioitiin Tanskan puna-valkeasta ristilipusta. Leijonavaakunan teki flaamilainen taiteilija Uppsalassa, kansallislaulun sävelsi saksalainen.
Kansallisjuoma kahvi on Etiopiasta, kansallisriitti saunominen on jäänne yleiseurooppalaisesta tavasta. Kansalliseepoksen aineisto kerättiin pitkälti nykyisen Venäjän alueelta ja suodatettiin eurooppalaisten ihanteiden mukaan. Myös suomeksi kehittynyt kieli on tuotu idästä.
Kapitalistisen modernisaation aikana 1800-luvulla laajalle levinnyt kansallisuusajattelu on historian suurin ja verisin liveroolipeli. Larpista se tosin eroaa siinä, että monet osallistujat eivät osaa mennä off-game-tilaan vaan kokevat todella kuuluvansa johonkin kansaan.
Banaali kuvitelma
Benedict Andersonin kuuluisan määritelmän mukaan kansakunta on kuviteltu yhteisö. Kansakuntiin kuuluu niin paljon ihmisiä, että niiden jäsenet voivat tuntea vain mitättömän pienen osan yhteisöstä. Lopuista muodostetaan mielikuva myyttien ja yleistysten perusteella. Kuvitelmaa tukevat kansakunnan mukaan standardisoidut kellonajat, kalenterit ja kirjoitusasut.
Kansa-ajattelua nuijitaan päähän kaikissa instituutioissa, joiden läpi suomalainen kulkee: neuvolassa, koulussa, kirkossa, armeijassa, yliopistossa, työpaikalla ja vanhainkodissa.
Lopputulos on kaikesta huolimatta sen verran hatara, että vieterit pongahtelevat kansasta ulos joka toinen päivä. Kuvitelma pysyy kuitenkin koossa purkalla ja teipillä, koska sitä pönkitetään päivittäin mekanismeilla, joita tutkija Michael Billig kutsuu banaaliksi nationalismiksi.
Näitä ovat esimerkiksi säätiedotuksen maakartta, eri puolilla liehuvat kansallisliput, uutisten ja pääkirjoitusten puhe “meistä suomalaisista”, kansalliset urheilujoukkueet ja – osittain sotapropagandasta periytyvät – sananparret ja käsitteet, kuten suomalainen sisu.
Uuden ajan eurooppalaiset yhteiskuntafilosofit erottivat toisistaan “kansan” ja “väen”. Kansa on kurinalainen ja ilmaisee tahtonsa johtajan kautta, väki taas on kuritonta rahvasta. Thomas Hobbesin mukaan “kansa on jotain, joka on yhtä, jolla on yhteinen tahto ja jonka nimiin jokin teko voidaan laittaa; mitään tällaista ei voi varsinaisesti sanoa väestä”.
Yksi kansa, yksi valtakunta, yksi johtaja: natsi-Saksan motto vei modernin kansan käsitteen vain johdonmukaiseen päätepisteeseen.
Kansasta kansallismielisiin
Ei ole mieltä etsiä “tervettä” kansallisuusajattelua. Nationalismi on kaksiteräinen miekka, joka iskee sekä yhteisön ulkopuolisia että sen jäseniä kohtaan. Ulkopuolisia se pyrkii rajaamaan ulos. Yhteisön sisällä se polkee niitä vähemmistöjä ja poikkeuksia, jotka eivät sovi valittuun kuvaan kansasta.
Nationalismi on voinut hetkellisesti olla voimaa antava tekijä kolonisoitujen alueiden vapautusliikkeille, mutta samat liikkeet ovat valtaan päästyään jatkaneet sujuvasti vähemmistöjen sortamiseen ja toisinajattelun tukahduttamiseen.
Suomessa kansallisuusajattelu on vuonna 2015 ilmentynyt muun muassa paperittomien terveydenhoidon epäämisenä, ulkomaalaisten rutiinimaisena säilöön ottamisena, turvapaikanhakijoiden ampumisena raketeilla, kivien heittelynä, rasistisena katuhuuteluna ja polttopulloiskuina vastaanottokeskuksiin.
Nykyään äärioikeistolaiset ja uusnatsit kutsuvat itseään “kansallismielisiksi”. Tämä ryhmä saattaakin olla oikea osoite heille, jotka haluavat jatkaa puhetta kansoista.
Kuva: B S K / Freeimages.com