Kolumni julkaistu Liberossa 1/2013
Yksi monista asioista, joka Suomen poliittisessa mielenmaisemassa jaksaa hämmästyttää, on kokoomuksen korkea kannatus. Iso joukko ihmisiä kannattaa puoluetta, jonka ajama politiikka on huomattavasti pienemmän osan etujen mukaista. Viime kuukausien aikana kokoomus ja sen miehittämät “asiantuntijaelimet” kuten Elinkeinoelämän keskusliitto, Suomen yrittäjät, Veronmaksajien keskusliitto ja Finanssialan keskusliitto, ovat viikoittain vaatineet työntekijöiden aseman heikentämistä ja verojen tuntuvaa alentamista yhdessä kokoomuslaisten demarien Sailas ja Vartiainen kanssa.
On ehdotettu matalapalkkaisen työn lisäämistä, nollakorotuslinjaa palkkoihin, eläkeiän nostoa, palkka-alennusta iäkkäämmille (eli tuottamattomimmille) työntekijöille, palkatonta karenssipäivää sairausajalle, lisäleikkauksia julkisiin menoihin sekä yhteisöveron liki puolittamista 15 prosenttiin. Lisäksi on vastustettu ympäristöveroja ja pääomaverotuksen kiristämistä. On myös ehdotettu raamiratkaisussa jo sovitusta koulutusvapaasta sekä koko sitovasta työehtosopimusjärjestelmästä luopumista.
Kokoomuksen politiikan voi kiteyttää kolmeen kärkivaatimukseen: vähemmän palkkaa, enemmän työtä ja vähemmän veroja. Työelämään kokoomuslaiset haluavat ennen kaikkea lisää joustoa.
Ainainen puhe joustojen tarpeesta synnyttää kuvan, jossa työmarkkinat olisivat jotenkin liian kankeat. Oikeisto haluaa heikentää palkkatasoa ja työsuhdeturvaa, koska se kasvattaa omistajien voittoja, mutta meille se viestitään tietenkin eri tavalla. Meiltä vaaditaan “vaikean tilanteen ymmärtämistä”, “talkoisiin osallistumista”, “rohkeutta uudistua” ja “vaikeita mutta vastuullisia päätöksiä” – jotka kaikki tarkoittavat lisää joustoja.
Työelämä on jo joustoja täynnä. Moni sinnittelee vastentahtoisesti osa-aikatyössä ja paikkailee riittämättömiä tuloja toimeentulotuella. Itsensä työllistäminen on kaikista nopeimmin yleistyvä “uuden” työn muoto. Yhä useampi työntekijä löytää itsensä tilanteesta, jossa myy yrittäjänä palveluitaan yrityksille. Se tarkoittaa yritysriskin siirtämistä kokonaan työntekijöiden harteille sekä sitä, että kasvava joukko on tuomittu yrittäjien olemattomaan sosiaaliturvaan.
Vuokratyöntekijöiden ja niin sanotuilla nollatuntisopimuksilla työskentelevien työsuhteet voivat toki olla molemman osapuolen kannalta joustavia, kunnes jotain odottamatonta tapahtuu. Jos riitaannut pomon kanssa, vaadit palkkasaatavia tai olet liian usein kipeä, voit löytää itsesi tilanteesta, jossa työvuoroja ei enää tarjota. Puhelin on aamuisin hiljaa.
Tämän lisäksi laittomuudet ovat yleisiä kaikilla työpaikoilla. Varsinkin lyhyimmissä työsuhteissa olevat nuoret eivät useinkaan tapaa työpaikan luottamusmiestä, jos sellaista edes on. Epäselvyydet lomarahojen, ylityökorvausten ja irtisanomisten kanssa jäävät liian usein selvittämättä. Nämä “joustot” ovat arkitodellisuutta monelle.
Mutta joustoja on monenlaisia. Parhaimmillaan joustavuus tarkoittaa sitä, että työntekijöiden tarpeet otetaan huomioon, etätyöskentely on mahdollista, sairastamisesta ei rangaista ja työntekijät voivat sopia vapaasti vuoroistaan esimiehen kanssa. Nollatuntisopimusten kaltaisissa työsopimuksisa ei välttämättä olisi ongelmia, jos työntekijöille olisi turvattu joko vähimmäistuntimäärä tai -palkka.
Työelämää on jo työnantajien toimesta joustavoitettu niin, että toimeentulon epävarmuus ohjaa koko elämäämme. On korkea aika haistattaa kakat kokoomuksen talkoille ja alkaa vaatia sellaisia joustoja, jotka tekevät ihmisten elämästä varmempaa.
Li Andersson
Vasemmistonuorten puheenjohtaja