Yksityisyys on yksi niistä oikeuksista, joiden loukkaaminen satuttaa meitä suoraan. Päiväkirjaa salaa lukeva vanhempi jättää lapselle urkinnan paljastuttua epäluottamuksen kokemuksen, samoin kumppaninsa sähköposteja lukeva aviopuoliso. Valtio tekemässä näin kansalaisille vertautuu heti mielessämme tällaisiin tapauksiin. Uutiset NSA-vakoilusta, salakuuntelusta, nettiurkkimisesta, ja mikä yksityisyyden loukkaus sitten milloinkin on kyseessä, tuovat ihmisille välittömän epämiellyttävän epäilyksen siitä, että heidän yksityisyyttä loukattaisiin tälläkin hetkellä.
Ajatus hikisestä agentista tai virkamiehestä kuuntelemassa omituisennäköisen vekottimen päässä henkilökohtaisia puheluita tyttöystävälle tai pomolle on usein esimerkiksi pilapiirroksissa nähty. On kuin agentti olisi joulupukin tontun tavoin kurkistelemassa elämääsi suoraan ikkunan takaa. Tämäkin mielikuva on puutteellinen nykymaailmassa, jossa tietokoneet ja tietoverkot ovat suurelle osalle meistä täysin välttämätön osa työelämää ja henkilökohtaista elämää. Itse asiassa harva kuviteltavissa oleva yksityisyyden loukkaus vetää vertoja sille, että joku pääsee tonkimaan ihmisen verkkokäyttäytymistä tai tietokoneen sisältöä.
Monien ihmisten luontainen reaktio tähän on tietenkin se, että heillä ei ole mitään salattavaa, eikä myöskään kenelläkään muullakaan ei-rikollisella (tai uskollisella aviopuolisolla) pitäisi olla. Demokraattisesti toimivassa valtiossa myös mielikuva valtiosta käyttämässä keräämiään tietoja ihmisiä vastaan voi olla kaukainen. Kuitenkin esimerkiksi poliisin sisäiset valtataistelut niin sanotun Aarnio-tapauksen ympärillä tai tarinat siitä, miten NSA-agentit ovat kierrättäneet ihmisten henkilökohtaisia tietoja huumorimielessä työpaikallaan, eivät luo kuvaa tahosta, jonka käsiin voi luottaa henkilökohtaiset tietonsa turvallisesti luottaen, että ne eivät pääse mitenkään vaikkapa rikollisille tahoille, jotka voisivat käyttää niitä heidän kiristämiseensä.
Mitä kiristykseen tulee, vaikka joku uskoisikin olevansa puhdas kuin pulmunen, voiko hän olla varma valituista edustajistaan? Parhaallakin poliitikolla voi olla jotain salattavaa, ja salaisuus, jonka joku toinen tietää, tarkoittaa valtaa. Kyseessä eivät ole vain tehdyt rikokset tai vaikkapa terveyteen tai henkilökohtaiseen elämään liittyvät tiedot, vaan esimerkiksi neuvottelustrategiat. Etenkin tämä kysymys on korostunut viime aikoina, kun Yhdysvaltain ja Euroopan välisten TTIP-kauppaneuvotteluiden kulku on kyseenalaistettu Euroopan johtajien NSA-vakoiluun liittyvien paljastusten johdosta.
Vasemmistoon on historian varjolla liitetty mielikuvia kansalaisia urkkivista Stasi-agenteista ja ”mikrobetonista” – puolet betonia, puolet mikrofoneja – tehdyistä neuvostohotelleista. Nyt kuitenkin Euroopassa vasemmistopuolueet ovat olleet eturintamassa vaatimassa selvitystä tehdystä urkinnasta – ja vastustamassa Euroopan valtioiden omia projekteja kansalaistensa yksityisyyden loukkaamiseksi. Hallituksen ja liikenneministeriön ei tulisikaan ohittaa kansalaisten huolia uuteen kilometrimaksuun ja sen seuraamiseen liittyvistä ongelmista ylimalkaisesti.
Tatu Ahponen
Kohta vanhentuva poliittinen nuori