12 Years a Slaven ylivakavuus ja elottomuus syövät ohjaajalleen tuttua omaperäisyyttä. Tavallista iskevämpi itkutarina jopa sentimentaalisella tavalla.
Quentin Tarantinon kostofantasia Django Unchained herätti vuosi sitten Yhdysvalloissa keskustelua orjuudesta tavalla, jota ei oltu pitkään aikaan käyty. Django Unchainedin kanssa samaan aikaan tekeillä ollut 12 Years a Slave on nyt vuotta myöhemmin noussut vähemmän kiistellyksi ja huomattavasti arvostetummaksi elokuvaksi. Brittiläisohjaaja Steve McQueen saattaa tehdä elokuvahistoriaa ensi maaliskuussa, sillä hänestä voi hyvinkin tulla ensimmäinen musta Oscarilla palkittu ohjaaja.
Kuten Oscar-ehdokkaat yleensä myös 12 Years A Slave perustuu tositarinaan. Solomon Northup eli vapaana miehenä New Yorkissa, mutta joutui matkoillaan Washingtonissa kaapatuksi Etelävaltioihin orjaksi. Hän osasi lukea, kirjoittaa ja soittaa viulua, joista ainoastaan jälkimmäisintä taitoa hän ei joutunut Lousianassa piilottelemaan. Muusikoksi kelpasi orjakin.
Julma tarina on tunteisiin vetoava tärkeä asiaelokuva, joka sisältää hyytävää ruumiillista kuritusta. McQueenin kamera ei kuitenkaan hekumoi väkivallalla, vaan seuraa monesti etäältä rankkoja tapahtumia. Lähikuvissa ei ole verta vaan ihmiskasvojen reaktioita usein kameran ulkopuolella tapahtuvaan väkivaltaan. Vaikutelma on fyysisyydestään huolimatta psykologinen.
Valitettavasti tätä itsessään tehokasta kuvakieltä on vahvistettu Hans Zimmerin pauhaavalla musiikilla, joka sopisi paremmin Christopher Nolanin Batmaneihin kuin Steve McQueenin elokuvaan. Aiemmissa elokuvissaan Shame (2011) ja Hunger (Libero 3/2009) McQueen käytti musiikkia säästeliäämmin ja huomattavasti vähemmän alleviivaavasti, minkä valossa nykylinja tuntuu myönnytykseltä Hollywood-estetiikan suuntaan. Zimmerin musiikissa on hämmentävästi myös selvää uusiokäyttöä yhdestä Veteen piirretyn viivan (1999) teemoista, jonka hän niinikään sävelsi.
Steve McQueenin tausta on videotaiteilijana, joka ehti luoda palkitun (muun muassa Turner-palkinto vuonna 1999) uran ennen elokuvauraa. Kenties tämän taustan vuoksi hän saa yksittäisiin kohtauksiin luotua pelkistetyistä elementeistä vahvan tunnelman. Yksi elokuvan tuskaliaimmista kohtauksista ei sisällä musiikkia tehokeinona: siinä seurataan pitkässä otossa, kuinka Northup roikkuu hirttosilmukassa jalat vaivoin koskien maahan.
Elokuvan pääosia esittävät Chiwetel Ejiofor ja Lupita Nyong’o ovat uusia nimiä, mutta sivuosissa nähdään niminäyttelijöitä kuten Michael Fassbender, Benedict Cumberbatch ja Brad Pitt. He kaikki suorituvat rooleistaan moitteitta. Pitt näyttäytyy elokuvan loppupuolella puolustaen orjia, mutta sanavalinta on osuva. Hän ei puhu orjista, vaan työläisten oloista.
12 Years a Slave on kaikin puolin hallittua elokuvaa, jonka ylivakavuus ja elottomuus syövät McQueenilta löytyvää omaperäisyyttä. Elokuva on tavallista iskevämpi itkutarina, jonka alleviivaava musiikki vie sentimentaalisuuden puolelle.
Mikko Pihkoluoma