Komedian ytimessä on sosiaalisen järjestyksen ja inhimillisen kulttuurin kyseenalaistaminen.
Teksti Toni Hämäläinen, kuvat Laura Tuomi ja Eliisa Alatalo
Ylen ohjelma nimeltä Hukkaputki ilmestyi suomalaisiin televisioihin vuonna 1981. Kekkosen valtakausi oli lopussa ja uudenlaisen poliittisen satiirin valtakausi puolestaan alussa. Ohjelma vinoili paitsi politiikan kiemuroille myös asialliselle tiedonvälitykselle ja kehtasi käyttää poliitikkojen oikeita nimiä. Myös aito uutiskuvamateriaali sketsien höysteenä oli uusi juttu.
Myöhemmin uutismaista ulosantia kehittivät komedian palvelukseen omilla tahoillaan Iltalypsy ja Studio Julmahuvi. Kuten Jonathan Grey ja kumppanit ovat kirjoittaneet, aikalaissatiiri sanoo usein sen, mitä lehdistö ei neutraaliutensa tähden uskalla. Näin se paljastuukin ajoittain kriittisemmäksi poliitikkojen vahdiksi. Satiiri muodostuu äänitorveksi ihmisille, jotka ovat tyytymättömiä paitsi vallanpitäjiin myös lehdistöön.
Juuri tässä piilee poliittisen satiirin merkitys: sillä on huomattava kyky tiivistää yleisiä mielialoja. Hukkaputki keräsi parhaimmillaan yli kolme miljoona katsojaa.
»Kekkostahan nyt oli ihan helppo pilkata», Kristiina Halkola (kuvassa) lausahtaa Kiasmassa kolme vuosikymmentä myöhemmin.
»En koskaan kokenut Kekkosen aikaa erityisen ahdistavana, enkä siitä sitten sen kummemmin vapautunutkaan.»
Ennen Hukkaputkea poliitikkoja tavattiin pilkata »oikein iloisesti» esimerkiksi Ylioppilasteatterin lavalla, Halkola muistaa.
»Oli rohkea päätös Hukkaputken ohjaajalta Pentti Järviseltä ottaa tällainen julkivasemmistolainen työryhmäänsä. Sen takia ohjelma sai varmaan sen punaleimankin. Se seuraa minua kuin kirous», hän naurahtaa.
Halkolan mukaan yhteiskunnallisiin asioihin tarttuminen ja niistä vitsaileminen käsitetään yleensä nimenomaan vasemmistolaiseksi. Hukkaputken kohteena oli silti koko poliittinen kenttä.
»Irvailimme yhteiskunnallisille asenteille, politiikan typeryydelle ja loputtomalle jaarittelulle, vaaleja edeltäville ympäripyöreille lupauksille», Halkola luettelee.
»Sellainen on tarpeellista, että edes vähän olisivat varpaillaan.»
Kerran ohjelma sai palautetta, jossa kysyttiin, miksei ohjelmassa koskaan irvistellä kommunisteille. Erään jakson loppujuonnossa ryhmä sitten todellakin irvisteli kommunisteille. Halkola näkee Hukkaputken tekijät ja laajemmassa katsannossa muutkin koomikot hovinarreina, joiden tehtävänä on kyseenalaistaa aikansa asenteita ja ilmiöitä näyttämällä ne naurettavassa valossa. Saarnaaminen jääköön muille.
»Melkein mille tahansa saa nauraa, se on erittäin tervettä», hän painottaa ja muistelee lämmöllä erityisesti Hukkaputken musiikkinumeroita. Kappaleessa Nuorison syytä tuon aikaa kestävän syntipukin kontolle laitetaan muun muassa työttömyys, välinpitämättömyys, väkivalta sekä yhteiskunnan mädättäminen: »Se on nuorison syytä totta kai, nuoriso taas kaiken aikaan sai…»
Komedia arvokkuuden kimpussa
Kun tarkastellaan Hukkaputkea edeltänyttä tv-komiikka, joka suuntasi naurun kapinallisen voiman kohti politiikkaa, täytyy nostaa esiin henkilö nimeltä Matti Kuusla. Hän muodosti Jukka Virtasen ja Aarre Elon kanssa tv-viihdettä tehtailevan VEK-ryhmän. Kolmikko ryhtyi Spede Pasasen ohella tekemään komediaa televisioon sen jälkeen, kun maan elokuvateollisuus oli monilta osin tämän uuden keksinnön johdosta surkastunut.
VEK-ryhmän sarjassa Me Krokotiilit (1966) Matti Kuusla kertoi vitsejä kansanedustajille eduskunnan kahvilassa ja liitti myöhemmin näiden naurut silloisen valtiovarainministerin Mauno Koiviston budjettipuheeseen. Vuotta myöhemmin omassa sarjassaan Matti’s’how Kuusla onnistui puhumaan poliittisten äärilaitojen edustajat, kokoomuksen Juha Rihtniemen ja kommunistien Hertta Kuusisen, esittämään toisilleen eduskunnassa pätkän Romeon ja Julian herkkää dialogia.
Vallanpitäjät ja poliitikot, erityisesti ne maineestaan tarkat, ovat aina olleet koomikoille herkullista materiaalia. Koomikolla on kyky kääntää pienen hetken ajaksi valtasuhde ylempiarvoisensa kanssa toisin päin. Jo muinaiset antiikin kreikkalaiset panivat halvalla yhteisön arvossapidettyjä henkilöitä. Aristofanes (n. 450–385 eaa.) pilkkasi komedianäytelmässään Pilvet aikansa älymystöä, kuuluisimpana kohteenaan Sokrates. Pontimena tähän toimi filosofien käyttämä retorisiin keinoihin pohjaava sofistiikka, joka »opettaa nykyajan nuorille vain joukon hyödyttömiä, näsäviisaita kujeita ja tekee heidät niin kovapintaisiksi, etteivät edes riitelevät akat vedä heille vertoja», kuten Erasmus Rotterdamilainen myöhemmin kuvaili.
Ruma rillumarei ja uskomaton Uuno
Komedian kapinallinen ja ilkikurinen suhtautuminen kohdistuu paitsi valtasuhteisiin myös hyvän ja soveliaan maun vaatimuksiin, etenkin jos nämä vaatimukset tulevat ylhäältä eliitin suunnasta. Sotien jälkeen suomalainen kansa oli viihteennälkäinen, ja saikin haluamansa rillumarein muodossa.
Rillumarei-ilmiö perustui kupletteihin ja niin sanottuihin puskafarsseihin ja kiteytyi monilta osin vuonna 1951 valmistuneessa elokuvassa Rovaniemen markkinoilla. Elokuvan vallaton kaksikko Severi ja Julle suhtautuu rahaan varsin yliolkaisesti, vaikka onkin sitä tarpeen tullen taitava kehittämään. Tärkeämpää on tanssi ja hyvä meininki. Lopussa nähdään populaarikulttuurissa usein toistuva temppu: vaikeuksien kautta rikastuneet sankarit jättävät ahneet roistot tappelemaan keskenään pikkurahoista. Tosielämän mukaelman tempusta toteutti Abbie Hoffman New Yorkin pörssissä vuonna 1967. Suuria rahasummia takovat meklarit ryntäsivät kilvan kauhomaan itselleen ylemmästä kerroksesta heiteltyjä dollarin seteleitä.
Rillumarein kanssa samanlaisen yhteentörmäyksen hyvän ja huonon maun, kriitikoiden ja rahvaan välillä sai aikaan Spede Pasasen tuotanto, eritoten Vesa-Matti Loirin tähdittämät Uuno-elokuvat. Uuno ei Severin ja Jullen tavoin juurikaan välitä rahasta. Silti jo kolmannessa elokuvassaan Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) hän pääsee maistamaan lottovoittajan elämää. Tarvittaessa hän osaa myös huijata rahaa kadunmieheltä (Uuno Turhapuro – Suomen tasavallan herra presidentti, 1992). Tässä tapauksessa Uuno luottaa kansalaisten haluun rikkoa lakia. Aake Kallialan esittämä hahmo haluaa välttämättä tunkea seteleitä puupölkyssä oleviin reikiin, johon niitä ei saisi Uunon tekemän kyltin mukaan laittaa. Uskottavasta viranomaisen vale-asusta käy pelkkä sininen lakki.
Uuno-elokuvien suosio oli monille kriitikoille kova pala. Ne olivat suorastaan antiteesi heidän kaipaamalleen älylliselle komedialle, jonka aiheuttamien reaktioiden tulee pysyä »hillittyinä, yksityisinä ja ei-ruumiillisina», kuten Uunojen julkisuuskuvaa analysoinut Kimmo Laine muotoilee. Sen sijaan Uunot »sulattavat yksityisyyden massanauruun». Tämä kitetytyy Filmihullun arvostelussa vuodelta 1979: »Ei mietiskelevää hymyä, ei oivaltavaa naurua, vaan kalseaa hohotusta.»
Tricksterit ja hylkiöt uhmaavat normaaliutta
»Spede Pasasen tuotanto ruokkii katsojien alkukantaisimpia tarpeita», väitti puolestaan Uusi Suomi vuonna 1975. Väite nostaa esiin Uunon yhteyden universaaliin trickster-perinteeseen. Tricksterit ovat kansojen ja erilaisten väestönryhmien kertomusperinteessä eläviä jumalankaltaisia, ovelia olentoja, jotka omaksi ilokseen ja edukseen rikkovat yhteisön perustavia sääntöjä ja uhmaavat kaikkea järjestystä.
Trickster edustaa arvaamattomilla ja (uhka)rohkeilla tempauksillaan sattumaa, jonka edessä niin ylhäinen kuin alhainenkin on voimaton. Uunoissakin juuri onnenpotkut sekä farssimaiset kommellukset näyttelevät suurta osaa. Uunon hahmon kytkee trickster-perinteeseen paitsi hänen kykynsä selviytyä (usein itse aiheuttamistaan) ylivoimaisen vaikeista tilanteista myös hänen sujuva liikkumisensa pitkin yhteiskunnan sosiaalisia portaita. Hän on sekä presidentti että työtön ja laiska sohvaperuna, eräänlainen luonnonlapsi, jonka logiikka on jatkuvassa konfliktissa yhteiskunnan sanelemien sääntöjen kanssa.
Suomalaiset(kin) tarinat vilisevät tämänkaltaisia, usein hyvillä puheenlahjoilla siunattuja veijarihahmoja, jotka selviytyvät omaleimaisella tyylillään liki kaikesta, esimerkkinä vaikkapa Tuntemattoman sotilaan Rokka.
Nykykomedian puolelta nousee mieleen esimerkiksi animaatiosarja Pasilan tuttia imevä lainvartija Kyösti Pöysti. Sketsiviihteessä tällaiset hahmot on usein riisuttu pelkästään oudoiksi hylkiöiksi, joille tavalliset arkielämän tilanteetkin muuttuvat haasteiksi, kuten Kummelin kikkaileva Juha Koistinen (»nyt sattu Juhaa leukaan») ja Pulttiboisin James Potkukelkka. Lukuisten iloksi ja harmiksi »apuva»-huudon lanseeranneen Potkukelkalle pitää opettaa lukuisia asioita normaalinnäköisestä kävelemisestä lähtien. Onneksi hänellä on varsin riuskaotteinen kaveri, joka sattuu aina hädän hetkellä paikalle ja jolla on aina vähän evästäkin mukana.
Sosiaalisen yhteisön rajoilla viihtyvät hahmot eivät ole tavattomia lastenviihteessäkään, esimerkkeinä vaikkapa Rölli, joka vieläpä muistuttaa ulkoisesti Uunoa. Toki Röllin tapauksessa sotkuinen ulkomuoto kuuluu asiaan. Koominen tämä lasten Thoreau kuitenkin selkeästi on. Rölli uhoaa olevansa Röllimetsän paras voimiestelija, mutta jää taitoja näyttäessään solmuun.
Rölli ei kuulu ihmisiin (vaan päinvastoin kummastelee näitä »ihmisolentoja»), mutta hän on myös kaikessa hyväsydämisyydessään kummajainen omassa rölliyhteisössään. Hän lauleskelee öisessä metsässä Itsensäpelottelemislaulua, vaikka onkin oikeastaan aika säikky kaveri. Hän on koukussa pelon tunteeseen. Arvatenkin tämän kompleksisuuden johdosta Rölli vetoaa myös aikuisiin. Hahmo on kulkenut siis päinvastaiseen suuntaan kuin Loirin sketsihahmo Nasse-setä, alkoholisoitunut lastenohjelman juontaja. Tämä hyvin, hyvin vihainen känniörisijä oli tarkoitettu nimenomaan aikuisten iloksi, mutta suosio ajoi hänet esiintymään lopulta myös perhetapahtumissa.
»Lapset rakastivatkin Nasse-setää ja jotenkin kai ymmärsivät sitä. Kai heillä oli kotona omat Nasse-setänsä, niin rankkaa kuin se onkin ajatella», Loiri muistelee Naurattajat-historiikissa.
Kaiken takana on lapsi?
Röllille, Uunolle ja monelle muulle koomiselle hahmolle on ominaista lapsenomaisen yksinkertainen, paikoin naiivi tapa tarkastella maailmaa. Itse asiassa Uunon ruokkoamaton olemus, liioiteltu ja (näennäisen) kömpelö liikkuminen sekä välittömän mielihyvän tavoittelu tekevät hänestä kuin ison lapsen. Hahmoa tasapainottaa hänen vaimonsa Elisabeth, joka edustaa kulttuurissamme vallitsevia (aikuisten) normeja. Aviopari edustaakin siis äidin ja pojan, tai ylipäätään lapsen, suhdetta. Uunon perustavanlaatuisin pyrkimys on täyttää päivänsä levolla ja ravinnolla kotonaan äitinsä kanssa, kuten aikanaan kohdussa.
»Elokuvan juonen koukerot ovat ainoastaan eliminoitaviksi tarkoitettuja häiriöitä ennen paluuta alkutilanteeseen,» Veijo Hietala kirjoittaa Uunolandiassa.
Joitain komedian ilkikurisia muotoja tavataan kutsua lapsellisiksi, ja tässäkin tapauksessa kritiikki sohii kuin vahingossa sinne asian ytimeen. Parempi myöhään…-ohjelman »Sinisissä hetkissä» vuonna 1979 esiintyi Jussi Jurkan näyttelemä iäkäs herrasmies, jonka huvittavuus perustui yksinkertaisesti siihen, että hän puhui huonoa suomea: »En ole konekiljoittajana kovin hyväp, mutta en ole antanut perikis. Minä jätkän yrittämitsä. Hyvää ötyä.»
Ihmebantun urheilutoimittaja taas sanoo vahingossa korvanappiaan muun muassa kyhmykepiksi, kortsupapiksi ja spermapankiksi (nimet siivoimmasta päästä). Samanlaista huumoria voi kuulla ala-asteen välitunnilla.
Tällaiset vitsit tuntuvat vetoavan johonkin lapsena opittuun, ruman sanan sanomiseen ja kiellon rikkomiseen liittyviin jännityksen sekä tyydytyksen tunteisiin. Koulumaailma, lapsuuden perustavin julkinen näyttämö, esiintyy muutenkin populaarikulttuurissa kerta toisensa jälkeen koomisessa valossa (alkaen lukemattomista pikku-Kalle-vitseistä), jossa pääosaan nousevat oudot opettajat ja opettajiaan ovelammat oppilaat.
Onko »lapsellinen» komiikka jonkinlaista kapinaa aikuisuutta ja aikuisten luoman maailman vaatimuksia kohtaan tai kenties kaipuuta lapsuutta kontrolloiviin sääntöihin, joita oli yksinkertaisempi uhmata ja rikkoa? Joka tapauksessa komiikassa tuntuu olevan jotain, joka vetoaa lapseen meissä.
Kansan groteski karikatyyri
Vaikka asuukin nykyään Etelä-Suomessa, kemiläinen Jope Ruonansuu tunnetaan lapinmiehenä. Tv-viihteessä puhaltavat vahvan stadilaiset tuulet, joten pohjoisen imagonsa Ruonansuu kantaa sitäkin ylpeämmin.
»Sieltä Lapistahan se minun palkkanikin tulee», Ruonansuu lausahtaa eräässä Katajanokan hotellissa kahden viikonloppukeikkansa välissä.
Hän sanoo työskentelevänsä viihdettä tarvitsevalle lotto- ja tuulipukukansalle, jonka parista hän myös komiikkansa ainekset ammentaa. Rekkamies Maurilla tai ylilääkäri Kaikkosella ei silti ole – huhuista huolimatta – suoria esikuvia todellisessa elämässä.
»Olen kuullut, että ainakin Torniossa ja Kuopiossa on ihan samanlainen lääkäri. Hahmossa pitää olla jotain tuttua, jotta se naurattaa ja pysyy kiinnostavana. Ripaus tätä lääkäriä, ripaus tuota lääkäriä ja pikkuisen minua itseäni… Hahmot ovat eräänlaisia keskiarvoja.»
Niin Jopet Show’n kuin vaikkapa Pulttiboisin hahmot ovat sketsi-ohjelmille tyypillisiä ulkoisesti erikoisia, pitkälle vietyjä karikatyyrejä.
Komedian historiaa tutkineen Olli Alhon mukaan tämänkaltainen »groteski realismi» koki keskiajan rikkaan karnevaalikulttuurin jälkeen suuren renessanssinsa mykkäelokuvassa. Chaplinin ja Buster Keatonin elokuvissa kaikki ylevä, siis juhlallinen, henkinen ja abstrakti, alennetaan tai vedetään lokaan, jolloin »ihmisen fysiikasta ja hänen kehostaan tulee kaiken huomion keskipiste». Kenties tässä piilee osasyy syy siihen, miksi komediallinen rooli mielletään vähemmän kunnianhimoisemmaksi näyttelijäntyöksi.
Antti Nylén kirjoittaa eräässä esseessään nuoruutensa vaikuttavista kokemuksista Robert Bressonin elokuvien parissa ja tulee ehdottaneeksi taide-elämyksen yleispäteväksi kuvaukseksi nimenomaan »ruumiin vähenemisen», hengen väliaikaisen voiton ruumiista. Komedia puskee usein juuri eri suuntaan.
»Koomikko pyrkii myymään omaa mielialaansa», analysoi Jope.
»Elämäntilanteet vaihtelevat, niin kuin kaikilla ihmisillä, ja yhtenä päivänä on luonnostaan paljon hauskempaa kuin toisena. Ja kuitenkin on pakko jotain tehdä: mennä studioon ja varata sinne paljon ihmisiä töihin. Silloin sen luovuuden olisi pakko olla parhaimmillaan. Mutta luovuuttapa ei voi koskaan käskyttää eikä aikatauluttaa.»
Osaltaan komedia siis perustuu sattumaan, nopanheittoon. Kapinaa sekin.
Kansankulttuuri – komedian koti
Palataan antiikin kreikkalaisiin. Aristoteles jäljitti sekä tragedian että komedian juuret viinin ja hedelmällisyyden jumalaa Dionysosta palvoviin kulkueisiin. Tällainen kulkue, komos, kantoi mukanaan fallisia symboleita ja huuteli piloja ja herjauksia katselijoille. Mekastaminen ja nauru yhdistettiin (sukupuoliyhteyden korostamisen ohella) vahvasti elinvoimaan, elämään, joka jatkuvuudellaan voittaa aina kuoleman. Palvontamenoista mekastaminen siirtyi myöhemmin teatterin lavalle, missä varsinaisen juonen ulkopuolella kuoro heitti herjaa paitsi merkkihenkilöistä myös tavallisista kansalaisista.
Myöhemmin niin sanottu uusi komedia hylkäsi ihmisiä loukkaavan pilkkakuoron. Komedian yksi alkuperä on siis ilkeys, laajemmin ymmärrettynä mahdollisuus pilkata kaikkia. Tämän pyrkimyksen tunnistaa myös Jope.
»Harva koomikko haluaa, että kädet sidotaan. Pitää olla vapaus ihan mihin vaan. Todellakin, ihan mihin vaan. Ja ilman, että kukaan pääsee sanomaan, mihin leiriin kuulut. Minä en ole vasemmistolainen, enkä minä ole oikeistolainen, enkä minä ole keskustalainen. Minä olen vain minä, koomikko, viihdetaiteilija. Viihteeni tarkoitus on vain viihdyttää, ei politisoida asioita eikä muokata mielipiteitä. On minua kysytty esimerkiksi Paavo Lipposen joukkoihin. Ei kiinnosta pätkääkään.»
Historiallisesta näkökulmasta komedia näyttäytyy ilmiönä, jota on pitänyt elossa vahva kansankulttuuri. Sen parissa sitkeästi elävää, sosiaaliselle ja yhteiskunnalliselle järjestykselle irvailevaa karnevaaliperinnettä kristinusko on parhaansa mukaan suitsinut. Ensimmäiset kirkkoisät ottivat myös teatteriin jyrkän kielteisen kannan. Kuten Olli Alho kirjoittaa, kristillisten kirjoittajien vedotessa paitsi teatterin saatanallisuuteen myös pakanallisuuteen, heitä »tuntui jossakin määrin hämmentäneen, että miimeissä pilkattiin yhtä lailla pakanallisia jumalia kuin kaikkea muutakin».
Miimit olivat roomalaisia parodianäytelmiä, jotka pitivät pilkkanaan yhteisten perinteiden ohella ihmistä itseään, sillä »saadakseen katsojat nauramaan, näyttelijät alensivat itsensä ajamalla päänsä kaljuksi, pukeutumalla naisiksi ja kampaamalla tukkansa omituisilla tavoilla».
Näin olemme tulleet vihoviimeisen naurettavan auktoriteetin luo: ihmisen itselleen.
Ihmistä kutsuvat toisaalle älylliset, moraaliset ja henkiset tarpeet sekä vetävät toisaalle ruumiilliset vietit ja vaistot. Ihmisyyden ristiriidassa sykkii komedian sydän. Tämä ristiriita innoitti Erasmus Rotterdamilaista kirjoittamaan Tyhmyyden ylistyksensä (1509).
Kari Ketonen sanoo osuvasti Naurattajissa: »Niin kauan kuin on olemassa tabuja, niin kauan on myös huumoria. Ja niin kauan, kuin on kulttuuri, on tabuja.»
Jope Ruonansuu muistelee ylilääkäri Kaikkosen syntyä
»Alussa minulla oli vain ääni, jonka olin kuullut Pirkka-Pekka Peteliuksen imitoimana. Hän oli tavannut lääkärin, joka kuulemma puhui melkein kuiskaamalla, varovaisesti ja vähän ujostellen.
Ajattelin, että tällä äänellähän olisi hauska tehdä sketsi. Menimme eräänä aamuna studiolle, missä lavastajaporukka oli laittanut valmiiksi lääkärinhuoneen kaikkine verenpainemittareineen ja luurankoineen. Meikkaaja, jolla oli myös iso osa hahmon luomisessa, toi minulle lääkärintakin ja stetoskoopin. Laitoin vielä pilailulasit päähäni ja sinne vain pöydän ääreen. Kameramies sanoi, että anna mennä, mutta eihän kukaan tiennyt, mitä aletaan tehdä. Pöydällä oli puhelin, joten rupesin ottamaan puheluita vastaan ja puhumaan ihan sekopäisiä. Ihmisiä juoksi hytkyen ulos studiosta nauramaan: ei jumalauta mikä hahmo! Ei siinä muuta vaadittu.
Kaikkonen oli hyvien sattumien summa. Ja mistä lie se nimikin tuli, se vain pamahti minulle päähän. Monesti ne parhaat hahmot syntyvät juuri tuolla tavalla.»
Jutut on julkaistu komediateemaisessa Liberossa 19.12.2011