Teksti: Toni Ruuska
Kuvitus: Olli Korpela
Kaupunkeihin liittyvät ekologiset ongelmat johtuvat niiden aineenvaihdunnan ulkoistamisesta. Kaupungit eivät tuota käyttämiään resursseja, niele päästöjä tai useinkaan käsittele jätteitään, vaan toimivat maailmantalouden kasvu- ja kulutuskeskuksina ulkoistaen samalla ympäristövaikutuksensa ympäröiville alueille. On aika havahtua kaupunkien ja kaupungistumisen systeemiseen ekologiseen kestämättömyyteen.
”Kestävyys” mainitaan 2020-luvulla tavoitteena niin yliopistojen, hallitusohjelmien kuin yritysten visioissa. Näkökulmasta ja tahosta riippuen termillä viitataan esimerkiksi ”kestävään kehitykseen”, ”kestävään kasvuun” tai ”kestävään siirtymään”. Kestävyydestä on siis olemassa monia eri tulkintoja niin kutsutusta ”heikosta” aina todella ”vahvaan” saakka. (1) Mahdollisesti johtuen juuri kestävyys-termin soveltuvuudesta moniin – ja usein myös ristiriitaisiin – tarkoitusperiin vain harvalla meistä modernien yhteiskuntien asukeista tuntuu olevan käsitys siitä, millaista kestävä elämä käytännössä olisi.
Mutta miten voisikaan olla? Olemmehan syntyneet ja sosiaalistuneet maailmanhistorian kestämättömimpiin yhteiskuntiin, keskelle kulttuuria, joka on kiihtyvän luonnontuhonnan sekä paikalliskulttuurien ja alkuperäiskansojen likvidoimisen sivussa kehittänyt idean ”kestävyydestä”. Ei liene ihme, että olemme hukassa, kun meillä on kokemusta vain nopeasta hävityksestä.
Eräs keskeinen kestävyyteen liittyvä väärinymmärrys koskee kaupunkeja ja kaupungistumista. Jostain syystä monet tuntuvat olettavan, että kaupungit ja kaupungistuminen edustavat kestävyyttä tai edesauttavat siihen siirtymistä. Argumenttilinja kaupungistumisen puolesta kulkee yleensä siihen suuntaan, että ekologisen kestävyyden näkökulmasta kaupungit eivät ole ongelma, koska ne vievät vain 1–2 prosenttia maapallon kokonaismaa-alasta. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa maailman suurin kaupunki, Tokio, jossa asustaa jopa 40 miljoonaa ihmistä, mutta kaupunki vie vain häviävän pienen osan koko Japanin maa-alasta.
Ajatellaan siis, että kun ihmiset pakkaantuvat kaupunkeihin, suurempi osa maasta jää muuhun käyttöön ja myös muun luonnon tarpeisiin. Tai sitten ajatellaan niin, että tiivis kaupunkiasuminen säästää energiaa, kun ihmiset asuvat päällekkäin eivätkä tarvitse liikkumiseen omaa autoa hyvien joukkoliikenneyhteyksien takia. Näin likinäköinen näkemys kaupungeista peittää kuitenkin alleen niiden ulkoistetun ja kasvavan ekologisen jalanjäljen.
Monimutkaiset kulutuskeskukset
Ennen kaupunkien ja kaupungistumisen lyttäämistä on mainittava lieventävänä asiahaarana se ilmiselvyys, että kaupungeissa on eroja ympäristövaikutusten ja ihmisten hyvinvoinnin suhteen: ajatellaan vaikkapa Kööpenhaminan pyöräruuhkia suhteessa Los Angelesin loputtomiin moottoriteihin ja liikenneruuhkiin tai ”punaisen Wienin” tuetun asumisen kokeiluja 1900-luvulla verrattuna nyky-Lagosin ja -Kalkutan slummeihin. Kyllä, kaupungistuminen on ollut erilaista ympäri maailmaa, mutta kestäväksi tai kestävyyssiirtymää edistäväksi sitä ei soisi nimitettävän missään. Miksi ei?
Palataan Tokioon. On samantekevää, pidetäänkö Tokiota hyvänä esimerkkinä kaupungistumisesta (harva on todennäköisesti sitä mieltä), sillä huolimatta siitä mikä nykypäivän kaupunki on kyseessä, pitää seuraava paikkansa: kaupungit ulkoistavat ekologisen jalanjälkensä niiden rajojen ulkopuolelle.
Kaupungit pystyvät kasvamaan ja kukoistamaan vain tuomalla resursseja ja energiaa niitä ympäröiviltä alueilta. Lisäksi kaupungit toimivat etenkin kapitalistisessa maailmantaloudessa korostetusti kulutuskeskuksina ja kasvutalouden moottoreina. Tai jopa sydämen kaltaisina eliminä, joihin maaseutujen, erämaiden, kaivosten ja maailmanlaajuisten toimitusketjujen verisuonisto jatkuvasti pumppaa lisää resursseja ylläpitääkseen ja kasvattaakseen niiden elinvoimaa.
Kriittisessä kaupunkitutkimuksessa kaupungistuminen ymmärretään laajana prosessina. Tässä kehyksessä kaupungistumiseen ja kaupunkien toimintaan liitetään ulkopuolisten alueiden ja ekosysteemien systemaattista haltuunottoa kaupunkien tarpeista käsin. Siihen kytkeytyy sekä kaupunki-infrastruktuurin rakentamista, huoltamista ja korvaamista että myös perinteisten maankäyttötapojen ja toimeentulomuotojen rapautumista. Usein nämä kaupungistumiseen liitoksissa olevat prosessit tiivistyvät yhteismaiden yksityistämiseen, uusiin kaivoshankkeisiin ja teollisen maatalouden leviämiseen paikalliskulttuurien ja villin luonnon kustannuksella. (2) Erityisesti nykypäivänä kaupungistuminen kytkeytyy kapitalistiseen kasvutalouteen ja ekologisen kriisiin niiden johtuessa esimerkiksi modernien kaupunkien infrastruktuurin resurssi-intensiivisyydestä ja asukkaiden korkeasta elintasosta.
Mitä teollistuneemmasta, teknologisoituneemmasta ja vauraammasta kaupungista on kysymys, sitä suurempi ja ulkoistetumpi ekologinen jalanjälki kaupungilla on. Tokion tapauksessa kaupungin vuosittain käyttämien resurssien tuottamiseen vaadittava maa-ala on kaksi kertaa niin suuri kuin koko Japanin pinta-ala. Tämän laskelman on esittänyt William E. Rees, jota saamme kiittää ekologinen jalanjälki -termistä sekä sen laskutavan kehittämisestä. (3) Reesin mukaan modernien nykykaupunkien tarvitsemien resurssien maa-ala on – kaupungista riippuen – 100- tai jopa 1000-kertainen verrattuna kaupungin fyysiseen kokoon. (4)
Kaupungit maailmantalouden kulutuskeskittyminä voivat siis kukoistaa vain toisten kustannuksella: ne panevat pakostikin muut tuottamaan lähes kaiken kuluttamansa, koska se ei mitenkään onnistuisi paikan päällä – tila ei yksinkertaisesti riitä. Tokion syke jatkuu siis vain, mikäli sinne virtaa jatkuvalla syötöllä resursseja, eikä pelkästään kaikkialta Japanista, vaan myös kaikista muista maailmankolkista.
Kaupungit ovat siis luonteeltaan loismaisia tai vampyyrien kaltaisia olioita, jotka imevät elinvoimansa niitä ympäröiviltä seuduilta ulottaen verisuonistonsa mitä kaukaisimmille tienoille. Kaupunkien elinvoimaisuuden, kulttuurin kukoistuksen ja houkuttelevuuden toinen puoli on maaseutujen ja maaperän köyhtyminen, teollisen maatalouden monokulttuurit, ekstraktivismi sekä vieraantuminen fyysisestä maanläheisestä työstä ja orgaanisesta luonnosta.
Tokion kaltainen megakaupunki on asia erikseen, mutta kaupunkien lois- tai vampyyrimaisuus ei niinkään liity kaupungin kokoon, vaan ennemminkin niiden olemukseen, vaurauteen ja resurssi-intensiivisyyteen. Kaupunkielämän edellytykset, kuten ruoka ja vesi, on aina pitänyt tuoda kaupunkiin enimmäkseen niiden ulkopuolelta (vrt. esim. Rooman akveduktit), mutta teollisen ajan kaupungit ovat laajentaneet kaupunkien ympäristövaikutukset globaaleiksi. Nykyaikainen kaupunkielämä vaatii aina joidenkin toisten töihin panemista, olivat he sitten ihmisiä, luonnonvaroja tai muunlajisia, jotta moderni kaupunkilainen voisi tulla toimeen. Varsinkaan nykyajan kaupunki ei ole eikä voi olla omavarainen.
Helsingin tapauksessa kaupunkiin on vuosittain tuotava keskivertoa asukasta kohden noin puoli tonnia ruokaa ja noin 100 kuutiota (tonnia) puhdasta vettä. Kiinteitä jätteitä on käsiteltävänä noin 300 kiloaasukasta kohden vuodessa. Helsingin alueella tämä tarkoittaa vuosittain 5000 miljoonan ruokakilon tuottamista “jossakin” ja 100 miljoonaan vesikuution juoksutusta ”jostakin” (Helsingin tapauksessa vesi tulee tunnelia pitkin Päijänteeltä). Lisäksi nykykaupungit ovat täysin riippuvaisia fossiilienergiasta esimerkiksi infrastruktuurin ylläpidon ja logistiikan suhteen ja kipuilevat etsiessään korvaavia energialähteitä. Tätä elintärkeää vuorovaikutusta ympäröivien seutujen kanssa kaupunkien asukkaat eivät yleensä itse lainkaan tiedosta. (5)
Kapitalistinen maailmantalous on suuri kaupunkikeskusten välinen logistinen ja ekstraktivistinen verisuonisto, mikä hyödyttää erityisesti kaupunkeja maailmantalouden keskuksina muiden alueiden, perinteisten toimeentulomuotojen ja muunlajisen luonnon monimuotoisuuden kustannuksella. Silti kaupunki on myös jossain määrin syyntakeeton, koska se ei sinänsä voi aineenvaihdunnalleen mitään. On joka tapauksessa melko helppo väittää, että kaupungistumisessa on tapahtunut ylilyönti.
Se ei tietenkään ole aikamme ainoa kohtalokas virhe. Paheneva ylikulutuksen tila (overshoot) on jatkuvan talouskasvun tavoittelun varaan rakennettujen yhteiskuntien väistämätön seuraus. Vakavasta ja pahenevasta ylikulutuksen tilasta, jossa nyt olemme, on vain kaksi mahdollista reittiä kohti kestävyyttä: alasajo tai romahdus. Kaupunkien kohdalla alasajo tarkoittaisi kaupunkien aineenvaihdunnan pienentämistä, asukasmääriltään pienempiä kaupunkeja sekä vähemmän elämistä toisten kustannuksella. Kyse on pohjimmiltaan tasapainon palauttamisesta kaupunkien, maaseudun ja muun luonnon välille.
Tulevaisuuden tasapainoilua
Vaikka kestävä kaupunki on oksymoron, se ei tarkoita sitä, etteikö kestävässä yhteiskunnassa voisi olla kaupunkeja. Mutta kestävä yhteiskunta ei voi olla kaupunkilähtöinen tai kaupunkiperustainen. Sen sijaan että yhteiskuntia ohjattaisiin kaupungeista tai kasvukeskuksista käsin, kestävää yhteiskuntaa tulisi ohjata paikallisten luonnonvarojen ja niiden kestävän hyödyntämisen kautta, mikä käytännössä tarkoittaa tämänhetkisen kaupunkien määrittelemän aluepolitiikan kääntämistä päälaelleen.
Kestävässä yhteiskunnassa kaupungit olisivat ennemmin pieniä saaria suurilla maaseuduilla ja laajoilla villeillä erämailla kuin megalomaanisia minimantereita monokulttuurien, puuplantaasien ja riutuvien kylien tilkkutäkissä. Toisin sanoen kestävässä yhteiskunnassa maaseudun elinvoimaisuuden, erämaiden monimuotoisuuden ja muunlajisten tarpeiden tulisi määrittää, millaisia kaupunkeja ja kaupungistumista voi olla olemassa. Tämä mahdollisesti muuttaisi myös kaupungin asemaa ”välttämättömästä” kasvukeskuksesta ylimääräiseksi luksukseksi, jota päätetään pitää yllä esimerkiksi kulttuurin ja tieteen edistämiseksi.
Mikään ei tietenkään tee maaseutuelosta automaattisesti kestävää – varsinkaan, jos se jatkuu teollisen maatalouden, supermarkettien ja yksityisautoilun ehdoilla. Kestämättömän kaupungistumisen purkamisen keskeisenä lähtökohtana on maaseudun houkuttelevuus yhdistettynä kestäviin toimeentulomuotoihin ja paikallistalouksien kukoistukseen. Tähän liittyen voisi yleisesti todeta, että länsimaalaiselta vasemmistolta on aina puuttunut progressiivinen visio maaseudusta ja vaihtoehtoinen maaseutupolitiikka teolliselle ekstraktivismille. Ituja tälle politiikalle voisi etsiä vaikkapa Alexander Chayanovin talonpoikaistaloudesta, J. C. Kumarappan gandhilaisesta kylätaloudesta, Simone Weilin juurtuneesta yhteisötaloudesta (6) tai Vandana Shivan ekofeminismistä (7). Todennäköistä on joka tapauksessa se, ettei tulevaisuuden resurssiniukemmassa maaseutuelossa voi fyysiseltä työltä tai käsien likaamiselta välttyä.
Viitteet:
(1) Katso esim. Heikkurinen, P. & Ruuska, T., 2022. Kestävän elämän manifesti. Vihreä elämänsuojelun liitto ry, Vaasa.
(2) Esim. Brenner, N. & Schmid, C., 2015. “Towards a new epistemology of the urban?”. CITY, 19(2–3), 151–82.
(3) Rees, W. E. & Wackernagel, M., 1996. “Urban Ecological Footprints: Why Cities Cannot be Sustainable—and Why They are a Key to Sustainability”. Environmental Impact Assessment Review, 16, 537-555.
(4) Katso esim. William E. Rees: “The Fundamental Issue – Overshoot, The Great Simplification #53”, https://www.youtube.com/watch?v=LQTuDttP2Yg, 37:53 – 44:29.
(5) Hyyryläinen, T., Helenius, J., Schmidt-Thome, K., Jumppanen, A. & Rantanen, M., 2021. “Maaseudun ja kaupungin vuorovaikutus osana kestävyysmuutosta”. Maaseutututkimus, 29, 165-171.
(6) Gerber, J.-F., 2020. “Degrowth and critical agrarian studies”. The Journal of Peasant Studies, 47(2), 235-264.
(7) Shiva, V., 2008. Soil not oil: Climate change, peak oil and food security. London: Zed Books.