EU-asioihin keskittynyt väitöskirjatutkija Antti Ronkainen arvioi eurovaalien tulosta Liberossa 2/2019.
Eurovaalien merkittävin tulos oli, että parlamenttia hallinneet Euroopan kansanpuolue (EPP, kokoomuksen puolueperhe) ja sosiaalidemokraatit (S&D) menettivät enemmistön.
Koska parlamentti hyväksyy tulevan komission kokonaisuudessaan, tämänvuotisesta EU-johtajien valinnasta tulee erittäin mielenkiintoinen. Komission johtajan ja parlamentin puhehenkilön lisäksi tulee valita Eurooppa-neuvoston ja Euroopan keskuspankin johtajat sekä EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuden korkea edustaja.
Sinipunan enemmistön murenemisen poliittiset seuraukset ovat merkittävät. Koska EPP ja S&D joutuvat tukeutumaan liberaaleihin ja kenties myös vihreisiin, nämä ryhmät pääsevät hämmentämään johtajasoppaa ja vaikuttamaan EU:n tulevaan agendaan. Vaalien tulos lisää myös poliittista polarisaatiota, sillä laitaoikeiston nousun myötä nimenomaan EU-myönteisten liberaalien ja vihreiden vaikutusvalta parlamentin päiväjärjestyksessä kasvaa.
Ensimmäinen seuraus lienee, että EPP:n kärkiehdokasta Manfred Weberiä tuskin valitaan komission seuraavaksi johtajaksi. Mikäli neuvottelut EU:n huippuviroista menevät todella täpäräksi, voi parlamentti joutua luopumaan koko Spitzenkandidat-menetelmästä, jossa eurovaalien suurin parlamenttiryhmä saa oikeuden komission puheenjohtajaan.
Tämä olisi selkeä arvovaltatappio Euroopan parlamentille.
Eurovaalien toinen seuraus on parlamenttiryhmien uudelleenjärjestäytyminen.
Emmanuel Macronin johtaman La République en marche -liikkeen mepit liittyvät liberaaleihin. Samalla ryhmä vaihtoi nimensä Aldesta (Alliance of Liberals and Democrats) Uudeksi Euroopaksi (Renew Europe). Macron vaati nimenvaihdosta, sillä Ranskassa käsitteeseen liberaali liitetään usein liiallinen markkinamyönteisyys ja sitä käytetään muutenkin halventavassa merkityksessä.
Toinen uusi ryhmä on laitaoikeiston muodostama Identiteetti ja Demokratia (ID). Se on uusien radikaalioikeistolaisten puolueiden yhteenliittymä, johon kuuluu esimerkiksi Matteo Salvinin Lega, Marine Le Penin Rassemblement National, Saksan Alternative für Deutschland ja Perussuomalaiset. Ulkopuolelle jäivät esimerkiksi Ruotsidemokraatit, Espanjan Vox ja Puolan Laki ja Oikeus -puolue.
Tulevalla parlamenttikaudella on mielenkiintoista seurata, millaiseksi välit Uuden Euroopan ja Idin välit muodostuvat. Vanhat aldelaiset ovat olleet vuosikymmenet EU-maiden johtajina ja vaikuttamassa EU-maiden integraatioon, joten on myös mielenkiintoista nähdä, millaisia uudistuksia ryhmä alkaa ajaa parlamentissa.
Toistaiseksi EU-myönteisten viesti on perustunut pitkälti populistien ja kansallismielisten vastustamiselle, mutta esitykset Euroopan uudistamisesta ovat jääneet hämärän peittoon. Mikäli politiikka jää vain kansallismielisten vastustukselle ilman selkeitä reformeja, kyseessä on Suomi takaisin tai MAGA -tyylinen nostalginen paluu menneisyyteen ennen EU-kriitikoita.
Tässä vaiheessa on selvää, että nousevat EU-myönteiset ja EU-kriittiset liikkeet tarvitsevat toisiaan. Molemmat hyötyvät poliittisesta polarisaatiosta ja molempien toimintaa selittää retropia.
Suomessa eduskuntavaalit ja eurovaalit järjestettiin lähekkäin, mikä toi esiin EU:n institutionaalisen ongelman demokratian kannalta. Eurooppa-neuvosto on Euroopan unionin senaatti, jossa valtioiden johtajat tekevät suuret päätökset integraatiosta. Parlamentti on paikka, jossa päätetään pääasiassa sisämarkkinoista, lainsäädännöstä ja kauppapolitiikasta.
Tämän seurauksena monista EU:n tulevaisuutta käsittelevistä asioista olisi pitänyt puhua eduskuntavaalien aikoihin, mutta jostain syystä puolueet säästivät nämä huomiot eurovaaleihin. Euroopan unionin kehittämisen kannalta on kuitenkin keskeisempää, mitä Antti Rinne ajaa Eurooppa-neuvostossa kuin mitä Suomen valitsemat mepit parlamentissa.
Neuvoston keskustelut käydään suljettujen ovien takana, mikä on EU:n tulevaisuutta käsittelevän keskustelun kannalta epätyydyttävää. On vaikeaa esittää rakentavaa EU-kritiikkiä, kun sekä puolueet että EU:n institutionaalinen rakenne pakenee tätä keskustelua.
Kaksien vaalien perusteella on vaikea sanoa, mitä puolueet todella ajattelevat Euroopan unionista. Suomen kanta Euroopan unioniin, rahaliitto euroon ja tuleviin johtajavalintoihin ratkaistiin Säätytalolla, mutta vaaleissa äänestäneiden on vaikea tietää, minkä puolesta he antoivat äänensä.
Tämän myötä ei ole mikään ihme, että äänestysaktiivisuus eurovaaleissa on matala ja Eurooppa koetaan kaukaiseksi.
Antti Ronkainen
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija. (Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisen muutosten tohtoriohjelma, Helsingin yliopisto)
