Saksassa työllisyysaste on korkea, vaikka muu Eurooppa kamppailee sitkeää työttömyyttä vastaan. Niin sanottu ”Saksan malli” ei ole kuitenkaan sellainen menestystarina kuin monesti annetaan ymmärtää.
Teksti: Otto Valpas – Kuvat: Markus Henttonen
Vuonna 2003 Saksan liittotasavalta ei ollut sellainen talouden voimajuhta, jona se nykyisin tunnetaan.
Työttömyysaste oli virallisesti 11,3 prosenttia, eli korkeampi kuin taantuman runtelemassa Suomessa nyt. Bruttokansantuotteen kasvu oli pysähtynyt, yksityinen kulutus surkeaa ja palkkojen sivukulut nousussa.
Maata kutsuttiin 1990-luvulla yleisesti ”Euroopan sairaaksi mieheksi”.
Liittokansleri Gerhard Schröderillä oli siis edessään isoja ongelmia, kun hän valmistautui esittelemään pelastussuunnitelmansa Saksan liittopäiville maaliskuussa 2003. Schröderin uudistuspaketti, niin sanottu Agenda 2010, perustui pitkälti markkinaliberaalin Bertelsmann-säätiön julkaisemaan periaateohjelmaan. Schröderin virallinen tavoite oli vähentää valtion roolia ja lisätä yksilöiden vastuuta.
Sosiaalisten uudistusten pääarkkitehdiksi nimitettiin valtiovarainministeri Hans Eichel, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi jäi panna täytäntöön nippu eläkkeisiin, työttömyyskorvauksiin ja verotukseen kohdistuvia leikkauksia.
Työttömyyskorvauksen leikkaamisen takana oli ajatus ”rohkaisemisen ja vaatimisen”, eli kepin ja porkkanan yhdistämisestä.
Työttömäksi jääneelle maksetaan suomalaista ansiosidonnaista päivärahaa vastaava työttömyyskorvausta kahdentoista kuukauden ajan. Tämän jälkeen työtön putoaa suomalaista toimeentulotukea vastaavan Hartz IV -järjestelmän piiriin, jossa otetaan tarkasti huomioon tuen hakijan oma varallisuus, kuten säästöt, auto tai omistusasunto.
Hartz IV -tuen varassa elävät voidaan määrätä ottamaan vastaan mitä tahansa tarjottua työtä. Pahimmillaan työttömiä on määrätty ottamaan vastaan töitä bordelleista toimeentulotuen leikkauksen uhalla – prostituutio kun on Saksassa laillista.
Irtisanomissuojan ja tilapäistä työvoimaa koskevan lainsäädännön heikentämisellä taas pyrittiin helpottamaan yritysten äkillistä työntekijätarvetta. Uudistusten seurauksena tilapäistyövoiman määrä kolminkertaistui vuosien 2003–2013 välillä yli 900 000 työntekijään. Samana aikana työehtosopimusten piirissä olevien työntekijöiden määrä putosi 72 prosentista 62 prosenttiin. Niin sanotut ”Minijobit” olivat syntyneet.
Samalla syntyi myös työssäkäyvien köyhien luokka. Työmarkkinatutkija Hilmar Schneiderin mukaan Saksassa oli vuonna 2013 noin 1,4 miljoonaa ihmistä, jotka saivat palkkatulonsa lisäksi Hartz IV -tukea tullakseen jotenkin toimeen.
Toimeentulotukijärjestelmää on arvosteltu siitä, että se on käytännössä tulonsiirtoa yrityksille, jotka siirtävät kustannukset valtiolle riittävän suuren palkan maksamisen sijaan. Ammattiliitot olivat aluksi keskeisessä roolissa Agenda 2010:n uudistusten vastustamisessa. Taipumattomana poliitikkona tunnetun Schröderin kanssa neuvottelu oli kuitenkin hankalaa.
”Työvoimatoimistojen tarjoamista työpaikoista
joka kolmas on nykyään tilapäistyötä”
”Kaikki Saksan ammattiliitot kritisoivat Schröderin Agenda-politiikkaa voimakkaasti ja syyttivät sitä paitsi sosiaalisesti epätasapainoiseksi myös työmarkkinoiden kannalta hyödyttömäksi”, toteaa ammattiliitto ver.din liittohallituksen jäsen Isolde Kunkel-Weber. Hän oli Agenda 2010:n työmarkkinauudistuksia suunnitelleen komission ainoa naisjäsen.
Kunkel-Weberin mukaan ammattiliittoja suututtivat erityisesti työttömyystukijärjestelmään tehdyt uudistukset. Hän kuitenkin toteaa, että uudistuspaketti pyrki myös liittojen kannalta positiivisiin uudistuksiin, kuten sosiaali- ja työttömyysturvajärjestelmien yhdistämiseen sekä liittovaltion työvoimatoimiston modernisointiin.
Saksan talouden nykytilaa Euroopan talousmahtina pidetään usein Agenda 2010:n ansiona. Kunkel-Weberin mukaan tämä on tapahtunut työelämän voimakkaan prekarisoitumisen kustannuksella, sillä työvoimatoimistojen tarjoamista työpaikoista joka kolmas on nykyään tilapäistyötä.
Työnantajien etujärjestöt ovat rummuttaneet voimakkaasti tilapäistyön puolesta ja vakuuttaneet sen olevan hyvä ponnahduslauta parempiin ja pysyviin työpaikkoihin. Tutkimusten mukaan kuitenkin vain seitsemän prosenttia prekaarista työvoimasta päätyy lyhyistä työsuhteista vakituisiin töihin.
”Alennettujen työvoiman sivukulujen ja heikennetyn työttömyysturvan katsotaan olleen Saksan talouden tarvitsema piristävä ruiske, mutta samalla se on kuitenkin aiheuttanut sisäistä epätasapainoa ja luonut aivan uuden matalapalkkaluokan», Kunkel-Weber toteaa.
”Saksan mallin” synnyttämää epätasa-arvoa sekä säännöllisten ja epäsäännöllisten työsuhteiden välistä palkkakuilua on hiljattain pyritty korjaamaan. Nykyisen hallituksen säätämä 8,50 euron minimipalkka tuli voimaan tämän vuoden alussa. Jää nähtäväksi, muuttaako minimipalkka loppujen lopuksi mitään.
Jo nyt on huomattu, että huonosti palkatuilla aloilla minimipalkan maksamisesta syntyviä kustannuksia on yritetty kiertää vähentämällä esimerkiksi tarjoilijoiden tipit palkasta.
”Saksa on jo maksanut työmarkkinoiden prekarisoitumisesta
inhimillisesti kovan hinnan”
Suomessa erityisesti edellinen pääministeri Jyrki Katainen on kehunut Saksan mallia ja saanut tukea muun muassa Elinkeinoelämän tutkimuslaitokselta. Kokoomuksen eduskuntavaaliohjelmassa 2015 penätään ”joustoa” työaikoihin.
Siinä myös esitetään, että työntekijöiden on enenevissä määrin voitava sopia palkoista ja työehdoista työpaikoilla sekä vaaditaan koeajan pidentämistä kuuteen kuukauteen.
Saksa on jo maksanut työmarkkinoiden prekarisoitumisesta inhimillisesti kovan hinnan, mutta kykenee pysymään pinnalla vahvan vientiteollisuuden, heikon euron ja öljyn hinnanlaskun avulla. Ulkoisesta menestyksestä huolimatta saksalaisten reaalipalkat ovat pysyneet lähes samoina viidentoista viime vuoden ajan kotimaisen kysynnän nikotellessa.
Tilanteen ongelmallisuudesta kertoo sekin, että jopa EU:n työkomissaari Laszlo Andor on penännyt jyrkempiä korotuksia saksalaisten palkkoihin. On vaikea nähdä, miten palkkojen polkeminen ja kotimaisen kulutuksen näivettäminen toimisi Suomessa jollakin tavalla paremmin.