Kiinan johto hallitsee maan mediakenttää, mutta huolehtii silti siitä, saako se äänensä kuuluviin. Voiko Kiina olla jatkossakin yhden tarinan maa?
teksti Eero Suoranta – kuvitus Kai Arponen
On helppo laatia listoja siitä, mitä Kiinassa ei saa näyttää ja mistä ei saa kertoa. Kiellettyjen asioiden luettelo ulottuu alastomuudesta maan johtoa koskeviin skandaaleihin, unohtamatta tietenkään tarkoituksellisen epämääräisesti määriteltyjä ”länsimaisia vaikutteita”. Käytännössä kielletyn ja sallitun raja liikkuu poliittisen tilanteen sekä esimerkiksi kohderyhmän mukaan – mitä laajemmalle yleisölle jokin media on suunnattu, sitä tiukemmin sen sisältöä valvotaan.
Kaikkeen tähän syynä on ”puolueprinsiippi”, Kiinan kommunistisen puolueen asettama periaate, jonka mukaan medialla on velvollisuus toimia puolueen äänitorvena ja edistää sen tavoitteita. Puolueen asema on niin keskeinen, että sen ei yleensä edes tarvitse turvautua suoranaiseen sensuuriin, vaan toimittajat ja tuottavat karsivat itse pois sopimattomana pidetyn sisällön.
Puolueprinsiippi ei kuitenkaan tarkoita, että kiinalainen media vain toistaisi virallisesti hyväksyttyä sanomaa, sillä sen on nykyään otettava huomioon myös markkinoiden ja yleisön vaatimukset. Kaupalliset paineet ulottuvat osittain myös puoluevaltion omaan mediaan, sillä osana taloudellisen sääntelyn purkamista niiden on enenevissä määrin odotettu kattavan budjettinsa myynti- ja mainostulojen avulla.
Mediatarjonnan monipuolistuminen muodostaa ongelman kommunistiselle puolueelle, sillä uusien tulokkaiden rinnalla sen oma propaganda kiinnostaa entistä harvempia. Esimerkiksi uutisohjelma Xinwen Lianbo keskittyy siihen kyllästyneiden kiinalaisten mukaan lähinnä esittelemään puoluejohtajien ahkeruutta, Kiinan korkeaa elintasoa sekä muiden maiden yhteiskunnallisia ongelmia. Samanlainen kaavamaisuus vaivaa puolueen suosimia isänmaallisia TV-draamoja ja elokuvia, joilla on vaikeuksia pärjätä kilpailussa vähemmän poliittisen viihteen kanssa.
Kiinalaisia arvoja maailmalle
Kotimaisen median hallitsemisen lisäksi Kiinan johto haluaa kasvattaa maan ”pehmeää valtaa” eli kykyä saada tahtonsa läpi viehätysvoiman avulla sotilaallisten tai taloudellisten keinojen sijaan, missä uutismedialla ja viihdeteollisuudella on keskeinen rooli. Kommunistisen puolueen mielestä kiinalaisen median tulisi levittää maailmalle ”kiinalaisia arvoja” sekä ”kertoa Kiinan tarina” vastapainona länsimaiden median antamalle ”vääristyneelle” kuvalle.
Panostus pehmeään valtaan on tähän mennessä tuottanut joitain tuloksia: keskustelevisiokanava CCTV sekä uutistoimisto Xinhua ovat nousseet merkittäviksi uutislähteiksi Afrikassa, kun taas kiinalaiset draamasarjat ovat levinneet muihin Itä-Aasian maihin. Sen sijaan länsimaissa menestys on ollut heikompaa, vaikka kiinnostus Kiinaa kohtaan on ollut niissä viime vuosina kasvussa.
Osa heikosta menestyksestä selittyy kiinalaisen kulttuurin vieraudella, osa taas Kiinaan valtiona kohdistuvilla epäluuloilla. Lisäksi valtiojohtoista mediaa kotimaassa vaivaavat ongelmat, kuten sensuuri ja luovuuden puute, korostuvat kansainvälisessä kilpailussa: myös ulkomaille suunnatun median täytyy myötäillä puolueen linjaa, mikä usein estää sitä tarjoamasta kansainvälistä yleisöä kiinnostavaa sisältöä.
Parempaa propagandaa?
Viestintäongelmiensa ratkaisemiseksi kommunistinen puolue on alkanut panostaa uusiin median muotoihin. Viime vuonna valtiollinen media esimerkiksi levitti surrealistista mainosanimaatiota, joka hehkutti Kiinan 13. viisivuotissuunnitelmaa. Tänä kesänä Kommunistinen nuorisoliitto puolestaan tuotti yhdessä rap-yhtye CD Revin kanssa kappaleen This is China, jossa vakuutettiin Kiinan olevan rauhaa rakastava maa. Aikaisemmissa biiseissään isänmaalliset gangstaräppärit ovat kunnostautuneet muun muassa haistattelemalla ulkomaisille toimittajille sekä Taiwanin presidentti Tsai Ing-wenille.
Kiinalaiset mediayhtiöt ovat myös pyrkineet parantamaan asemaansa maailmanmarkkinoilla muun muassa ryhtymällä yhteistyöhön amerikkalaisen elokuva-alan kanssa. Kiinalaiset yhtiöt toivovat, että amerikkalaisten jakeluverkosto, osaaminen ja kansainväliset leffatähdet auttavat nostamaan heidän omien elokuviensa profiilia. Hollywoodia taas houkuttelee pääsy Kiinan valtaville elokuvamarkkinoille, jonne otetaan vuosittain vain rajattu määrä ulkomaisia filmejä.
Tähän asti kiinalaisille on tarjottu tarpeeksi paljon leipää ja sirkushuveja, jotta vapaan median puute ei ole juuri häirinnyt keskivertokansalaista. Propagandakin on ollut helpompi hyväksyä, kun elintaso jatkaa kasvuaan ja Kiinan noususta kohistaan ulkomailla asti.
Puolueen haasteet saada äänensä kuuluviin maailmalla kertovat kuitenkin siitä, kuinka myös se joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan uudistumisen ja asemansa säilyttämisen välillä. Uudet teknologiat, kansalaisten laajempi liikkumatila sekä Kiinaan kohdistuva kansainvälinen mielenkiinto vaikeuttavat yrityksiä hallita nousevaa suurvaltaa koskevaa tietoa. Kiinan johto saattaa joutua kohta myöntämään, että sillä ei ole enää yksinoikeutta siihen tarinaan, jota maasta kerrotaan.