Korona pysyy uutisotsikoissa ja jutunaiheena. Sen toisesta aallosta on tullut arkipäivää. Epätietoisuus ja totuttautuminen uuteen ”normaaliin” on ainakin kesän jälkeen ahdistanut minua. On vaikea nähdä lähitulevaisuuteen. Koronarokotetta koskevasta uutisoinnista on esimerkiksi hankala hahmottaa kuvaa arjen helpottumisesta.
Tämän numeron teemana on kuitenkin emansipaatio, ei korona. Teema on tietoinen valinta, jonka tarkoituksena on muistuttaa, että nykyhetkessä politiikka ei palaudu ainoastaan koronaan. Vaikka korona vaikuttaa globaalisti kaikkien arkeen, sen uutisoinnin alle peittyvät myös eri vähemmistöjen oikeuksien ja eriarvoisuuden kannalta keskeiset poliittiset kysymykset.
Emansipaatio voi viitata niin sivistykselliseen, sosiaaliseen, oikeudelliseen tai poliittiseen vapautumiseen kuin vapautukseen esimerkiksi sorrosta, epäitsenäisyydestä, orjuudesta, holhouksesta tai alaikäisyydestä. Jälkimmäinen on osa emansipaation etymologista historiaa. Roomalaisessa oikeudessa emancipare tarkoitti sitä, että isä vapauttaa täysi-ikäisen poikansa määräysvallastaan. Valistuksen myötä käsite tarkoitti ihmiskunnan universaalia alaikäisyydestä vapautumista. 1800-luvulla se sai merkityksensä tarkoittamaan erityisesti maaorjien, naisten ja työväestön vapautumista.
Poikkeustilanteessa eri yhteiskunnat ovat joutuneet ottamaan holhoavan roolin. En ole erityisen hämmästynyt, että juuri älyllinen vasemmisto on käynyt perustavaa keskustelua, missä määrin perusoikeuksien rajoittaminen on suotavaa. Historiallisesti on kiinnostavaa, että Marx yleisti emansipaation käsitteen tarkoittamaan yleistä inhimillistä emansipaatiota. Tämä on sittemmin herättänyt vasemmiston piirissä myös arvostelua, koska nähdäkseni sen tuli kuitenkin tapahtua luokkataistelun kautta. Sillä on mielestäni kuitenkin kiinnostava yhteys esimerkiksi intersektionaalisen feminismin tapaan huomioida yhteiskuntaluokka analysoidessa yksilön yhteiskunnallista asemaa. Kaiken sorron ja syrjinnän paljastaminen ja niistä vapautuminen onkin mielestäni yhteinen vasemmistolainen tavoite – ja siten emansipaatiota.
Päätoimittajana ja median edustajana joudun ajoittain miettimään minkälaiset ratkaisut ovat journalistisesti kestäviä. Olen esimerkiksi tietoinen, että Seta tarjoaa medialle konsultaatioita koskien sukupuolista moninaisuutta koskevaa uutisointia. Pyrin ottamaan huomioon minkälaisia kielellisiä ja visuaaliseen kerrontaan liittyviä ratkaisuja Libero tekee.
Tässä yhteydessä haluan kiinnittää huomiota erityisesti median tapaan käyttää termiä kulttuurisota. Puhe kulttuurisodasta on mielestäni monella tavalla ongelmallinen jo siksi, että ei ole olemassa yksittäistä sotaa, vaan on useita erilaisia vähemmistöjen taisteluita. Kulttuurisota myös yksittäisenä terminä palvelee konservatiivista arvoilmapiiriä. Sen alle on helppo niputtaa niin äärioikeisto kuin transihmisten oikeudet. Onkin kuvaavaa, että juuri konservatiivipoliitikko ja Ronald Reaganin viestintäpäällikkönä työskennellyt Pat Buchanan adaptoi termin Yhdysvaltojen arkipolitiikan kielenkäyttöön republikaanien puoluekokouksessa vuonna 1992. Buchanan viittasi käsitteellä kysymyksiin abortista, homojen oikeuksista, uskonnollisesta syrjinnästä ja naisista armeijassa.
Kulttuurisota on termi, joka hyödyntää konservatiivisia tahoja. Se ei lähtökohtaisesti asennoidu kauhean avoimesti edes arvioimaan sorron elementtejä saati pohtimaan, minkä takia eri ryhmät vaativat oikeuksiaan. Hyvä lähtökohta medialle olisi ymmärtää, että on useita kulttuurisotia, jotka tavalla tai toisella juurtavat kapitalistisen talousjärjestelmän ongelmiin ja järjestelmän historiaan liittyvään sortoon.
Uuden Liberon pääset lukemaan alla olevasta linkistä Issuu-verkkopalvelun kautta: