Kuva perustuu Anni Haunian ja Rita Vaalin Liberon 3/2021 teoskuvaan.
Teksti: Joonas Pulkkinen
Vapaa toimittaja ja Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi nosti syyskuussa Helsingin Sanomien julkaisemassa Nyt.fi.-kolumnissaan (10.9.) esille kysymyksen ”koskien provokaation roskakierrettä”. Salmi kiinnittää huomiota tunteisiin osana sosiaalista mediaa. Kun keskustelu muuttuu somessa tuliseksi, niin viimeisenä paikalla on toimittaja, joka erittelee kohun taustat ja raportoi, kuka sanoi lopulta mitäkin.
En liity tässä yhteydessä uusmoralistien tai oikeamielisten kirjoon. Inhoan myös häpeää, syyllisyyttä, tosikkona olemista sekä syytöksiä siitä, kuinka vasemmistolla ei ole huumorintajua. Kaikkia näitä asioita enemmän minua ilmeisesti vituttaa huono keskustelu. Kiitos vaan, Jürgen Habermas ja mahdottomaksi todettu julkisuuden ideaali.
Tietyt somealustat ovat omiaan ruokkimaan huonoa keskustelua. Työnantajani muistuttaa minua jatkuvasti, että Liberonkin tulisi näkyä Twitterissä ja olisi toivottavaa edes ilmoittaa lehden olemassaolosta tässäkin yhteisöpalvelussa. Rakastan itseäni liian vähän, mutta edes sen verran, että työnantajan miellyttäminen tekee on minulle vaikeaa. Kuuntelen mieluummin esimieheni huutoa kuin Twitteristä löytyvää päälle huutamisen kakonfoniaa.
Median roolista portinvartijoina portinvartijana on menty rooliin, jossa suurten päivälehtienkin pääkirjoitukset lähtevät liikkeelle sotaratsuin, kommentoiden elämäämme aikaa kärjistäen, yksinkertaistaen tai tunteisiin vedoten. Somessa jakoja ja näkyvyyttä saavat tunteisiin vetoavat tai kiihdyttävät kirjoitukset. Somella on suuri merkitys minkä tahansa julkaisun ansaintalogiikassa, ja tätä pyörittää huomiotalous, kuten Salmi toteaakin.
Jyrki Lehtola oli ensimmäisiä digitalisaation jälkeisessä mediamaisemssa itsensä instituutioksi nostaneista toimittajista, jonka kolumneja joko rakastetaan tai vihataan (itse ajattelen Lehtololan kolumnien olevan pikemminkin pakinoita, mutta tätä tekstilajiahan ei tunne kukaan). Tietokirjailija ja suomentaja Eetu Virenin lanseeraamasta ”Saska-funktiosta” ovat puhuneet muun muassa Mikä meitä vaivaa? -podcastin tekijät Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru. Virenin Gilles Deleuze -suomennoksen Bergsonismi jälkisanoissa muotoilema Saska-funktion käsite viittaa Roland Barthesin ”sokeaan ja tyhmään kritiikkiin” -– siihen, kuinka ”kommunikaatioyhteiskunnan vallankäyttäjät sanovat alati: jos minä, joka olen älykäs ihminen, jonka ammattina on ymmärtää, en ymmärrä tätä, tämän täytyy olla mahdotonta, täyttä paskaa……”
Salmen kolumnin keskeisin nosto oli huomio siitä, kuinka somen huomiotalous valuu perinteisen median puolelle. Ja kKyse ei ole mielestäni pelkästään provokaatioista, vaan yleisemmin journalismin henkilöitymisestä ja itsebrändäämisestä. Kuka on ilkeä? Kuka moraalin portinvartija? Kuka sanoo kielenkäytön suhteen viimeisen sanan? Provokaattorien lisäksi esimerkiksi Oskari Onninen kykenee tekemään korkeakouluhaustaan performatiivista journalismia. Laura Friman ei ole ainoastaan provokaattori, vaan ilmeisesti myös keskiluokan edunvalvoja ilmastonmuutoksen aikakautena. Sanna Ukkola taas näyttää olevan aidosti radikaalisti (ja ideologisesti) eri mieltä. Tosin mielipiteiden takana on usein reaktiivisuus suhteessa muutokseen ja uuteen sekä arvoliberaalien poliittisiin tavoitteisiin.
Pistän päälle taas tosikkohattuni. Uusiin journalismin ideaaleihin tulisi kuulua journalismin läpinäkyvyys, se, että omat intressit ja motiivit tuotaisiin tuodaan ilmi tai kirjoitettaisiin kirjoitetaan auki. Moniäänisyys on samankaltainen ideaali, mutta kilpaa huutamisesta tulee krapulaakin kovempi päänsärky. Kaipaan enemmän journalistista sisältöä, jossa kirjoittaja pitää minua kädestä kiinni polttavien aiheiden keskellä, hyväksyy tietämättömyyteni ja erittelee tasapuolisesti kilpaa huutavien kannat. Journalistin perustehtäviein, tiedon keruun, ja välityksen ja tiedon sen oikeaoppisuuden varmentamisen, listaan voisi aidosti lisätä myös lempeyden lukijoita kohtaan.
Julkaistu Liberossa 3/2021. Linkki teoksen näköisnumeroon Issuu -verkkopalveluun alla: