Teksti: Joonas Pulkkinen
Kuvitus: Jaakko Pallasvuo
Tätä kirjoittaessa, maaliskuun puolivälin tiennoilla, kuntavaalit on päätetty edellisviikonloppuna siirtää juhannuksen kynnykselle. Monien ehdokkaiden kampanjointi sotkeutuu, siirto laittaa uusiksi aikataulut ja jopa henkilökohtaiset budjetit. Laajemmin on kyse kuitenkin suuremmista demokratian toimivuutta koskevista kysymyksistä. Vaalien siirtämisestä huolimatta ei ole takuita siitä, että kesäkuussakaan vaalit voitaisiin turvallisesti järjestää. Epäluulo voi paitsi laskea äänestysintoa, myös rapauttaa laajemmin uskoa demokratian toimivuuteen.
Vaalien osuminen myös kesälomakaudelle on muutenkin äänestysprosentiltaan muita vaaleja matalalampien kunnallisvaalien kannalta huono ajoitus. Lukiolaisten liiton puheenjohtaja Emilia Uljas on esimerkiksi kantanut huolta nuorten äänestysaktiivisuudesta johtuen siirrettyjen vaalien ajankohdasta. Viime vaaleissa nuorimmasta äänestäjäryhmästä, 18–24-vuotiaista nuorista, käytti äänioikeutensa vain yksi kolmasosa.
Media on tehnyt huomion tai johtopäätöksen, että vaaleista tulee somevaalit. Huomion uutisarvo on suhteellista. Sosiaalisella medialla on ollut vaali vaalilta suurempi merkitys. Tämä on muuttanut ehdokkaiden mahdollisuuksia tasa-arvoisemmiksi, kun suuryritysten tai mediakonsernien kalliille mainostilalle on tullut vaihtoehtoja. Sosiaalisella medialla on suuri merkitys äänestyspäätökselle. YLE:n Taloustutkimuksella tammikuussa teettämän kyselyn mukaan suomalaisista 43 prosenttia arvelee poliitikon toiminnan ja näkyvyyden sosiaalisessa mediassa vaikuttavan tulevien vaalien äänestyspäätökseen erittäin paljon tai jonkin verran. Erityisesti nuoret, naiseksi identifioituvat ja uusmaalaiset kertovat some-aktiivisuudella olevan väliä ehdokasta puntaroidessa.
Vaikka vaalit eivät olisi siirtyneetkään, olisivat ne olleet monin tavoin poikkeukselliset. Pohdin monia vanhan tavan kampanjointiin keskittyneitä poliitikkoja: Hakaniemen torilla ihmisiä kahvittavia piirijärjestöjen perusraatajia, autonsa tai mönkijänsä tarroin liimaavia kylän kasvoja, Ben Zyskowiczia (ei ehdolla) kävelemässä kotikulmillaan Pohjois-Haagan asemalla niin itsevarman karismaattisesti, että jopa minä erehdyn ottamaan flaijerin. Sukupolvierot ovat todella rajut, kun eläkeiän ylittänyt poliittinen sukupolvi opettelee vaalien alla ”vähän twiittaamaan” ja millenniaali vain ”tykittelee contentia” bittisfääreihin.
Edessä on kieltämättä murros, jossa sukupolvien erot tavassa tehdä politiikkaa tulevat eri tavoin näkyväksi. En ole koskaan ollut vakuuttunut TikTokista, Instagramista tai Tinderistä politiikan tekemisen välineinä. Poliittinen sisältö muovautuu näissä kanavissa mielessä spektaakkeliksi siinä mielessä, mitä Guy Debord tarkoitti hyperkyynisessä klassikossaan Spektaakkelin yhteiskunta. Politiikka muovautuu paitsi konkreettisiksi kuviksi, myös jo olemassa oleviksi sisällöiksi. Tarjotut sisällöt ovat luonteeltaan sellaisia, mitä ihmiset odottavat kuvina saavansakin.
Debordin perusteeseihin kuului myös, että spektaakkelin yhteiskunta eristää ihmiset toisistaan, tekee kohtaamiset, vuorovaikutuksen ja yhteisöllisyyden tuotannolle ja lisäarvon luomiselle alisteiseksi ulkoiseksi pakoksi. Debordia seuraten onkin järisyttävää, että me emme elä millään tavoin yhteisöllisyyden mahdollisuuksien aikaa. Ihmiselämien suojelemiseksi perusoikeuksiamme on rajoitettu, erilaisia asetuksia säädetty ja ohjeistuksia annettu, että välttäisimme ihmiskontakteja.
Tämän lisäksi poliittinen julkisuus on digitalisaation myötä muodostunut poliittisten kuplien sfääriksi. Vaalien siirtämistä vastusti eniten puolue, joka voi yhtäkkiä vedota länsimaihin ja siihen, miten vaalit on onnistuttu järjestämään koronasta huolimatta. Todellisuudessa Suomi ei ole tässä tapauksessa eurooppalaisella mittapuulla mitenkään poikkeus.
Aika näyttää, onko koronan jälkeinen aika uuden yhteisöllisyyden aika. Olin itse kuntavaaliehdokkaana kymmenisen vuotta sitten, jolloin sain yhteisöllisyydestä hyvän oppitunnin. Luonnostelin Helsingin Vaasankadulla terassilla mahdollista vaalisloganiani ja ajatusta uusyhteisöllisyydestä tai vastaavasta. Kun kymmenennen vuoden sosiologian opiskelija kysyi, mitä tämä tarkoittaa, en osannut vastata. Jouduin myöntämään, että se kuulosti ajatuksena vain raflaavalta ja myyvältä.
Kuplan ja yhteisön välinen raja on suhteellinen. Kumpikaan ei ole mielestäni kategorisesti hyvä tai huono, mutta politiikka herättää epäilyksiä vähän kummastakin.
Julkaistu Liberossa 1/2021.
Linkki Issuu-verkkopalvelusta löytyvään lehden näköisnumeroon: