Saako hyvän asian puolesta valehdella, edes netissä? Toimittaja Hanna Nikkasen mukaan valeblogit ja netin tekaistut henkilöllisyydet ovat väistämätön osa digitaalisia ympäristöjämme.
teksti Raisa Musakka
Netissä kaikki on mahdollista. Monet antavat verkossa itsestään arkielämää fiksumman ja menestyneemmän vaikutelman, sillä netti mahdollistaa samaistumisen paranneltuun omakuvaan.
”Tuunatun” itsen esitteleminen voi olla viatonta, mutta mitä sitten, kun massojen sympatiat keränneen syyrialaisen lesbotytön blogin kirjoittajaksi paljastuukin amerikkalainen heteromies tai palstatilaa saaneen koulukiusaamisen uhrin isän nettikirjoitukset osoittautuvat keksityiksi? Profiilin takaa saattaa myös löytyä ihmisen sijaan yritys, jolloin tavoite on vaikuttaa ostoskäyttäytymiseen.
Pari valkoista valhetta
Sekä itsemurhan tehneen koulukiusaamisen uhrin Enkeli-Elisan tarinan tehtailijan, kirjailija Minttu Vettenterän että ”A Gay Girl in Damascus” -blogin Amina Arrafina esiintyneen Tom MacMasterin mielestä tarkoitus pyhittää keinot. Suomessa on koulukiusaamista, ja Syyriassa ei ole helppoa olla homoseksuaali. Blogien henkilöt olivat keksittyjä, mutta niissä käsitellyt ongelmat todellisia. Riittääkö se, että blogit herättivät keskustelua aidoista epäkohdista, oikeuttamaan väärennetyn tekijän ja keksityn kokemuksen käyttämisen?
Enkeli-Elisan tarinan paljastaneen toimittajan Hanna Nikkasen mielestä ei. ”En osaa kuvitella tilannetta, jossa tekijän väärentäminen tai keksityn väittäminen totuudeksi olisi oikea tai fiksu strategia. Jos huijaus paljastuu, se tekee hallaa hyvälle tarkoitukselle.”
Nikkasen mukaan Arrafin tapaus on osuva esimerkki huijauksesta, jonka tekijä ajatteli itsensä hyväntekijäksi olematta sitä. Yhdysvaltalainen Tom MacMaster blogasi keksimänsä tytön nimissä homoseksuaalien vaikeasta arjesta Syyriassa. Blogi sai lukuisia seuraajia ja Arrafin väitetty pidätys tukea LGBT-yhteisöiltä ympäri maailmaa.
”Ihminen, jolla ei ollut omakohtaista kokemusta aiheestaan, mutta voimakas luottamus kykyynsä selittää syyrialaisten kohtalo paremmin kuin syyrialaiset itse, kaappasi kohteensa äänen ja toitotti sillä oman maailmankuvansa mukaista näkemystä Syyrian tilanteesta.”
Nikkanen sanoo lopputuloksen olleen vääristynyt, vaikka oman ”hyvän tarkoituksensa” sokaisema tekijä ei sitä ymmärtänyt. ”Blogi kertoi enemmän Tom MacMasterista kuin Syyriasta. Koko homma oli yhden ihmisen narsistinen kirjoitusharjoitus, ei mikään poliittinen uroteko.”
Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua
Lilly Korpiolan kanssa Arabikevät-kirjan kirjoittanut Nikkanen on tutkinut sosiaalista mediaa arabimaiden kansannousuissa. Millainen rooli verkon valehenkilöillä on ollut vallankumouksissa?
”Sitä, miten suuresti Arrafin kaltaiset paljastuneet ja paljastumattomat nettihahmot vaikuttivat tapahtumien suuntaan, on vaikea arvailla. Tärkeimmät ihmiset, joiden näkyvyys sosiaalisessa mediassa vaikutti arabikevään käänteisiin, olivat kuitenkin todellisia: Khaled Said, Mohamed Bouazizi, Kairon sinirintaliivinen nainen, Samira Ibrahim, ja lukemattomat blogaajat”, Nikkanen luettelee.
”Heidän tarinansa muuttivat historian kulkua, koska ne olivat totta ja herättivät vastakaikua nimenomaan arabimaiden kansalaisissa – siinähän esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirjoittajan luoman fiktiivisen syyrialaishahmon on vaikea onnistua.”
Fiktio itsessään on asia erikseen. ”Sitä saa tietenkin kirjoittaa, ja on aina kirjoitettukin maailman muuttamiseksi.”
Kun fiktiota ryhdytään väittämään totuudeksi, on kysyttävä, mikä voisi olla hyväksyttävä syy salata tarinan fiktiivisyys. Nikkanen ei ole sellaista keksinyt yhdessäkään kohtaamassaan tapauksessa.
”Tositarinan kertominen muutetuilla nimillä ei tietenkään mene väärentämisen kategoriaan – joskus joku on rinnastanut Arrafit ja Enkeli-Elisat siihen. Se on mielestäni asiatonta. Lähdettä saa suojata, jos tositarinan kertominen asettaisi kertojan vaaraan. Se on ihan eri asia kuin kokonaisen keksityn tarinan kertominen totena.”
Narsistiset sooloprojektit ja ammattimaisesti luodut hahmot
Sosiaalisen median keksityt henkilöllisyydet voi erottaa kahteen ryhmään. ”Amina Arraf, Enkeli-Elisa ja moni muu hahmo ovat syntyneet tekijänsä huomionkipeydestä ja halusta vaikuttaa itselleen tärkeään asiaan, sekä samalla kyvyttömyydestä löytää hyväksyttävämpiä keinoja käsitellä omia murheita tai muuttaa maailmaa.”
Toisena tulevat ammattimaisesti luodut hahmot, joiden takana on esimerkiksi yritys tai hallitus. Ilmiöstä käytetään termiä ”astroturfing”. Tekaistua ruohonjuuritason mielipidettä tarkoittava termi juontuu luonnon nurmikkoa jäljittelevästä Astro Turf -merkkisestä tekonurmesta.
”Näitä käytetään yhä enemmän mielipiteenmuokkaukseen ja vakoiluun. Toimittajien pitäisi mielestäni varautua kohtaamisiin myös tällaisten tekaistujen hahmojen kanssa.”
Nikkasen mielestä toimittajakunta, joka lankesi Enkeli-Elisan tarinaan, on altis lankeamaan myös astroturffaukseen, jolloin kyseessä voi olla yhteiskunnallisesti yksittäishuijausta vakavampi ongelma. ”Tavallisen kansan ääni voidaan väärentää oikeuttamaan sodankäyntiä tai ihmisoikeusloukkauksia.”
Nikkanen peräänkuuluttaakin toimittajien ammattitaitoa heidän kohdatessaan netin valehenkilöitä.
”Usein moralisoidaan tarinan keksijän toimintaa, vaikka suurin ongelma on median toiminnassa. Netti on tietenkin täynnä erilaisia huijareita, mutta toimittajien tehtävä on ymmärtää tämä ja erottaa totuus sepitteestä.”
Miksi hälytyskellot eivät soineet?
Nikkanen kyseenalaisti yhdessä kollegansa Anu Silfverbergin kanssa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä Enkeli-Elisan tarinan todenperäisyyden. Sitä ennen lukemattomat toimittajat olivat nielleet jutun purematta.
Nikkasen mukaan paljastaminen ei vaatinut salapoliisinkykyjä.
”Itse tarina alkoi tuntua kummallisen naiivilta, enemmän opettavaiselta ainekirjoitukselta kuin oikealta elämältä: entinen kiusaaja menettää tyttärensä ja ottaa yhteyttä entiseen kiusattuunsa, joka tarjoaa katharsiksen anteeksiannon yhteisen kirjoitushankkeen muodossa. Ei elämä toimi niin!”
Nikkasen mielestä se, miksi hälytyskellot soivat juuri hänellä ja Silfverbergillä, ei ole kiinnostavaa. Kiinnostavaa on sen sijaan se, miksi muilla toimittajilla ne eivät soineet.
”Miten oli mahdollista, että kielenkäytön ammattilaiset olivat lukeneet samaa tekstiä huomaamatta sen puutteita? Siihen en osaa vieläkään vastata. Ehkä osa toimittajista oli tehnyt samat havainnot, mutta sivuuttanut ne ajatellen, että todenmukaisuudella ei ole väliä, tai että jokin selitys varmaan löytyy, mutta sitä ei kehtaa kysyä, kun aihe on niin tunnelatautunut.”
”Kyllähän nuo syyt tavallaan ymmärtää. Faktojen tarkistaminen voi olla todella kiusallista, jos toinen osapuoli on esimerkiksi herkkä loukkaantumaan tai aihe on todella rankka. Halu luottaa toiseen ihmiseen voi vaimentaa hälytyskellon kilinän. Kaikki tuo on inhimillistä, mutta toimittajan ammattitaitoon kuuluu se, että kiusallisetkin kysymykset pitää esittää, huijareiden olemassaolo pitää muistaa ja omaa hälytyskelloa kuunnella.”
Ilmiön laajuutta on vaikea arvioida. Varmaa on vain se, että valeblogit ja tekaistut henkilöllisyydet eivät ole katoamassa mihinkään, päinvastoin.
”Mikä tahansa sosiaalisessa mediassa suurta nostetta saava ilmiö, joka tarjoaa mahdollisuuden dramaattiseen huomionhakuun ja poliittiseen vaikuttamiseen, houkuttelee huijareita. Se on jo väistämätön osa digitaalisia ympäristöjämme.”