Prahan kevät alkoi 47 vuotta ennen Kreikan kevättä, mutta yhtäläisyyksiä on paljon.
Teksti Katri Immonen – Kuvat Aino Väänänen
Prahan kevään, sosialistisen Tšekkoslovakian liberalisoinnin jakson, katsotaan alkaneen tammikuussa 1968. Saman vuoden elokuussa Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian ja palautti sen oppeja vastaan toimineet ruotuun.
Kreikassa maan talouden elvyttämiseen ja leikkauspolitiikan lopettamiseen sitoutunut vasemmistolainen Syriza äänestettiin valtaan tammikuussa 2015 mutta heinäkuussa Euroopan unioni laittoi kapinallisen kuriin. Kreikan kevät kesti yhtä lyhyen aikaa kuin Prahan.
Euroopan keväät
Mikä yhdistää Kreikan ja Tšekkoslovakian tapahtumia? Molemmissa tapauksissa uudistusvaatimukset olivat lähtöisin kansalaisyhteiskunnasta. Tšekkoslovakiassa paine vapauksien, kuten sanan- ja lehdistönvapauden, lisäämiseen kasvoi maan kulttuuripiireissä.
Kreikassa tyytymättömyys Troikan sanelemaa leikkauspolitiikkaa kohtaan näkyi ja kuului mielenosoituksissa, lakoissa ja solidaarisuusklinikoilla, joita ihmiset perustivat tarjoamaan terveydenhuoltoa ja muuta sellaista apua, jota valtio ei enää rajujen leikkausten seurauksena tarjonnut.
Tšekkoslovakiassa muutospaineen kanavoi Alexander Dubcek, joka valittiin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuoden 1968 alussa. Hän käynnisti uudistusohjelman kansalaisten vapauksien lisäämiseksi tilanteessa, jossa kansalaiset jo uhmasivat rajoittavia lakeja. Syriza toimi lähellä ruohonjuuritason liikkeitä ja kanavoi niiden vaatimukset, vaikka se ei ollutkaan kansanliike.
Sekä Kreikassa että Tšekkoslovakiassa uudistusvaatimukset olivat vastoin virallista doktriinia eli oppia. Neuvostoliitossa pelättiin sananvapauden seurauksia ja viimeistään monipuoluejärjestelmän mahdollistaminen oli liikaa. Kreikan pyrkimykset uudistaa taloutta olivat vastoin Troikan sanelemaa ja euron rakenteisiin valettua talouskurin doktriinia.
Syrizan uudistusohjelma oli maltillinen ja sisälsi muun muassa humanitaarisen kriisin hoitamisen, leikkausten perumista, työllisyyden lisäämistä, julkisia investointeja, pienten ja keskisuurten yritysten tukemista ja veropohjan laajentamista. Lisäksi Syriza oli luvannut äänestäjilleen saavuttaa tavoitteensa eroamatta eurosta.
Tšekkoslovakiassa uudistukset olivat radikaalimpia, mutta sielläkään tarkoituksena ei ollut sosialismin hylkääminen tai itäblokista irrottautuminen. Tavoitteena oli rakentaa ”ihmiskasvoista sosialismia”, joka antaisi kansalaisille vaikutusmahdollisuuksia ja vastaisi heidän tarpeisiinsa.
1968 tankein, 2015 pankein
Tšekkoslovakian kevät päättyi elokuussa, kun neuvostoarmeija miehitti maan yhdessä yössä. Kreikan kevät kesti vielä lyhyemmän aikaa: heinäkuussa pääministeri Alexin Tsipras allekirjoitti sopimuksen kolmannesta lainaohjelmasta. Ohjelma edellytti Kreikan täydellistä antautumista ja suvereniteetista luopumista. #ThisIsACoup (tämä on vallankaappaus) oli osuvasti Twitterin suosituimpia tägejä ohjelman julkitulon jälkeen.
Kreikkaa edellytettiin muun muassa leikkaamaan pienimpiä eläkkeitä, muuttamaan verotusta regressiivisemmäksi, rajoittamaan työntekijöiden oikeutta työehtosopimuksista neuvotteluun ja leikkaamaan palkkoja. Kreikan oli myös myytävä valtion omaisuus pilkkahintaan ja alistuttava Troikan jatkuvaan valvontaan.
Jos Tšekkoslovakia murskattiin tankein, Kreikka murskattiin pankein.
Kreikan nujertamisessa ei ollut kyse talouden pelastamisesta. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF sanoi sen ääneen, ja kaikille täytyi olla selvää, että uusi paketti vain syventää Kreikan talouden syöksykierrettä. Kyse ei enää ollut edes euron pelastamisesta, olihan arvioitu, että Kreikan euroeron seuraukset tuskin olisivat enää yhtä kohtalokkaat muille euromaille. Osa jäsenmaista jopa toivoi Kreikan eroa. Kyse oli uusliberalistiseen talousajatteluun perustuvan leikkauspolitiikan sinetöimisestä.
Euroeliitti pelkäsi, että Syrizan vaalivoitto johtaisi marginaaliin ajautuneen vasemmiston nousuun muuallakin Euroopassa. Jos Kreikalle olisi annettu myönnytyksiä, se olisi näyttänyt, ettei eurokriisiä ole pakko maksattaa tavallisilla ihmisillä. Leikkauspolitiikalla on mahdollisuuksia vain niin kauan, kun se voidaan esittää välttämättömyytenä.
Lisäksi Kreikasta haluttiin tehdä varoittava esimerkki muille niskuroijille. Jopa vakavaraisen Suomen pääministeri Sipilällä oli pokkaa vedota valheellisesti Kreikan esimerkkiin: jos emme nyt heti leikkaa itseämme hengiltä, tulee IMF:n, EU:n ja Euroopan keskuspankin troikka ja tekee sen.
Myös Tšekkoslovakian nujertamisessa oli kyse pelosta, että uudistusvaatimukset leviäisivät – pelosta, että Tšekkoslovakia irtautuisi sosialistisesta leiristä. Väkivallaton vastarinta miehittäjiä kohtaan jatkui pitkään, mutta vapautensa tsekit ja slovakit saivat vasta vuonna 1989 kommunistisen hallinnon kaatuessa Samettivallankumouksessa.
Irti eurosta
Kreikan tulevaisuus ei näytä valoisalta: äskettäin uudet vaalit voittaneen Syrizan liikkumatila on kapea. Sopimukseen kirjattujen ja jo toteutettujen leikkausten lisäksi sopimus edellyttää Kreikkaa toteuttamaan automaattisia lisäleikkauksia, jos ja kun asettuja taloudellisia tavoitteita ei saavuteta. Vaikka lainahelpotuksia tehtäisiinkin, niistä saatava hyöty on kyseenalainen, kun rahaa ei sopimuksen puitteissa voida käyttää talouskurin lieventämiseen tai kysynnän lisäämiseen.
Voikin kysyä, onko Kreikalla toivoa osana euroa? Onko vasemmistolla? Kreikan esimerkki osoittaa euron poliittisen ja epädemokraattisen luonteen. Leikkauspolitiikan välttämättömyys on kirjoitettu rahaliiton sääntöihin, jotka asettavat rajat sallitulle budjetin alijäämälle ja näin estävät elvyttävän talouspolitiikan taantumassa. Tällä hetkellä sääntöjä on mahdollista rikkoa, mutta jos valmisteilla oleva fiskaaliunioni toteutuu, rahaliitto tulee käyttämään yhä suurempaa valtaan jäsenmaidensa talouteen ja politiikkaan.
Jos Tšekkoslovakia ei voinut vapautua osana itäblokkia, näyttää siltä, ettei Kreikalla ja vasemmistolla ole toivoa osana euroa.