Teksti: Joni Kling
Kuvat: Toivo Heinimäki
Lähiö on mielentila. Ja otsikko päivälehdessä. Kehitetäänkö sitä nyt hengiltä?
Vartiointiliikkeen työpari tekee kierroksiaan hermostuneena. Kontulan ostarilla on perjantai-iltapäivänä vilkasta, mutta nuoriso on siirtynyt hengailemaan metroaseman liepeille, mistä voi nopeasti ottaa hatkat. Läsnäolomme pistää silmään paikalliselle kuvataidekasvattajalle, joka tulee esittelemään meille ympäröiviä graffitimuraaleja. Hän tarjoaa käyntikorttiaan, kunnes tajuaa sen olevan viimeinen, ja toteaa: “2024 tämä menee vasaran alle kaikki, se on varma.” Todellisuudessa alueen kaavoitusprosessi ei ole vielä tullut edes vireille.
Kontulan ostoskeskus on tyypillinen 1960-luvun tuote. Horisontaalinen tilaohjelma, moduulimaisia liiketiloja. Valkoisen elementtilevyn elämää nähnyt, nuhjuuntunut futurismi on tuttua kuvastoa lukuisilta pääkaupunkiseudun vanhoilta ostareilta. Tämä on “lähiökivijalkaa” – myymälöitä, baareja, ravintoloita – josta olisi houkuttavaa sanoa sen nähneen parhaat päivänsä. Helsingin kaupunki ja ostoskeskuksen kiinteistöomistajat järjestivät alkuvuodesta 2020 viitesuunnitelmakilpailun alueen tulevaisuudesta. Arkkitehtitoimisto Opus esittää Vaellus-nimisessä voittajasuunnitelmassa nykyisen keskuksen tilalle korkeampaa rakentamista, uutta liiketilaa, asuntoja ja tiivistettyä asemakaavaa.
Kontulalaisille ostari ei kuitenkaan ole vielä lakannut olemasta, vaan on yhtä elinvoimainen kuin ennenkin. Oppaanamme toimii Jami Järvinen. Kontulassa vuodesta 2002 asunut tarjoilija, perheenisä ja kaupunginosa-aktiivi arvelee, että peruspalvelut säilyvät, mutta pienyrittäjät eivät enää tule jatkamaan uudessa ostoskeskuksessa, jos sellainen rakennetaan.
Jami Järvinen on asunut Kontulassa 16 vuotta.
“Samanlaista palveluverkkoa, missä on sekä nämä ravintolat ja baarit että ruokakaupat, ei voi enää muodostua”, kuvailee Järvinen ostoskeskuksen toimintoja. Lisäksi löytyy kolme markettia, apteekki, kirjasto ja uimahalli sekä lukuisia pienyrityksiä, kuten kahvila ja parturikampaamoja.
Juuri palvelut lähiöiden ostoskeskuksissa olivat aikanaan paikallisen elinvoimaisuuden kannalta merkittävä tekijä. Ostareita on jo pitkään vaivannut kaupan rakenteen muutos, ja niistä on tullut uhanalainen laji, jolle etsitään vaihtoehtoja purkavasta täydennysrakentamisesta. Kivijalan sijaan puhutaankin nyt “kaupunkiseinästä” eli uudisrakentamisesta, joka kasvaa urbaania aluskasvillisuutta varjostamaan, tukahduttaa ympäristönsä. Alkuperäisen rakennuskannan suojelusta on tullut kaupunkikuvallinen kiistakapula. Itäkeskukseen suunnitellaan umpikortteleita, mutta sen vanha Puhoksen ostari pyritään kuitenkin säilyttämään. Kulosaaren niin ikään 1960-luvun rakennushistoriallisesti arvokas ostari on toistaiseksi turvattu, kun paikallinen asukasyhdistys käytti valitusoikeuttaan loppuun saakka ja alueen kaavamuutos kaatui korkeimmassa hallinto-oikeudessa.
Parin vuoden sisään pääkaupunkiseudulle on kuitenkin syntynyt uusia ostoskeskuksia, joiden mittakaava-ajattelu tuntuu kaukaa haetulta. Kaupunkitilana ne ovat huonosti integroituvia, ja samalla koronaepidemia on jarruttanut liiketoimintaa. Kalasataman Redissä ongelmana on ollut asiakaskato. Viivästyneen Espoon Lippulaivan tieltä purettiin toimivaa rakennuskantaa, kunnes kustannukset tulivat vastaan, ja Triplaan luvattu katutason kaupunkitila onkin autoväylää.
Ostareiden entiset myymälätilat sen sijaan tapaavat muuttua kapakoiksi, toimistoiksi tai varastoiksi. Autioituvista ja turvattomiksi koetuista ostoskeskuksista luodaan kuvaa huono-osaisuuden keskittymisen maantieteenä. Kirjoittaessaan kehittämissuunnitelmasta elokuussa 2019 Helsingin Uutiset otsikoi Kontulan olevan “huumeidenkäyttäjien ostari”. Järvinen ei kuitenkaan koe oloaan turvattomaksi. Hän uskoo, että nykyiseen rakennukseen voitaisiin tuoda kivuttomasti myös luksusta, jos sellaista kaivataan. Tyhjää liiketilaa on paljon, ja lähipalvelut kapenevat entisestään, jos vuokrat uudisrakennuksen myötä nousevat.
Ostarin eteläpuolella on 1980-luvulla metron laajentamisen yhteydessä tehty täydennysosa, joka on kaakelijulkisivujen sekä aaltopellistä taitettujen portiikkien ja koristeaiheiden ansiosta vielä hieman 60-luvun osiota rujompi – ellei pian jo muodikas. Keskustornista tulee mieleen kasinotalouden ajan kylpylähotelli tai ammattikorkeakoulun kampus. Nyt siellä toimii yökerho, limudiskona aamuun asti. Kattoterassilla värjöttelee marraskuun valossa minigolfrata.
“Tämä on berliinimpää kuin mikään Berliinissä”, Järvinen lohkaisee kuin lausuakseen ääneen itsestäänselvyyden. Kontulassa on kouriintuntuvasti läsnä muutoksen jännite ja elegisyys. Keskiluokkaistumisen momentumi leijuu kaiken yllä. Osoitamme asioita, jotka ovat hitaasti muuttumassa tomuksi, ja huomaamme niiden olevan viehättävimmillään, mutta myös tuhoutuvan kosketuksesta. Gentrifikaatiosta puhuttaessa Järvinen uskoo, että Kontulalla on vielä varaa keskiluokkaistua hieman lisää.
“Jotta tällainen ostoskeskus pysyisi elossa, on oltava jotain, minkä keskiluokka voi menettää. Erikoisoluita myyvä baari tai parempi ruokaravintola tai Alko tai uimahalli. Kun niitä uhataan, on se pois keskiluokalta. Vaikka joku olisi kuinka hyvätuloinen, niin ostarin täytyy voida hänellekin tarjota jotain.”
Järvisen mukaan Kontula on välttynyt kaupunkikehittämisen lieveilmiöiltä. Se on paikka ilman pöhinää.
“Se ei ole sitä, mitä mä haluan tänne. Mutta kyllä täällä on pieni porukka aktiiveja, tiedostajia, ihmisiä, jotka kykenee puhumaan hallinnon kieltä ja joilla on keinot ja asiantuntijuutta vaikuttaa kaupunginosakehitykseen. Kokeillaan saada vähän luotua omaa punavihreää kuplaa.”
Hän ei kuitenkaan luota siihen, että kehitys tapahtuisi vain “kivojen tyyppien” varassa. Asiantuntijuus jää tiettyjen kaupunkiaktiivien harteille, ja se antaa liian virkeän kuvan toiminnasta. Alueella toimivien yhdistysten, esimerkiksi Kontula-Seuran, Järvinen ei näe edustavan alueen asukkaiden enemmistöä tai koko kirjoa.
Millaiset työkalut kontulalaisilla sitten on vaikuttaa omaan ympäristöönsä? Järvinen harmittelee, että äänestysinto jää aina Kontulassa vaalipiirin hännille:
“Persut saivat lähiösympatiaa aikoinaan sillä, että asukkaita ei kuulla, asukkaat eivät näy. Se oli silloin validi ääni, luulen. Tuli jytkyvaalit, ja Kontula kääntyi vähän päälaelleen. Nyt persujen ei koeta enää olevan läheinen ja mukava. Ihmisillä on yhä halukkuutta keskusteluun, mutta se hakee muotoaan.”
Järvisen mukaan lähiöitä määritellään aina ulkopuolelta käsin. Kontulalaiset eivät välttämättä koe asuinaluettaan lähiöksi, enemmän kaupunginosaksi tai kyläksi. Lähiö sanana voi tuntua oudolta.
“Aina kun Hesari tai kokoomuspoliitikko sanoo, miten lähiö on paha, niin sitä hyppää takajaloilleen. Kun ulkopuolelta tullaan ’lähiöitsemään’ tänne. Se on itselle päivänselvää, mutta vaikeaa kommunikoida ulospäin.”
Lähiövaikuttamisen kanavat haussa
Perjantai-iltapäivä Espoon Suvelassa on toista kuin Kontulassa. Metroyhteyden sijaan Helsinki–Turku-rantarata vie Tuomarilan autiolle asemalle. Puolen kilometrin matkalla Kirstinmäen asuintaloille vastaan ei tule yhtään ihmistä. Täällä ei ole kyläyhteisöä, vain tyhjää “kylänraittia”. Kolme lähikauppaa, pitseria, kuntosali ja parturi. Sekä autio baari: yhdeltä iltapäivällä sen ainoat kolme asiakasta edustavat läpileikkausta lähiöiden joutilaista: kaksi eläkeläistä tuoppeineen ja ehkä 20-vuotias amisviiksinen poika näiden juttuja tarkkaavaisesti kuuntelemassa.
Kontulan 13 000 asukasta vastaan on Kanta-Espoon alla tilastoitavassa Suvelassa noin 12 000 asukasta, suurin osa 25–35-vuotiaita. Suomea ei-äidinkielenään puhuvien edustus on suurempi kuin muualla Espoossa, työttömien osuus hieman keskiarvoa suurempi. Alue on jäänne Espoon keskuksen kaavasuunnitelmasta, jossa jättiläismäisiin aravataloihin suunniteltiin vielä 70-luvulla asutettavaksi 75 000 henkeä päällekkäin, kunnes alueen kehitys alkoi kriisiytyä.
Asukastyytyväisyydestä tuli Suvelassa huolenaihe. Se on kenties Suomen tutkituin lähiö. Viidellä vuosikymmenellä Suvelassa on tehty kehittämisprojekteja ja kansalaisaktivointia: tuhansilla suvelalaisilla on kyselyiden kautta ollut mahdollisuus vaikuttaa yhdyskuntatyömäärärahojen suuntaamiseen, sadat ovat osallistuneet erilaisiin asukastilaisuuksiin ja yhteissuunnitteluryhmiin. Jo vuonna 1976 Suvelan 6 000 asukkaasta 500 kuului asukasyhdistykseen. Viimeisimmässä Espoon kaupungin osallistavan budjetoinnin kokeilussa alueelle toteutettiin vuonna 2015 asukaspuisto.
Alueen keskipisteeksi on 1970-luvulta lähtien toivottu jonkinlaista monitoimikeskusta. Vuonna 2017 valmistui viimein Espoon seurakuntayhtymän uusi kappeli asukaspuiston viereen. Siinä toimii myös lasten päiväkerhoja, harrastustoimintaa ja kirpputoreja ja siinä järjestetään asukastapahtumia. Kiinnostavaa on huomata, että kappelin atriumpiha, jonka ympärille toiminnot on järjestetty, on samanlainen, jonka löytää juuri monelta 1960-luvun ostarilta.
Suvelan kappelin pihalla on kesäisin järjestetty kirpputoreja. Marraskuussa piha oli autio.
Tampereen yliopiston dosentti Markku Norvasuo on yksi Suvelassa kehittämistyöpajoja toteuttaneista tutkijoista: Monimuotoinen ja vetovoimainen lähiö -projektissa kartoitettiin Suvelan maahanmuuttajien asenteita omaan asuinympäristöönsä vuosina 2010–2011. Luontoarvot ja alueella liikkuminen koettiin hyviksi puoliksi, viihtyisyys ja turvallisuus heikompina. Kaivattiin myös julkisia asukastoimipisteitä ja kodin ulkopuolisia tiloja lapsiperheille ja nuorille.
“Suvelan asuintalot rakennettiin palveluverkoltaan hyvin puutteellisen ympäristöön. Samaan aikaan, kun Helsinkiin rakennettiin Kanneltalo, Stoa, Malmitalo – aluekeskuksia ja kulttuuri- ja monitoimitaloja – Suvelaankin olisi haluttu jotain vastaavaa. Nyt sinne on viimein saatu Espoon seurakuntien kappeli, mutta monikulttuurisessa lähiössä se ei ole kuitenkaan kaikkia palveleva ratkaisu”, Norvasuo arvelee. Asukasosallistamisen haasteena hän näkee sen, että kaikkien ääntä ei läheskään aina saada kuuluviin.
“Voimasuhteisiin lähiössä, jossa on monta kieliryhmää, vaikuttaa se, onko ryhmillä omia edustuksiaan. On iso työ tavoittaa maahanmuuttajaryhmiä esimerkiksi Pakolaisavun kautta, jotta saadaan luottamus yhteistyötoiminnalle”, Norvasuo sanoo.
Varsinaisen kaupunkiaktiivitoiminnan Norvasuo näkee Suvelaa etabloituneempien alueiden ilmiönä. Hänkin yhdistää paikalliskulttuurin kehittämisen ja yhteisöllisyyden alueiden keskiluokkaväestöön:
“Vaikkapa Maunula on hyvä esimerkki alueesta, jossa on ollut melko vahva keskiluokkavetoinen liike alueen sisältä. Siellä on tahoja, jotka ovat toimineet pitkäjänteisesti, suunnitelleet, vaikuttaneet. Monesta lähiöstä voi olla vaikeaa löytää sellaista. Ongelma on, ettei ole pitkäjänteisesti kehittävää voimaa”, Norvasuo sanoo. Hänellä on myös tuntuma, että saavuttaessaan vaikuttavuutta niin sanottu ruohonjuuritoiminta saattaa lakata edustamasta niitä kerroksia, joista se on lähtöisin.
“Tällaisissa liikkeissä syntyy nopeasti järjestörakenne, ja silloin tietyt yksittäiset intressit lähtevät nousemaan aika vahvasti. Se ei ole enää kaikkien ääni, kun ajetaan vaikka lisää rakennustehokkuuden vaatimusta koko ajan”, arvioi Norvasuo keskusteluilmapiiriä.
Suvelan ongelmana ei ole ollut ainoastaan yhdyskuntatoimintojen alueellinen eriytyminen ja pirstoutuminen. Asukaslähtöisyys ei riitä korvaamaan puutteita, jotka jäävät kunnan toimialueen ulkopuolelle tai suunnittelun ylikorostunutta hallinnollisuutta. Suvelasta raportoidut osallistamiseen liittyvät ongelmat näyttävät noudattavan tuttuja kuvioita: prosesseja toteutetaan liian myöhäisessä vaiheessa budjetointia, jolloin vaihtoehtoja on kapeasti tarjolla. Asukkaita laitetaan tuottamaan tietoa suunnittelijoille vähäisin vaikutusmahdollisuuksin. Jos päättäjät ja kansalaiset keskustelevatkin, alueen toimijat eivät usein tunne toisiaan. Kaupungin hallinnoimien sekä kansalaislähtöisten palvelujen yhteensovittaminen voi olla haasteellista. Lisäksi elinkeinoelämän toimijoiden tuominen tällaisiin kumppanuusmalleihin on oma ongelmansa.
Esimerkki kunnan, kansalaistoimijoiden ja yksityisen sektorin kolmikantakehittämisestä löytyy myös Itä-Helsingistä, missä osallistavaa budjetointia on hyödynnetty Helsingin kaupungin OmaStadi-mallissa. Rahoitusta on voinut äänestää mm. alueellisen kulttuurityön edistämiseksi paikallistoimijoiden kanssa: yksi tällainen hanke on Kontulan kulttuuriostari, jossa matalan kynnyksen kulttuuri- ja tapahtumajärjestäjät alueelta, kuten Kontula Electronic, Kontufest ja Kontula Urban Film Festival on pyritty huomioimaan. Tällaisissa hankkeissa eteen nousee avustuksien ja henkilöstökulujen poislukeminen kaupunkiympäristön toimialan vastuulta. Tarvitaan lisää konkretiaa: itähelsinkiläiset ovat kuitenkin onnistuneet äänestämään itselleen 113 000 eurolla uusia roska-astioita puistoihin.
Onko lähiö tullut loppuunsa?
Lähiökeskustelun toinen huolenaihe takkuavan kehittämisen rinnalla on yksinkertaisesti lähiöiden saneeraaminen pois kehityksen tieltä. Myös suojeluarvot nousevat ajoittain esiin ja risteävät alueen kaupallisten toimijoiden kanssa, kuten juuri edellä mainitun Kulosaaren ostoskeskuksen kohdalla, jossa liiketoiminnalle arvokkaat varasto- ja logistiikkatilat haluttiin rakennuksen julkisivun kustannuksella säästää.
Markku Norvasuon mukaan alueiden arvostuksen puute johtuu siitä, että lähiörakenne, esimerkiksi purettavat ostoskeskukset, ei ole vielä tullut siihen pisteeseen, jossa se tunnistettaisiin julkisuudessa mielenkiintoiseksi kaupunkikerrostumaksi. Mukana kulkee myös yhä jälkiä ongelmalähiökeskustelusta. Kun ostari tyhjenee, se on merkki alueen elinkelpoisuuden menetyksestä. Kaupallisesti tämä on aito ongelma, mutta keskustelukulttuuri tulkitsee sen merkiksi itse lähiön ongelmallisuudesta.
Vanhojen ostarien siivoaminen pois silmistä tuskin tuo automaattisesti arvonnousua. Lähiötä ei ole ilman jonkinlaista liikekeskusta. Lähiö on suomalaisessa asemakaavoituksessa tarkoittanut 1940-luvulta lähtien käytännössä hajakeskittämistä, mutta myös omia palveluita, vaikka eetoksena lähiön juuret ovat lähempänä kyläyhteisöä, vuosisadan alun keskiluokkaisissa englantilaisissa puutarhakaupungeissa ja edelleen 1850-luvun utopismissa ja kommunitarismissa. Pienyhteisöihin vetäytymistä sosiaalisena reformina ajanut ranskalaissosialisti Charles Fourier määritteli ihanneyhdyskunnan kooksi 600 henkeä. Hänen ajatuksistaan otettiin vaikutteita myös Yhdysvalloissa, missä uskonnollisten liikkeiden parissa virisi ajatus ”pittoreskeistä enklaaveista”, monistettavista mallikaupungeista. Nämä toimivat esimerkkeinä 1900-luvun esikaupungeille.
1960-luvun myötä lähiön ideaali kuitenkin pysähtyi toisteiseen väestörakenteeseen ja arkkitehtuurin teolliseen monistamiseen. Mediassa lähiöt pelkistyivät ongelmakeskittymiksi ja rikkinäisiksi yhteiskuntakokeiluiksi. Meillä lähiön rooli on merkillisen ristiriitainen, sillä ongelmallisuuden rinnalle tulivat metsälähiön ja nukkumalähiön käsitteet, jotka henkivät epätehokkuutta ja stagnaatiota, vaikka suunnittelu olisikin hyvää ja elintaso korkea. On termejä mistä valita, kun lähiöstä on löydettävä jotain epämieluisaa sanottavaa.
Kontulassa on helppo virittäytyä lähiöiden rehabilitointijargoniin. Ehkä katoamassa ei olekaan päälle näkyvä kansankulttuuri, vaan tuo pittoreski. Paikan, historian tuntu. Jälleenrakennuskauden lähiöt ovat väljiä ja luontoarvojen ehdoilla suunniteltuja. Ennen kaikkea ne ovat stabiileja, hitaita muutokselle matalan houkuttavuutensa vuoksi.
Harmaa ja monoliittinen rakennuskanta on luonut oman ideaalinsa, ikuistanut “betonilähiön” sympaattisesti repsahtaneen maineen. Silti juuri mikään ei ole rakennussuojelun puitteissa. Ympäri vanhaa Kontulaa tehdään nyt putkisaneerauksia, parveke- ja julkisivuremontteja. Taloyhtiöt ovat vakavaraisia ja niitä pidetään kunnossa, mutta samalla Helsingin tiivistymiskehitys ja alueellinen hinnannousu ovat houkuttaneet kiinteistökehittäjiä väljiin lähiöihin ja jopa kokonaiset taloyhtiöt hakeutumaan purkavan täydennysrakentamisen pariin. Helsingin hinnoilla sekin on mahdollista. Tätä kirjoittaessa Mellunmäestä ja Vuosaaresta suunnitellaan purettaviksi kokonaisia asuinkerrostaloja ja Suvelassa Kirstinmäen talot ollaan korvaamassa kovan rahan asunnoilla. Eriarvoistuvatko lähiöt entisestään?
Markku Norvasuo näkee, että purkava täydennysrakentaminen on enemmän ympäristö- kuin väestörakennekysymys. Gentrifikaatiokeskustelun hän arvioi olevan tuontitavaraa eikä kovin ajankohtaista suomalaisessa viitekehyksessä:
“En tiedä, onko se [gentrifikaatio] Suomessa todellinen ongelma. Helsinki on tehokkaasti pyrkinyt asuntopolitiikassa väestörakenteen sekoittamiseen. Mutta mitä purkamiseen tulee: uuden liikekeskustan rakentaminen lähiöön ei välttämättä ole yhtään negatiivista, kun huomioidaan liikennesolmukohdat ja asiakasvirta, mutta suuressa mittakaavassa tulevat vastaan ympäristökysymykset.”
Aikaisempina vuosina ostarin baareihin levittäytynyt Kontula Electronic-festivaali järjestettiin vuonna 2020 kokonaan ulkoilmatapahtumana.
Jami Järvinen uskoo, että Kontulassa on vielä tilaa täydentävälle rakentamiselle, mutta on oltava tarkkana, ettei se ole liian tiuhaa. Hän syyttää kaupungin halua saada asuntojen hinnat nousemaan, ettei alue slummiutuisi:
“Ei tämä slummiudu. Polkee ehkä paikallaan. Kaupungin vuokrataloissa asuu aina ihmisiä, joita yhdistää pienipalkkaisuus, ja vapaarahoitteisille asuntomarkkinoille on tullut kolmioita suosivat lapsiperheet. Helsingissä ei ole sellaista kolkkaa, joka voisi slummiutua, koska kaikkialla on kallista.”
Slummin, väitetyn ongelmakeskittymän, sijaan suomalainen lähiö on aina vähän unelias. Kontulaa ja Suvelaa tarkastellessa asukkaiden toiveet, pyrkimys jäsentää elämää tiiviisiin yksiköihin ja yhteisöllinen ihanne törmäävät lähes maakuntamaiseen dilemmaan: Kuka suojelisi lähiöitä urbaanilta? Paikallisväri on harmaa, kuinka säilyttää se?
Julkaistu Liberossa 4/2020