Wille Hyvösen Tuntematon ärsyttää, mutta pohtiiko kukaan itse elokuvan teemoja – sukupuolittunutta valtaa ja etuoikeuksia? Artikkeli on julkaistu Liberossa 4/2017.
teksti Joonas Pulkkinen
Tuntematon on niin sanottu metaelokuva, joka käsittelee elokuvan tapahtumissa vielä valmisteilla olevaa Aku Louhimiehen versiota Tuntemattomasta sotilaasta. Wille Hyvönen esittää elokuvan päähenkilöä, joka on jonkun asteinen ohjaajan alter ego. Itse hän luonnehtii Tuntematonta fiktioelokuvaksi. Elokuvan muotokieli ja kerrontatapa kuitenkin hämärtävät todellisuuden ja fiktion rajoja niin Hyvösen elämän kuin yhteiskunnallisen todellisuuden narratiiveissa.
Elokuvan käsikirjoitus on kirjailija Johannes Ekholmin käsialaa, jonka esikoisromaania Rakkaus niinku (2016) voi myös pitää metafiktiivisenä kirjana. Tuntemattoman on leikannut nykytaiteilija Jaakko Pallasvuo. Hyvönen on itse osallistunut aktiivisesti kumpaankin vaiheeseen. Käsikirjoitus oli tekijöiden mukaan tarkkaan suunniteltu, antaen kuitenkin tilaa myös spontaaniin luovuuteen eri tekovaiheissa.
Ekholm luonnehtii, että elokuvan tarinassa on kolme toisiinsa liittyvää tasoa: psykoanalyyttinen, joka muodostaa elokuvan kehyksen, päähenkilön taso, jossa päähenkilön henkilökohtainen kriisi muodostaa elokuvan draaman kaaren, sekä elokuvan uniosuudet, joiden voi ajatella olevan elokuvaa piilotajunnan alueelta kommentoivia kohtauksia. Aineksia ja materiaalia elokuva lainaa laajasti eri alueilta, jopa zen-buddhalaisesta ajattelusta.
”Elokuvassa oleva konflikti kumpuaa siitä, että päähenkilö haluaisi olla sellainen, kun on, ja tehdä omaa juttuaan, mutta lukemattomat instituutiot yrittävät kieltää häntä”, Ekholm pohtii.
Pään sisärajoilla
Elokuvan tarinaa kuljettaa päähenkilön käynti psykoanalyytikon vastaanotolla. Hyvönen on kiinnostunut enemmän analyysista kuin psykoterapiasta, koska kokee analyysin sopivan paremmin hoitomuotona itselleen. Hän katsoo kuitenkin keskeiseksi psykoanalyysin uudelleen määrittämisen, mainiten esimerkkinä ranskalaisfilosofien Gilles Deluzen ja Félix Guattarin kirjassa Anti-Oidipus: Kapitalismi ja skitsofrenia (1972) esittämän kritiikin.
”Psykoanalyysi ei ole mielestäni mahdollista ilman, että tekee myös skitsoanalyysia (Deluzen ja Guattarin uudelleen ohjelmoima psykoanalyysin muoto). Assosiaatio ei voi olla ilman sitä vapaa.”
Psykoanalyysin vaarana voi olla Freudin teorioihin liika tuettuna toistaa näkemykset sukupuolittuneesta vallasta.
”Se menee helposti myös ainoastaan yksilön psykologiaan. Etsin pitkään ongelmaa ainoastaan omasta lapsuudestani, jossa on toki tuskaa tuottavia ongelmia. Mutta osa siitä on myös yhteiskunnallista, minkä analyysi helposti unohtaa”, Hyvönen huomioi.
Analyysia ei ole hänen mukaansa ehkä ylipäätänsä mahdollista harjoittaa ilman, että Freudin joutuisi murhaamaan
”Joutuu kysymään haluanko olla mukana tukemassa menetelmää, joka on tukenut vahvasti binäärisiä sukupuolirooleja? Mutta olen joutunut huomaaman, että menetelmä on hyvä ja analyysi eheyttää minua.”
Ekholm on kokenut, että psykoterapiassa kohtaa väkisinkin pään sisäiset rajat.
”Se on kuin salapoliisin työtä olevinaan, mutta syyllinen on etukäteen aina tiedossa. Kaiken takana on aina isi ja äiti, ja kun asiaa vatvoo vuodesta toiseen, niin voi keksiä vaikka mitä salaliittoteoriaa muistuttavia tarinoita siihen ympärille. Siitä kumpusi elokuvan päähenkilön sekopäinen monologi analyytikon vuoteella. Väinö Linna on Suomenlinna, joka on Ankkalinna, joka on Aku Ankan koti. Aku, eli Louhimies, on linnan vanki, ankka on siis lasipurkissa, miten se vapautetaan? Jotenkin tätä kautta haluttiin osoittaa jonkun oman päättelyn tai mietiskelyn rajat. Juttu ei ratkea miettimällä, jotain pitää tehdä!”
Hän katsoo, että elokuva näyttää myös liian nopeiden ratkaisujen hakemisen riskin, väkivaltainen irrottautuminen vakiintuneista käsityksistä ei ole aina hyväksi ihmiselle.
”Elokuvan päähenkilö näkee lasipullossa ankan, joka pitäisi vapauttaa. Hän ei keksi muuta ratkaisua, kun räjäyttää se purkki ja räjähtää itse samalla.”
Isää ei murhata
Hyvönen on monissa haastatteluissa ottanut kantaa, miten valta ja vallan näyttämöt ovat yhteiskunnassa sukupuolittuneita. Hän pyrkii tarkastelemaan sukupuoleen liittyviä käsityksiä. Jos valkoinen heteromies ei tarkastele itseään kriittisesti, hän todennäköisesti tulee tiedostamattaan uusintaneeksi ”setämies-diskurssia”.
Useat feministiset ajattelijat lähtevät liikkeelle käsityksestä, että sukupuoliroolien toisintaminen alkaa jo psykoanalyytikko Jacques Lacanin nimittämässä peilivaiheessa, joka alkaa lapsen ollessa noin puolivuotias. Ihmisen minuus rakentuu, miten lapsi peilaa itseään muihin, ensi kädessä varhaisessa lapsuudessaan vanhempiinsa. Kärjistettynä kapitalistisen todellisuuden logiikka siirtyy rakkaudesta toiseen vanhempaan ja halusta murhata toinen.
”En näkisi elokuvaa myöskään pelkästään kritiikkinä tai oidipaalisena kapinana jotain isä-hahmoa kohtaan, mutta kyllähän se sitäkin on”, arvioi Ekholm.
Elokuvassa päähenkilön isän suhtautuminen päähenkilöön on aidosti koskettavaa. Isänmurhaa ei tarvita, vaan päähenkilön isä eri sukupolven ja maailman edustajana pystyy aitoon dialogiin, ja kunnioittamaan lastansa sellaisena kuin on.
”Isää ei tapeta, vaan sovinto tapahtuu siten, että isä osoittaa olevansa muuttuvainen ja sopeutuu uuteen tilanteeseen”, Ekholm tulkitsee.
Hyvönen ja Ekholm ovat harmissaan, että media ei ole tuntunut haluavan keskustella itse elokuvan teemoista.
”Media ei ole nähnyt elokuvalla mitään arvoa ilman, että se käännetään keskusteluun, mitä heteromies saa ja ei saa tehdä. Ei elokuva edes käsittele sitä, vaan tuo näkyväksi, että joillakin ihmisillä on vähemmän etuoikeuksia”, Ekholm valittelee.
Hyvönen kokee, että on joutunut käymään keskustelua ajoittain pelkkien otsikoiden perusteella. Hyvönen ei suostunut esimerkiksi Aku Louhimiehen kanssa yhteishaastatteluun, koska tämä olisi ollut tilaisuus tarjota valtapositiolle yksi puheenvuoro lisää.
”Jos kerrankin joku muu voi puhua jostain muustakin, niin minkä takia media edes haluaa tämmöisen jutun?”
Rahaa väkivaltafantasioille
Tuntematon antaa myös runsaasti risuja Suomen elokuvasäätiölle osoittaen, että kriittinen tarkastelu säätiön toimintaa ja elokuvien tukiperusteita kohtaan lienee tarpeen. Tuntematon kuvaa, miten säätiö on rahoittanut viimeisen kahden vuosikymmenen ajan lukuisan määrän sotaa käsitteleviä elokuvia. Hyvönen ja Ekholm näkevät elokuvat väkivaltafantasioita, jotka eivät kommentoi omaa aikaansa, vaan toistavat patrioottisia Suur-Suomi käsityksiä.
”Mun rahoitus loppui yhtäkkiä, kun ideoissani alkoi olla instituutiokritiikkiä. Hain rahoitusta noin kymmenelle elokuvalle, vastaus oli aina sama. Ei saa tehdä elokuvia, jotka käsittelevät muita elokuvia kriittisesti. Ja, että sun instituutiorunkkaamisesi ei kiinnosta tavallista yleisöä. Instituutiokriittinen elokuva ei näytä olevan mahdollista Suomessa. On ainoastaan mahdollista tehdä elokuvia, jotka eivät sijoitu mihinkään yhteiskunnalliseen kontekstiin tai luokkaan”, Hyvönen sanoo.
Hän kokee, että elokuvasäätiö eikä media tunnu ymmärtävän sitä, että hän joutuu käymään muunsukupuolisena päivittäistä sotaa.
”Voivotellaan, että voi kauheata, Suomi on joskus sotinut. Mutta ei tajuta sitä, että mun pitää vittu sotia, että olen olemassa.”
Tämän takia hän ei käytöstään julkisuudessa juuri sensuroi. ”En käyttäydy aina välttämättä järkevästi, mutta olen tullut siihen tulokseen, että ei mun tarvitse. Mä voin olla rääkyvä pikkulapsi, koska mä olen. Tunnistan itsessäni paljon samaa, kuin aina naisina olleissa naisissa teini-ikäisinä. Täähän on tavallaan mun teini-ikä, olen ollut tässä positiossa vasta pari vuotta.”
Hyvösen aikaisemmat elokuvat Kummisetäni thaimorsian sekä Onnelliset ovat saaneet Suomen elokuvasäätiön tukea.
Identiteetti ilman sotahistoriaa
Väinö Linnan Tuntematon sotilas on osa tiettyä työväen perinnettä. Kirja on pikemminkin pasifistinen sodan kuvaus kuin patrioottista Suomea puolustava kirja, kuvaten jakautuneen Suomen erilaiset asenteet ja eri taustoista tulleet, toisiaan vihanneet ihmiset.
Elokuvassa esiintyvä elokuvaohjaaja Jari Halonen suostui elokuvaan ”esittämään” Väinö Linnaa ainoastaan ehdolla, että hän saa ”korjata” Hyvösen Linnaan liittyvät käsitykset. Kohtauksesta muodostui dokumentaarinen kohtaus, jossa Halonen kysyy, mitä pahaa itse Linna on tehnyt?
”Mikään ei oikeastaan liity Väinö Linnaan, paitsi mainittu päähenkilön hulluusmonologi. Me puhuttiin toisen lehden haastattelussa siitä, että Tuntematonta sotilasta ei tarvitse edes lukea, että ymmärtää sen käsitteenä. Se on meemi. En tiedä, onko jotkut Suomi ensin -porukat, jotka vannovat sen nimeen, edes lukeneet sitä. Se on vähän kuin joku Raamattu, eihän sitäkään tarvitse lukea, jotta vois sen nimissä käydä sotaa toisia uskontoja vastaan”, kuvaa Ekholm kirjan kulttuuris-symbolista merkityskenttää.
Tekijät kyseenalaistavat Louhimiehen elokuvan tarjoaman merkitysmaailman aikamme nuorille. Ekholm huomauttaa tutkimuksista, joiden mukaan brändit merkitsevät nuorille enemmän kuin kansallisuus.
”Ne tavat, miten me navigoidaan ja luodaan identiteettiä ja paikkaa maailmassa, ovat niin paljon moninaisemmat, globaalit ja immateriaalisemmat, että se sotahistoria ei ole oikein missään roolissa siinä yhtälössä.”
Hän peräänkuuluttaa taiteen eettistä vastuuta patrioottisten ja muukalaisvihamielisten asenteiden ruokkimisessa. ”Puolassa marssii 60 000 uusnatsia. Se viehätys vereen ja maahan näyttää olevan olemassa. Suomalainen sotafantasiointi on huolestuttavan altis kaatumaan samalla tavalla sinne fasismin puolelle.”
Ekholmin mukaansa ajatus suomalaisesta kansallisvaltiosta on ”kuihtuva meemi”, jonka takia hän ihmettelee Louhimiehen elokuvan saamaa runsasta julkista rahoitusta.
”Kansallisvaltio ja siihen liittyvät ajatukset yhtenäiskulttuurista ovat modernismin jäänne. Niillä on ollut aikaisemmille sukupolville merkitys metanarratiiveina, mutta ovat ne henkihieverissä.”
Ekholm tulkitsee globaalin maailman keskeisen piirteen olevan, että tavarat saavat liikkua yli kansallisten rajojen, mutta ihmiset eivät. Ihmisiä määritetään sen mukaan, ketkä ovat kelpo kansalaisia ja ketkä ”ylijäämää”.
”Nationalismikin liittyy loppujen lopuksi työhön ja tuotantoon. Kun suomalaisia työpaikkoja katoaa globalisaation myötä, niin reaktio on, että tämä tulee jotenkin estää. Estää ulkomailta tulevat ihmiset, jotka uhkaavat täkäläisiä työmarkkinoita. Rodullistaminen perustuu osittain tähän tarpeeseen. Tuotetaan prosesseja, joilla suojellaan tietyn väestönosan oikeuksia ja poljetaan toisten. Nationalismi on vain synonyymi rasismille.”
Tuntematon jättää kysymyksen aidosta emansipaation mahdollisuudesta avoimeksi. Ekholm ajattelee, että oikeaa muutosta ei voi tapahtua ilman konfliktia.
”Kyllä se varmaan vaatii radikaalia tietoisuuden muokkaamista joiltakin, jonkunlaisen heräämisen. Mutta ennen kaikkea materiaalisten resurssien uudelleen jaon. Rahaa ja valtaa pitää saada muunlaisten tyyppien kuin setämiesten haltuun.”
Hyvönen muistuttaa, että sukupuoleen liittyvien käsitysten kyseenalaistaminen voi olla myös patriarkaattiin näkökulmasta vapauttava.
”Ei nekään saa olla miehiä, mitä ne haluaisi olla. Elämä voisi olla mukavampaa, kun ei tarvitsisi kantaa hegemonisen machouden taakkaa.”
Kuvat elokuvasta Tuntematon.