Teksti: Mikko Pihkoluoma
Berlinale on yksi maailman perinteikkäimmistä ja tärkeimmistä elokuvafestivaaleista, mutta aina sitä ei ole voinut päätellä kilpasarjan elokuvien laadusta. Berliini on pysynyt merkittävänä lähinnä sen valtavan markkinan ansiosta, jossa on suljetuissa näytöksissä esillä myös suomalaiselokuvia festivaali- ja muille ostajille.
Tänä ja viime vuonna Berliinissä kilpaili elokuvia nimekkäiltä tekijöiltä, jotka ovat aiemmin päässeet Venetsian ja Cannesin festivaaleille.
Terrence Malickin uusin elokuva Knight of Cups oli journalistien keskuudessa odotetuin. Lehdistönäytös aiheutti valtavan pääsalin aulassa paniikkkia ja tönimistä tavalla, joka muistutti Cannesia enemmän kuin Berlinalea. Itse elokuva oli yllättävän onnistunut katumusmatka viihdeteollisuudessa menestyneen Rickin (Christian Bale) mietteisiin ja muistoihin menneistä romansseistaan (mm. Imogen Poots, Natalie Portman ja Cate Blanchett).
Lehdistötilaisuudessa heräsi kysymys esineellistävästä naiskuvasta, johon Bale ja Portman eivät osanneet vastata. Hollywoodin pinnallisuutta kuvaavassa elokuvassa kaikki naisvartalot ovat Los Angelesin ulkonäköpaineiden mukaisia.
Asia olisi raskauttavampi, jos Rickin elämäntyyli esitettäisiin sympaattisessa valossa, mutta naisseikkailuiden jatkumo on ennemmin surullinen kuin kiehtova.
Malickin elokuva jäi palkinnoitta kuten myös osittain suomalaisella rahalla tuotettu Eisenstein in Guanajuato. Parhaat työnsä 80- ja 90-luvuilla tehnyt Peter Greenaway valitsi suomalaisen Elmer Bäckin venäläisohjaajasta kertovan elokuvansa nimiosaan. Sergei Eisenstein – kuten muutama muukin venäläissuuruus – oli tunnetusti homoseksuaali ja ainakin Greenawayn sepitteen mukaan menetti neitsyytensä Meksikossa 33-vuotiaana.
Elokuva kertoo hirtehisesti tästä ajanjaksosta nostaen selkeästi keskisormea Venäjän nykylainsäädännölle. Elokuvan keskiössä oleva pitkä ja jokseenkin graafinen anaaliyhdyntä vaikeuttanee sen levittämistä useassa maassa, muttei toivottavasti Suomessa. Visuaalisesti Greenawayn uutuus on epätasainen, mutta elokuvan naseva huumorintaju kannattelee sitä pitkälle.
Parhaalle homoelokuvalle jaettava Teddy-palkinto meni Sebastián Silvan gentrifikaatiosta kertovalle Nasty Babylle. Chileläinen Silva näyttelee yhdessä Tunde Adebimpen (tunnetumpi TV On the Radio -yhtyeen laulajana) kanssa pariskuntaa, jotka yrittävät hankkia lasta heidän yhteisen ystävänsä (Kristen Wiig) kanssa. Brooklynilaista unelmaa kuitenkin häiriköi alakerran mielisairas ja väkivaltainen vanhus (Reg E. Cathey). Hienosti näytellyssä elokuvassa vastakkainasettelu tuntuu loppua kohden hieman ylimenevältä, mutta aihevalinta on kiinnostava ja amerikkalaistuotannolle epätyypillisen poliittinen.
Silvan synnyinmaahan sijoittuva El Club voitti varsinaisen kilpasarjan toiseksi tärkeimmän palkinnon. Pablo Larraínin ohjaus pedofiliasyytöksiä pakoilevista papeista on kauniin synkästi kuvattu taidonnäyte. Larraín sai aiheen elokuvaansa lehtiartikkelista, jossa kerrottiin kirkon vieneen pappeja syrjäseuduille ennen kuin heitä oli saatu oikeuden eteen.
Elokuva riepottelee katolisen kirkon oikeustajuttomuutta, mutta onnistuu silti tekemään vakavan aiheen ympärillä absurdia komiikkaa. Jo Larrainin edellinen vaalimainoskampanjakuvaus NO (Rakkautta ja anarkiaa 2013) kilpaili parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarista, joten tällekin elokuvalle voi odottaa lupaavaa tulevaisuutta.
Parhaan ohjaajan palkinto jaettiin tänä vuonna poikkeuksellisesti kahdelle elokuvalle, joista Małgorzata Szumowska teki suuren vaikutuksen elokuvallaan Body. Omaisia menettäneistä kertova erikoislaatuinen tarina pursuaa mustaa komediaa tavalla, joka lupaa hyvää puolalaiselokuvan tulevaisuudelle. Szumowska luketuu nyt myös manner-Euroopan kiinnostavimpiin naisohjaajiin.
Muita yhden kaikkien aikojen kiinnostavimman Berlinalen kilpasarjan voittajia olivat iranilaisen Jafar Panahin Taxi ja Andrew Haigh’n (HBO:n Looking-sarjan luoja) 45 Years.
Molemmista kuullaan varmasti myöhemmin tänä vuonna Suomessa lisää.