Länsimaisessa kulutuskulttuurissa elävän ihmisen voi olla vaikea hahmottaa, että elämme rajallisten luonnonvarojen maailmassa. Planeettamme ekologinen kantokyky on ylittynyt liikakulutuksen vuoksi, ja samalla syntyy ekologista velkaa.
Teksti Riina Simonen, kuva (CC) Alfonso
Ekologisen velan käsitettä käytetään kahdessa eri merkityksessä, selventää yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija Teppo Eskelinen
”Ekologista velkaa syntyy, kun luonnonvaroja käytetään luonnon uusiutumiskykyä nopeammin eli ihmiskunta elää yli ekologisten varojensa. Toisaalta ekologisella velalla viitataan siihen, kuinka länsimainen ylikulutus aiheuttaa ongelmia erityisesti köyhien maiden vähäosaisille. Ekologinen velka luonnolle on siis myös velkaa ihmisille.”
Ekologisen velan hahmottamisen helpottamiseksi tutkimuslaitos Global Footprint Network laskee joka vuosi koko ihmiskunnan ekologisen jalanjäljen. Ekologinen jalanjälki kuvaa sitä, kuinka suuri maa- ja vesialue tarvitaan ihmisen tai ihmisryhmän kuluttaman ravinnon, materiaalien ja energian tuottamiseen sekä syntyneiden jätteiden käsittelyyn.
Vertaamalla koko ihmiskunnan yhteistä ekologista jalanjälkeä ekosysteemien kykyyn tuottaa luonnonvaroja ja käsitellä jätteitä voidaan määrittää laskennallisesti päivä, jolloin ihmiskunta alkaa vuosittain elää yli varojensa. Tänä vuonna velaksi eläminen alkoi jo elokuussa viime vuoden syyskuun sijaan. Koska luonnonvarojen kulutus kiihtyy kaiken aikaa, päivä aikaistuu joka vuosi.
”Suurin osa maailman ihmisistä ei elä lähelläkään ekologisen luoton rajaa, mutta Suomessa ekologisen velan päivä osuisi luultavasti jo maaliskuulle”, Eskelinen arvioi.
Pohjoinen pröystäilee Etelänkin edestä
Pohjoisella tarkoitetaan yleensä pohjoisella maapallonpuoliskolla sijaitsevia länsimaisia kulutusyhteiskuntia ja Etelällä kehitysmaita, jotka sijaitsevat lähinnä eteläisellä pallonpuoliskolla. Raja ei ole selkeä, sillä myös kehitysmaissa eliitti elää rikkaasti ja länsimaista löytyy paljon köyhälistöä. Kansainvälisen kaupan rakenne noudattaa kuitenkin pitkälti tätä Pohjoinen-Etelä-jaottelua.
”Ekologista velkaa tuottavat mekanismit vaikuttavat luontoon paitsi globaalisti, myös paikallisesti. Suuri osa globaalin Etelän tuotannosta on valjastettu Pohjoisen kulutuksen palvelukseen, joten Pohjoinen elää ekologisella velalla”, Eskelinen huomauttaa.
”Samalla syntyy moraalista velkaa, jonka olemassaoloa nykyinen velkapuhe ei tunnista.”
Miksi tällainen meno saa edelleen jatkua? Globaalissa talousjärjestelmässä erilaiset kansainväliset sopimukset takaavat, että Etelä pysyy halpojen raaka-aineiden tuottajana ja joutuu riistämään omia luonnonvarojaan. Etelä on jatkuvassa taloudellisessa velkakierteessä rikkaille maille, ja velan maksuun käytetään luonnonvarojen liikakäytöstä saatavaa valuuttaa. Eskelinen muistuttaa, että kehitysmaiden sisälläkin on valtaapitäviä paikallisia eliittejä, jotka hyötyvät luonnonvarojen kaupallisen käytön lisääntymisestä. Näiden eliittien syntymistä edistettiin siirtomaa-ajalla järjestelmän ylläpitämiseksi.
Tavallisen kansan, jonka elämä on hyvin riippuvaista paikallisista luonnonvaroista, ääni ei pääse kuuluviin epädemokraattisissa maissa.
Ekologisen velan käsitettä voi konkretisoida tarkastelemalla vaikkapa ruoantuotantoa. Elintarvikkeita tuotetaan keinokastelun ja pohjavesien liikapumppauksen avulla vientiin sellaisilla alueilla, joissa paikallisella väestöllä on pulaa jokapäiväisestä käyttövedestä.
Länsimainen lihasika saa syötäväkseen esimerkiksi Etelä-Amerikan plantaaseilla kasvatettua soijapapua, jonka viljelyn alta on raivattu sademetsä pois. Kahviplantaasin vaatima maa-ala on myös pois paikallisesta ruoantuotannosta. Liikakalastus jättitroolareilla tuhoaa kalakantoja, mikä vie elannon paikallisilta pienkalastajilta.
Takaisinmaksun aika
Moni velkojensa kanssa kamppaileva ihminen turvautuu pikavippeihin eli ottaa lainaa lainan päälle ja kierre on valmis. Mutta maapalloa ei voi ajaa konkurssiin eikä luonnonvaroja riistää loputtomasti.
Mitä siis pitäisi tehdä?
Ilmastonmuutos on vakavimpia ihmiskuntaa kohdanneita uhkia ikinä. Pohjoisen maat vastaavat suurimmasta osasta ilmastopäästöjä, mutta köyhimmät kärsivät ilmastonmuutoksesta usein ensimmäisenä. Ilmastopakolaiset ovat jo nykypäivää, ja länsimaissa ollaan pulassa pakolaispolitiikkaa mietittäessä.
Ilmastonmuutosta koskevissa kansainvälisissä neuvotteluissa länsimaat yrittävät tiukasti pitää kiinni oikeudestaan mahdollisimman suuriin ilmastopäästöihin, kun taas kehitysmaille halutaan asettaa mahdollisimman pienet kiintiöt.
Teppo Eskelisen mielestä ensimmäinen askel olisi estää uuden ekologisen velan kertyminen. Erityisesti keinotekoisen halpojen luonnonvarojen ohjaaminen länsimaiden kulutustarpeisiin tulisi lakkauttaa. Samalla tulisi huolehtia niin sanotuista ulkoiskustannuksista. Esimerkiksi vesi- ja maa-alueet tulisi puhdistaa teollisuuden ja kaivostoiminnan jäljiltä.
”Valitettavasti ekologiset tuhot ovat harvoin korvattavissa, mutta jonkinlaisen kompensaation ja edes asian virallisen tunnistamisen mahdollisuus on kuitenkin olemassa. Uudeksi lähtökohdaksi pitäisi ottaa paikallisten ihmisten ja yhteisöjen oikeus päättää luonnonvaroista. Pienimuotoinen, paikallinen tuotanto on täysin mahdollista järjestelmää ja ajattelutapoja muuttamalla. Samalla on tietysti luovuttava luonnonvaroja tuhlailevasta kertakäyttökulutuskulttuurista ja suunnattava kohti kohtuuden kulttuuria varsinkin länsimaissa.”
KOMMENTTI
Teksti Riina Simonen
Sanotaan, että jos kaikki eläisivät kuten suomalaiset, tarvittaisiin useita maapalloja. Yhtä ”suomalaista elämäntapaa” ei kuitenkaan ole olemassakaan.
Ekologisen jalanjäljen lisäksi luonnonvarojen kulutusta mitataan esimerkiksi ekologisen selkärepun käsitteen avulla. Ekologinen selkäreppu kuvaa sitä luonnonvarojen määrää, joka tarvitaan jonkin tuotteen koko elinkaaren eli valmistuksen, kuljetuksen ja käytön aikana.
Muutaman vuoden takaisessa Suomen Luonnonsuojeluliiton koordinoimassa tutkimuksessa oli mukana 27 suomalaista kotitaloutta, joiden kulutusta seurattiin tarkasti vuoden ajan. Tutkimuksessa vertailtiin kotitalouksien ekologisen selkärepun painoa, joka on suomalaisilla keskimäärin 40 tonnia. Tutkimus osoitti, että vaihtelu on hurjan suurta: tutkimuksessa mukana olleet vähiten kuluttavat kotitaloudet pääsivät reiluun 10 tonniin per henki, kun taas toisen ääripään kotitaloudessa repun paino nousi peräti 120 tonniin perheenjäsentä kohti, jolloin ero on yli kymmenkertainen.
Suurin ero syntyy sekä arkiliikenteen että matkailun seurauksena. Myös tavaroiden kulutustottumuksilla on merkitystä, mutta eniten vaikuttavat asuminen, liikkuminen ja syöminen.
Isossa energiaa tuhlaavassa omakotitalossa asuminen, henkilöauton käyttö, lomamatkat lentäen sekä eläinperäisen ruoan syöminen ja haaskaaminen tekee ekologisen selkärepun raskaaksi. Vähemmän kannettavaa syntyy pienessä kerrostaloasunnossa asumisen, matalan huonelämpötilan, julkisten liikennevälineiden käytön, lähellä lomailemisen ja kasvisruoan syömisen myötä.
Suomen maantieteellinen sijainti ei pakota meitä elämään epäekologisesti luonnonvaroja ja kehitysmaita riistäen. Kyse on sekä poliittisista että henkilökohtaisista valinnoista.
Juttu on julkaistu Liberon numerossa 3/2010
