Afrobeat yhdistää länsiafrikkalaista highlifea, jazzia, funkkia, psykedeelistä rokkia ja Yoruba-musiikkia. Hypnoottisesti svengaava rumpu-basso-kitara -pohja toimii ponnahduslautana räjähtäville torviryöpsähdyksille ja provosoiville rytmillisille vokaaleille.
Teksti: Pekka Leviäkangas
Afrobeat on loistava esimerkki musiikin voimasta. Jo tyylin nimi on keskisormen nosto silloisille afrikkalaisille muusikoille, jotka olivat hylänneet afrikkalaiset perinteet ja imitoivat mieluummin amerikkalaista pop-musiikkia.
Afrobeatista ei voi puhua mainitsematta tyylin luojaa, Fela Anikulapo Kutia (1938–1997). Fela Kuti oli kiihkeä ihmisoikeusaktivisti, hengellinen hippi, sosialisti, aikamoinen naistenmies ja länsimaisesta näkökulmasta seksisti. Ironista kyllä, hänen äitinsä oli Nigerian ensimmäisiä feministejä. Fela oli myös mahtava muusikko ja esiintyjä. Lääkäriksi ryhtymisen sijaan hän opiskeli Lontoon Trinity Collegen musiikkikoulussa ja perusti ensimmäisen yhtyeensä, Koola Lobitosin.
Nigeriaan palattuaan radikalisoitunut Fela Kuti ja hänen bändinsä (uudelleen nimetty Nigeria 70, sitten Afrika 70 ja lopuksi Egypt 80) antoivat äänen Nigerian köyhille ja sorretuille ja nostivat kritiikin kaikkien kuultavaksi. Köyhät ja päähänpotkitut muodostivatkin heidän suurimman kannattajakuntansa.
Fela onnistui ärsyttämään Nigerian poliittista eliittiä siinä määrin, että joutui väkivallan uhriksi tuon tuostakin. Vuonna 1977 Kutin äiti kuoli saamiinsa vammoihin, kun sotilaat heittivät hänet ulos toisen kerroksen ikkunasta. Itsenäiseksi valtioksi Felan julistama kommuuni Kalakuta Republic poltettiin. Fela sai kallomurtuman ja useamman katkenneen luun. Samaisen hyökkäyksen aikana myös useita hänen 27:tä vaimostaan raiskattiin. Kaikki tämä oli vastavetoa Nigerian armeijaa kritisoineelle ja paljon myyneelle albumille Zombie.
Fela ei jäänyt nuolemaan haavojaan, vaan lähetti äitinsä hauta-arkun armeijan parakeille vaatien, että armeija maksaa hautaamisen. Hän myös kirjoitti saatteeksi kappaleet Coffin for Head of State ja Unknown Soldier. Jälkimmäisen nimi juontaa niihin virallisten lähteiden mukaan »tuntemattomiin sotilaisiin», jotka olivat syyllisiä hyökkäykseen.
Poliittisesti aktiivisen perheen poika perusti oman puolueensa Movement of the People ja pyrki Nigerian presidentiksi vuonna 1979. Fela uskoi Afrikkaan ja olikin kiihkeä pan-afrikanismin kannattaja. Kolonialismia hän vihasi ymmärrettävästi ja syystä. Nigeria oli päässyt orjuudesta eroon vasta 1936, pari vuotta ennen Felan syntymää. Maa itsenäistyi 1960, 160 vuoden orjuutuksen jälkeen. Presidenttinä hän olisi hankkiutunut eroon kapitalismista ja kommunismista: »Ei kompromisseja, ei marxismi-leninismiä, ei kapitalismia. Afrikanismia!».
Länsimaat olivat kusseet Afrikkaa silmään jo aimo tovin, ja näkyvin esimerkki kommunismista oli Neuvostoliitto. Kandidaatiksi hän ei kuitenkaan päässyt. Nigeriaan saatiin kuitenkin siviilihallitus ja rauha palasi maahan vähäksi aikaa. Armeijan otettua jälleen vallan Fela tuomittiin viideksi vuodeksi vankilaan rahan salakuljettamisesta. Syytteet olivat tekaistuja ja rangaistus naurettavan julma.
»Nigeriassa tuomitaan lain mukaan, ei totuuden», Fela sanoi haastattelussa juuri ennen vankilaan lähtöä. Amnestyn ja lähimmäisten tuella hän vapautui lusittuaan kahdeksantoista kuukautta. Tänä aikana hänen poikansa Femi johti Egypt 80:ä keikkaillen aina kun mahdollista.
Vankilassa Fela nukkui, kun muut valvoivat ja muiden nukkuessa Fela meditoi. Vankilasta päästyään Fela antoi haastattelun, jossa huokui rauhallisuutta. Hänen mukaansa hengellisessä mielessä mitään negatiivista ei tapahtunut. Jokainen kärsimys, minkä hän kohtasi, oli vain voimien ja terveyden ostamista korkeammilta voimilta.
Seksuaalisesti yliaktiivinen Fela kieltäytyi käyttämästä kondomia. Mies, joka harrasti omien sanojensa mukaan seksiä vähintään kolmen naisen kanssa päivässä ja joka oli vangittu ja hakattu useammin kuin kukaan muu Nigeriassa, ei ymmärrettävästi pystynyt välttämään aidsia. Fela kuitenkin päätti olla hankkimatta hoitoa luottaen ainoastaan luonnonmukaisiin hoitokeinoihin. Fela Ransome Kuti, myöhemmin Anikulapo, »hän, joka virtaa elämästä ja kantaa kuolemaa taskussaan, ei voi kuolla», kuoli elokuun 2. päivä vuonna 1997.
Juttu on julkaistu Protestilaulaja-palstalla Liberon numerossa 2/2010