Liberossa 1/2012 Tulenantaja-pastalla kirjoittaa Saila Kivelä, Oikeutta eläimille -järjestön aktiivi ja sikalavideoiden kuvaaja.
Viime joulukuussa Oikeutta Eläimille -järjestö julkaisi kuvia suomalaisista sikaloista – jo kolmannen kerran. Kuvista seurannut paha mieli johti siihen, että ihmiset etsivät jälleen jouluruokapöytiinsä vaihtoehtoa perinteiselle tehotuotantosian takapuolelle. Vaihtoehtona näytti olevan kalkkunanliha, jonka kysyntä kasvoi.
Uutiskanava Nelonen pyysi Oikeutta Eläimille -järjestön kommenttia aiheesta. Antamassani kommentissa vakuutin, että kalkkunatuotannossa on täysin samoja rakenteellisia ongelmia kuin sikatuotannossakin ja eläinten rajun jalostuksen takia jopa enemmän.
Minulla ei kuitenkaan ollut esittää sydäntä riipivää kuvamateriaalia kalkkunoiden kärsimyksestä ja jäin pohtimaan, ettei kukaan varmastikaan jättäisi lyhyen kommenttini takia kalkkunaa pakastearkkuunsa.
En ollut yllättynyt, kun Yle uutisoi tammikuun lopussa, että kalkkunoiden teuraskuljetuksissa on ollut jotain hämärää. Noin metrin mittaisia kalkkunakukkoja kuljetettiin 40 sentin korkuisissa kuljetuslaatikoissa jopa 12 tuntia. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään yksittäinen kömmähdys. Lähes kaikki Suomessa teurastettavat kalkkunakukot kuljetetaan kyseisellä tavalla ja kuljetukset ovat jatkuneet näin jo vuodesta 2004. Tämän jälkeen lintujen kokoa on jalostuksella kasvatettu entisestään.
Eläinlääkärit koettivat jo tuolloin puuttua tilanteeseen. HK Lihatalon kuljetuksista vastannut johtaja sekä Atrian ja HK:n yhteisomistuksessa olevan Länsi-Kalkkuna oy:n edelleen virassaan istuva toimitusjohtaja saivat syytteet kuljetuksista, mutta syytteet kuitenkin kaatuivat käräjäoikeudessa.
Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen totesi Ylen uutisessa, että »kun asia ei ole helppo, ei ole myöskään helppo tehdä ohjeita».
Eviran Lihantarkastus- ja valvontayksikön johtaja puolestaan vetosi lähetyksessä eläintuotannon peruslogiikkaan. Kukaan tai mikään ei kyennyt tieteellisesti todistamaan, että eläimet kärsivät, joten asiaan ei ole nähty aihetta puuttua.
Uutisesta seuraavana päivänä kuulimme tarinaan jatkoa: teurastamo oli valittanut äänekkäästä tarkastuseläinlääkäristä. Evira ratkaisi ongelman siirtämällä viranomaisensa pois tehtävistään.
Toimittajilta (ja nyt ilmeisesti myös kriittisiltä tarkastuseläinlääkäreiltä) suljettujen teurastamoiden seinät paksuuntuivat entisestään. Kuten sikakohunkin jälkeen, myös nyt raivostuneet eläinteollisuuden edustajat ilmoittivat ministeriöön, että jos muutoksia säädöksiin tulee, koko kalkkunatuotanto on vaarassa loppua Suomessa.
Tämän kaiken valossa tuntuu käsittämättömältä, että Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen MTT:n vuoden alussa teettämästä kyselystä selvisi, että esimerkiksi
sianlihaketjun viestinnän osalta yli puolet vastanneista luottaa viranomaisten viestintään. Elintarviketeollisuuden viestintään luottaa 30 prosenttia, kaupan viestintään 16 prosenttia ja eläinsuojelujärjestöjen viestintään vain yksi prosentti vastaajista.
Parhaiten eläinten olot ilmenevät tarkastelemalla juuri viranomaisten toimintaa ja asenteita sekä lainsäädäntöä – etenkin sen käytännön tulkintaa. Viranomaisten ja teollisuuden luomista mainoskuvista sekä jopa tarpeettoman kärsimyksen kieltävästä laista huolimatta yli 2 500 000 kalkkunaa on matkannut teuraaksi virastaan erotetun tarkastuseläinlääkärin sanoin niin, että »kaikki eivät mahdu laatikon sisäpuolelle».
Ja sama jatkuu edelleen.
Suomalainen ruokateollisuus tuottaa joka vuosi ihmisväestöön nähden yli kymmenkertaisen määrän eläimiä tapettavaksi. Mitkä mahtavat olla tämän enemmistön oikeudet, jos jopa eläimen itsensä kokoinen teuraskuljetustila on niin radikaali hyvinvointivaatimus, että sitä ei millään kyetä toteuttamaan?
