Kehitysyhteistyö kaipaa muutoksia. Rahoittajan vallasta on päästävä aitoon yhteistyöhön.
teksti Milja Rämö kuvitus Pirjo Hakonen
Kehitysyhteistyökeskustelussa pyörivä 0,7 prosenttia on paljolti symboli julkisilla varoilla järjestetylle kehitysyhteistyölle. ”Tällä hetkellä voidaan sanoa, että 0,7 ei perustu oikein mihinkään, mutta se on jäänyt elämään, sillä sitä ovat muun muassa kansalaisjärjestöt tukeneet vahvasti jo 60-luvulla”, kertoo kehitysmaatutkimuksen professori Juhani Koponen.
Alun perin oli tehty laskutoimitus, jonka mukaan riittäisi, jos valtiot sijoittaisivat yhden prosentin bruttokansantulostaan kehitysmaihin. Ajatuksena oli, että investoinnit tuottaisivat jotain toisessa päässä ja maiden taloudet saataisiin kasvuun. Myöhemmin valtavirta-ajatukseksi tuli, että valtiot investoisivat 0,7 prosenttia ja yksityiset tahot loput. Koposen mukaan yksityisiä investointeja tarkasteltaessa prosentin tavoite on saavutettu jo monta kertaa. ”Täytyy kuitenkin muistaa, että näistä sijoituksista tulee enemmän rahaa takaisin teollisuusmaihin kuin jää kehitysmaihin.”
0,7 on prosenttiosuus, jonka pitäisi mennä bruttokansantulosta kehitysapuun ja -yhteistyöhön. Sen tarkoitus on edistää taloudellista kehitystä ja hyvinvointia kehitysmaissa. Apu voi mennä maalta suoraan toiselle tai esimerkiksi EU:n tai YK:n kautta. Sitä voidaan suunnata tiettyihin hankkeisiin, tietyille julkisille sektoreille tai budjettitukena yleisesti kohdemaan köyhyyden vähentämiseen.
Trendikkäät sairaudet
Nykypäivänä kehitysmaat kiinnostavat yksityisiä toimijoita enemmän ja enemmän. Jotkut ajattelevat, että julkisen avun rooli pitäisi olla yksityisiä investointeja tukeva. Ei-markkinaehtoisella tuella pystytään kuitenkin keskittymään niihin asioihin, jotka eivät kiinnosta yksityistä pääomaa. Sillä voidaan yrittää taata perusedellytyksiä kuten koulutusta, terveydenhuoltoa ja infrastuktuuria esimerkiksi kunnollisina teinä. Julkisella rahoituksella voidaan panostaa maiden poliittiseen kehitykseen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen.
Terveydenhuolto on hyvä esimerkki yksityisen pääoman roolista. Sairauskohtaiset painotukset ovat tulleet keskeisemmiksi, mikä tarkoittaa sitä, että tietyt sairaudet ovat niin sanotusti trendikkäämpiä. Yksityistä pääomaa ja teollisuusmaita kiinnostavat muun muassa malarian ja hiv/aidsin parantaminen, kun samalla kehitysmaiden yleisimmät taudit laiminlyödään. Tämä liittyy siihen, että näiden tautien parannuskeinoille ei ole markkinoita. Olennaista olisi keskittyä terveydenhuollon eri osa-alueisiin.
Hierarkkista apua eikä yhteistyötä
Usein kuulee väitteitä siitä, että kehitysyhteistyöhön menevät julkiset varat päätyvät eliitille ja korruptioon. Koposen mielestä väitteissä on jotain perää. ”Enemmän rahaa menee kuitenkin kehitysapusysteemin pyörittämiseen ja hallintoon, konsultteihin ja lentelyyn. Mikäli kuitenkin halutaan ylläpitää systeemiä, hallinnointi on välttämätöntä. Kaikkein köyhimpiä ei myöskään voida tavoittaa ilman välikäsiä ja apua.”
”Kehitysyhteistyönhän tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi.” Koposen mukaan kehitysyhteistyön isoimpia ongelmia on, että avulla ei aina saada aikaiseksi kestäviä tuloksia. Hankkeen loppuessa hyötyjen lakkaaminen on suuri ongelma. Puhutaan kestävästä kehityksestä, joka kehitysyhteistyön yhteydessä ei välttämättä tarkoita ympäristön kestävyyttä. Ajatuksena on enemmänkin, että hyödyt jäävät maihin, joihin on tehty kehitysinterventioita. Viime vuosina ratkaisuksi on ajateltu omistajuutta, joka tarkoittaa sitä, että kumppanit, toisin sanoen avunsaajat, kokevat hankkeet ja projektit omikseen. Tällöin avunsaajilla olisi suurempi motivaatio osallistua projekteihin ja jatkaa niitä hankkeiden loputtua.
”Nykymuotoinen kehitysyhteistyö tarvitsee muutoksia. Apusuhteen valta-asetelmat tulee rikkoa, sillä ne vääristävät hankkeita”, toteaa Koponen. Vaikka ajatuksena on, että kyse on kehitysyhteistöstä, jossa etelän ja pohjoisen toimijat ovat kumppaneita, Koposen mukaan kyse on edelleen kehitysavusta. ”Toisella on rahaa ja resursseja, ja toiset ovat kiinnostuneita näistä resursseista. Tässä on selvä valta-asetelma. Rahoittajalla on viimeinen sana.”
Tähän liittyy myös se, että 0,7 on ideaali eikä sopimus. Kukaan ei velvoita rahoittajaa antamaan varojaan projekteihin, jotka eivät ole kiinnostavia. Avunantaja saa päättää, mitä rahoillaan tekee. Mikäli tämä valtasuhde rikottaisiin, vahvistaisi se kehitysmaiden toimijoiden omistajuutta.
”Vaikka kehitysyhteistyötä ei olisi siinä muodossa kun se nyt on, täytyisi valtioiden kyetä joillakin resursseilla osallistumaan yhteisten globaalien asioiden hoitamiseen. Kukaan ei ole saari, ja olemme riippuvaisia toisistamme. Tällä hetkellä ei ole muuta keinoa kuin kehitysapu, jolla voitaisiin puuttua globaaleihin kysymyksiin.”
Kehityksessä on kehitettävää
Kysymys kehitysyhteistyön uudelleen järjestämisestä on kuitenkin haastava, ja Koponen on pohtinut sitä vuosia. Kehitysapu on ala, jossa usein tulee vastaan se, millaiset asiat eivät toimi. Jos projektien toimivuudelle olisi olemassa patenttilääke, sitä olisi jo varmasti käytetty moneen otteeseen.
Kehitysmaat eivät ole yksi yhteinäinen ja passiivinen ryhmä, jossa kaikki maat ja yhteisöt toimisivat samalla tavalla. Yhdessä paikassa toimiva projekti ei välttämättä toimi toisaalla. ”Loppujen lopuksi tämä ala on ihmisten hommaa. Ihmiset tekevät virheitä, ja kaikilla on omat intressinsä ja pyrkimyksensä”, Koponen kuvailee pohtiessaan kehitysyhteistyön ideaalia. Kehitysyhteistyöllä ei olla ratkaisemassa teknistä ongelmaa, vaan se on osa muuttuvia yhteiskunnallisia ja poliittisia prosesseja, jotka tapahtuvat historioiden ja kulttuurien puitteissa.
Tämän päivän poliittisessa ilmapiirissä on vaikea vastustaa tai kyseenalaistaa kehitysyhteistyötä leimaantumatta ulkomaalaisvastaiseksi nationalistiksi. Kehitysyhteistyötä täytyy kuitenkin voida tarkastella kriittisesti, jotta sitä voitaisiin muuttaa tasa-arvoisemmaksi ja samalla tehokkaammaksi.
Tasa-arvoinen kehitysyhteistyö olisi mielekkäämpää niille, jotka apua saavat. Tällöin avunsaajien on helpompi jatkaa kehitystä itsenäisesti. 0,7:ää prosenttia voidaan tarkastella työkaluna, jonka avulla pystyttäisiin takaamaan jollakin tasolla se, että valtiot osallistuvat globaalin köyhyyden vähentämiseen. Ilman julkista kehitysapua kehitysmaiden ihmisten elämien perusedellytykset olisivat vielä huonommat kuin ne ovat nyt.
Juhani Koponen on kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Koponen on tutkinut kehitysyhteistyötä, sen historiaa ja arvoja.
