Miten virallinen Suomi on tukenut miehitettyä Palestiinaa vuosikymmenten aikana? Sara Korhonen tutki ja kirjoitti.
teksti Sara Korhonen kuva Robin Iversen Rönnlund
Juna kiitää jossakin Helsingin ja Tampereen välillä. Suomalainen järvimaisema vilahtelee puiden lomasta. Toukokuussa ilma on raikas ja maa kostea. Vasemmistonuorten palestiinalaiset vieraat huokailevat ihastuksesta, sillä maisema poikkeaa niin suuresti siitä vuosituhansien ajan kalutusta maaperästä, johon heidän talonsa on pystytetty. Suomi on palestiinalaisille pieni, kaukainen ja tuntematon maa. Palestiinalaisten pääkaupunki Jerusalem taas on piirretty maailman keskipisteeksi ikivanhoihin karttoihin, joissa Suomella ei ole vielä nimeä eikä muotoa.
Yhteydet kansojen välillä olivat pitkään vain satunnaisia. Kansainvälisen solidaarisuusliikkeen kasvaessa 1970-luvulla poliittiset yhteydet Suomen ja palestiinalaisten välillä lisääntyivät. Vähitellen Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n maltillistuminen ja Fatah-puolueeseen kuuluneen palestiinalaisjohtaja Jasser Arafatin diplomaattinen karisma muuttivat myös Suomen virallisen tason suhtautumista järjestöön.
Oslon prosessiksi kutsuttu historiallinen Israelin ja palestiinalaisten välinen rauhanprosessi aloitettiin yli kaksikymmentä vuotta sitten 1990-luvun alussa. Prosessi sai aikaan vuosikymmenen suurimman kansainvälisen ponnistuksen taloudellisen avun keräämiseksi: Palestiinalaishallinto ja Israelin hallitus vastaanottivat 1990-luvun aikana enemmän apua kuin mitä lahjoitettiin esimerkiksi Ruandan tai Bosnian humanitaaristen kriisien helpottamiseksi. Myös Suomi lähti mukaan tähän avustusprosessiin.
Tuen tarkoituksena oli rauhanprosessin tukeminen ja tulevan itsenäisen palestiinalaisvaltion hallinnon ja infrastruktuurin vahvistaminen. Ulkomaisen avun tuomien parannusten, kuten työpaikkojen ja infrastruktuurin kehittymisen, ajateltiin myös kasvattavan miehitetyillä alueilla asuvien palestiinalaisten tukea rauhanprosessille. Vallalla oli yhä vaikuttava optimistinen näkemys siitä, että taloudellinen kehitys ja lisääntynyt alueellinen kanssakäyminen edistäisivät rauhaa.
Päättäjäpiirien ja kansalaisjärjestöjen kehityspolitiikka muuttui 1990-luvun aikana siten, että apua pyrittiin käyttämään yhä enemmän strategisena työkaluna konfliktien ratkaisemiseksi. Kehitys ja turvallisuus yhdistettiin ja ajateltiin, että kriisialueiden voimatasapainoon on mahdollista vaikuttaa avun kautta esimerkiksi eristämällä väkivaltaisia toimijoita. Rauhaa tukevia paikallisia elementtejä puolestaan tuettiin.
Oslon prosessin turvallisuusorientoitunut painotus oli osasyynä siihen, että palestiinalaishallinto kehittyi vuoden 1994 jälkeen poliittisen eliitin hallinnoimaksi koneistoksi. Eliitti kuului pääosin yhteen puolueeseen, Fatahiin. Hallinnon ominaispiirteisiin kuuluivat autoritaarisuus ja uuspatriarkaaliset toimintatavat. Kansainvälinen yhteisö tuki hallintoa koko vuosikymmenen, vaikka raportteja korruptiosta ja muista ongelmista alkoi ilmetä. Rauhanprosessille haluttiin saada onnistunut loppu, hinnalla millä hyvänsä.
Toisen intifadan, eli palestiinalaisten kansannousun, alkaessa 2000-luvun alussa oli selvää, ettei Oslon prosessin lupaama rauha tule toteutumaan. Viimeistään islamilaisen puolueen Hamasin vaalivoitto vuonna 2007 oli kuolinisku palestiinalaisten yhtenäisyydelle. Rauhanprosessin taloudellisen tukemisen avulla ei lopulta kyetty tarjoamaan miehitettyjen alueiden asukkaille vakuuksia siitä, että prosessi olisi edullinen heidän kannaltaan. Lähes kaikki taloudellinen tuki palestiinalaisille oli kanavoitu palestiinalaishallinnon, toisin sanoen Fatahin, kautta. Vuosikymmeniä jatkunut taloudellinen ja poliittinen tuki yhdelle ainoalla poliittiselle puolueelle aiheutti monien 1970−80-luvuilla suurta suosiota nauttineiden oppositiopuolueiden, kuten marxilaisten vasemmistopuolueiden, marginalisoitumisen.
Muiden länsimaiden tapaan Suomi alkoi tukea Palestiinaa kehitysyhteistyön kautta. Suomen vaikutus rauhanprosessiin pysyi kuitenkin pienenä. Väestömäärältään yhtä pieneen Tanskaankin verrattuna Suomen taloudellinen tuki jäi vähäiseksi. Tanskan apu nousi vuosina 1993−1998 yli 50 miljoonaan dollariin, Suomen avun määrä oli dollareissa noin 19 miljoonaa. Koska Suomen taloudellinen tuki oli pieni, myöskään poliittisella sanalla ei ollut juuri painoarvoa isompiin rahoittajamaihin verrattuna. Vaikka Suomi olisi esimerkiksi halunnut vaikuttaa palestiinalaishallinnon autoritaariseen rakenteeseen, ei siihen olisi ollut todennäköisesti juurikaan mahdollisuutta.
Suomi on kehitysyhteistyönsä ja poliittisen linjansa myötä tukenut Fatah-johtoista palestiinalaishallintoa jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Infrastruktuuriprojektit ovat toki nostaneet palestiinalaisten elintasoa, mutta ponnekkaita poliittisia vaatimuksia miehityksen lopettamiseksi ei ole tehty. Suomi vaatii Palestiina-politiikassaan miehityksen lopettamista ja itsemääräämisoikeutta. Samalla Suomi on pyrkinyt pitämään kiinni puolueettomuudestaan ja tähän on kuulunut myös hyvien Israel-suhteiden varjeleminen. Kauppapoliittiset boikotit tai muut konkreettiset toimet olisivat linjassa Suomen virallisen Palestiina-politiikan kanssa, mutta niihin ei ole tänäkään päivänä uskallettu, tai haluttu, ryhtyä.
Kirjoitus perustuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan.