Kansallisteatterin Neljäs tie -näytelmässä tiivistyvät journalismin hyveet.
teksti Niko Peltokangas kuvat Kansallisteatteri
Teatteria on sanottu maailman vanhimmaksi tiedotusvälineeksi. Dokumenttiteatteri näyttämötaiteen luomistapana on paluu näille juurille (jos niiltä juurilta koskaan on erkaannuttukaan). Kansallisteatterin Neljäs tie -näytelmää katsoessa tulee monta kertaa pohtineeksi näyttämön tapahtumien journalistisuutta; dokumenttiteatteri on samalla tavalla journalismia kuin dokumenttielokuvat.
Tietokirjailija ja Long Play -verkkolehden päätoimittaja Johanna Vehkoo kertoi taannoin eräässä koulutuksessa, mitä on laatujournalismi. Epämääräistä aihetta on tarkasteltu useammassa lähinnä päätoimittajille tehdyssä kyselytutkimuksessa, ja laatujournalismin yhteiseksi nimittäjäksi on valikoitunut kolme määrettä: laatujournalismi perustuu faktoihin ja on yhteiskunnallisesti tärkeää sekä riippumatonta.
Dokumenttiteatteri on parhaimmillaan juuri tätä, joten Neljättä tietä voi kutsua laatujournalismiksi. Se perustuu omilla nimillä annettuihin haastatteluihin sekä yleisesti saatavilla oleviin kirjallisiin lähteisiin. Teos on eittämättä myös yhteiskunnallisesti tärkeä käsitellessään hyvinvointivaltion kehitysvaiheita ja esittäessään historian valintojen merkityksen nykyisissä kriiseissä.
Samalla Neljäs tie välttää kuitenkin nykyjournalismin pahimman karikon. Se ei taannu keinotekoiseen tasapuolisuuteen, jonka mukaan myös perussuomalaisia pitää haastatella, jos puhuu maahanmuutosta, tai Stalin on mainittava jokaisen Hitler-viittauksen yhteydessä. Toki Neljäs tie kertoo Esko Seppäsen totuuden ja näyttää Paavo Lipposen vähintäänkin naurettavassa valossa. Tätä ei kuitenkaan verhota hesarinpääkirjoitusmaiseen puolueettomuuteen vaan kärjistäminen jättää katsojalle aidon mahdollisuuden arvioida näkemäänsä kriittisesti.
Tämän rehellisen karrikoinnin varassa onkin esityksen journalistinen vaatimus riippumattomuudesta. Käsikirjoittajat eivät ole lähdemateriaalistaan eivätkä maailmankuvistaan vapaita, mutta ulkoiset painostajat tuskin ovat tehneet näytelmästä haluamansa näköistä.
Dystopia-lopustaan huolimatta teos antaa myös toivoa. Pullaa ei riitä enää jaettavaksi kaikille, mutta ehkä se saakin ihmiset jälleen tarttumaan kuokkiin – tai muuhun kättä pidempään.
