Teksti: Carlos Lievonen
Kuvitus: Ege-Liis Deedin
Miki Liukkosen Postpostpostmoderni maksimalismi ja sen minimalistinen politiikka
Miki Liukkonen (1989-2023) tunnetaan parhaiten Suomen postmodernina maksimalistina par excellence. Liukkosen toinen romaani O saapui suomalaiselle kirjallisuuden kentälle meteoriitin voimalla, ja kirjaesineen fyysinen paino teki iskuvaikutuksesta entistä liioitellumman. Tekijän ikä tuntuu myös vaikuttaneen vastaanottoon. Kun 27-vuotias kirjoittaa “yleispätevän tutkielman siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat”, on vaikea välttyä nerovertauksilta, etenkin kun valtaosa tekijän haastattelijoista ei jaksa edes lukea hämmästelemäänsä kirjajärkälettä.
Etenkin O:ta verrattiin ad nauseum suuriin yhdysvaltalaisiin postmodernisteihin ja niin sanottuihin postpostmodernisteihin, lähinnä David Foster Wallaceen ja paikoin Thomas Pynchoniin, jonka esikuvallista tärkeyttä Liukkonen lopulta itsekin tähdensi ikään kuin toistuvia Wallace-vertauksia varioidakseen.
Muistan postmodernismin ystävänä lukeneeni O:n pian sen ilmestymisen jälkeen. Muistan pitäneeni siitä, mutta muistan myös ihmetelleeni, kuinka vähän suoranaista politiikkaa nykymaailmaa syväluotaava teos sisältää. Esimerkiksi Pynchonin magnus opuksena pidettyyn Painovoiman sateenkaareen rinnastettaessa Liukkosen tuotanto on todellisuuden poliittisista ulottuvuuksista täysin vieraantunutta. Missä Painovoiman sateenkaari käsittelee sotateollisuutta, kansainvälisiä suhteita ja kapitalismia, O keskittyy spekulatiiviseen kvanttifysiikkaan ja hahmojensa “neurooseihin”, joilla ei kirjassa ole mitään tekemistä esimerkiksi mielenterveyspolitiikan kanssa.
Liukkosen suuria romaaneja on toki luettu myös yhteiskunnallisina, mikä on väistämätöntä niiden sisällön laajuutta ajatellen. Liukkonen ei kuitenkaan mielestäni itse koskaan nostanut teostensa poliittisia elementtejä etualalle. Hän ei esimerkiksi sisällyttänyt laajoihin hahmokaarteihinsa poliitikkoja tai valtion virkamiehiä, eikä hän kovinkaan usein poistunut kirjoissaan Suomesta, jonka poliittinen merkitys on maailmanlaajuisesti varsin mitätön. Kuten O:sta pro gradu -tutkielmansa kirjoittanut Juha Lamminaho toteaa työnsä johdannossa, “teos voi olla yhteiskunnallinen teko joko tietoisesti tai tiedostamattaan”. Liukkosen yhteiskuntakuvauksista poliittisuus on löydettävä itse tulkitsemalla.
O:n merkittävimpiin teemoihin lukeutuu nykymaailman “informaatiotulva”, jota se ilmentää muun muassa lukuisilla, enimmäkseen turhaa lisätietoa tarjoavilla alaviitteillä. Tulva tuntuu kirjassa lopulta kuitenkin varsin triviaalilta, sillä siinä ei erityisemmin syvennytä ilmiön taustoihin tai sen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Informaatiotulva näyttäytyy teoksessa yksilökeskeisesti: se aiheuttaa ihmisissä neurooseja ja hankaloittaa kerronnallisilla sivupoluillaan lukukokemusta. Ilmiön ideologisia vaikutuksia tai vaikka neuroosien suhdetta ihmisten poliittiseen toimijuuteen ja motivaatioon ei teoksessa käsitellä. Ajoittain O muistuttaa, että esimerkiksi mainokset tunkevat usein kiusallisesti vakavienkin uutisaiheiden keskelle, mutta irralliset huomiot jäävät pinnallisiksi.
Mikäli David Foster Wallacen elämänkerturi D. T. Maxia on uskominen, Wallace lisäsi pääteokseensa Päättymätön riemu joitakin poliittisia juonikuvioita puhtaasta päähänpinttymästä, esikuvaansa Pynchonia apinoidakseen. Vastaavaa en ole koskaan kaivannut Liukkosen teoksiin. Ne eivät kaipaa virkamiehiä tai turhaa maailmanpoliittista moralisointia, mutta silti maksimalistiset romaanit kuten O ja Elämä: Esipuhe sisältävät merkittäviä epähuomioita analysoimansa maailman suhteen. Kvanttimekaniikasta innostunut Liukkonen tuntuu paikoin kuvaavan laajojen hahmokaartiensa läpi vaikuttavia alkeishiukkasten komposioita vuorovaikutuksineen ja lukuisine subatomisine tasoineen kykenemättä kuitenkaan hahmottamaan joukkojen muodostamia arkiesineitä ja niiden lukuisia makroskooppisia ominaisuuksia.
Kirjoittajansa raivaushullusta ja uudistamista julistavasta hengestä huolimatta Liukkosen romaanit ovat olleet alusta asti sisällöllisesti turvallisia. Niiden filosofinen anti nojaa enimmäkseen vakiintuneisiin, paikoin kuluneisiinkin tulkintoihin, eikä niissä tästä syystä yleensä ole ollut myöskään mitään poliittisesti kiinnostavaa. Postmodernismi koki kukoistuksensa kuusi vuosikymmentä sitten, Wallacen postpostmodernistinen pääteos ilmestyi vuonna 1996, kvanttifysiikka juontaa juurensa edellisen vuosisadan alkuun ja esimerkiksi informaatiotulvasta on puhuttu O:n omaksumaan sävyyn ainakin 90-luvulta lähtien. Arsi Alenius kirjoitti O:n ilmestymisen aikoihin sen tarjoamaa nykyajan kuvaa vaivaavan “jokin huomioiden tyhjyys ja ennalta-arvattavuus, jokin keskenkasvuisuus ja pintapuolisuus”. Yhdyn tuomioon ja laajentaisin sitä oikeastaan koskemaan Liukkosen koko tuotantoa. Silti olen tarttunut avoimin mielin vielä Liukkosen uusimpaan ja viimeiseen romaaniin.
Vasemmiston dogmaattisuus
Menneenä kesänä menehtyneen kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos Vierastila poikkeaa muusta tuotannosta räikeimmin siinä, että se sisältää paikoin epätyypillisen kiihkeää vuodatusta ainakin identiteettipolitiikasta. Kannanotot ovat poikkeuksellisen poliittissävytteisiä, mutta Vierastilassa esiin nousevat asenteet eivät kuitenkaan ole täysin ennakoimattomia. Nimittäin Liukkosen edellinen romaani Elämä: Esipuhe sisältää hahmon, jonka perusteellisesti kuvattu elämänkatsomus muistuttaa epäilyttävän läheisesti oikeistokonservatiivisen ajatusjohtaja Jordan B. Petersonin poliittisia ulostuloja. Entisen yliopistolehtorin paatos tulee fiktiivisen hahmon kautta läpi erittäin selkeästi, ja teksti sisältää jopa joitakin suoria lainauksia Petersonilta, joiden alkuperä on jätetty mainitsematta teoksen loppuun liitetyssä lähdeluettelossa.
Lukiessani Elämä: Esipuhetta ensimmäistä kertaa tulkitsin Peterson-pastissin vaistomaisesti parodiaksi. Eihän kirjailijalla ole velvollisuutta kirjoittaa vain sellaista, mihin itse uskoo. Sitten yllätyin, kun ryhdyin kaksi vuotta myöhemmin katsomaan tuoreeltaan menehtyneen kirjailijan Ylelle vuosina 2021–2022 tuottamaa Sivullinen-keskusteluohjelmaa. Sivullisessa Liukkonen haastattelee erinäisiä ihmisiä tietyn teeman tiimoilta, joskus omien kiinnostuksenkohteidensa perusteella, joskus mitä kummallisimmista aiheista, jotka eivät Liukkosta itseään selvästikään kiinnosta. Vähemmän miellyttäviä teemoja Liukkoselle ovat asiat kuten poliittinen korrektius, kehopositiivisuus ja sukupuolentutkimuksesta tuttu ajatus “miehisestä katseesta”. Vastapainona Sivullisessa Liukkosen saavat innostumaan sellaiset aiheet kuten neromyyttien puolustaminen ja cancel-kulttuurin vaikutus huumoriin – saako mitään enää sanoa?
Monet Sivullisessa käsitellyt aiheet kaikuvat myöhemmin myös Vierastilan päähenkilöiden ajatuksissa:
“[…] eikä hän voinut olla tuntematta myötähäpeää niiden puolesta, jotka uskoivat vahvasti ja vieläpä vouhottivat jostain sellaisista asioista kuin ‘mikroaggressiot’, ‘etuoikeus’ tai ‘voimaantuminen’ tai ‘kehopositiivisuus’, tavallisesti lesbot tai lihavat naiset.”
Kuten sanottu, hahmojen mielipiteet eivät tietenkään vääjäämättä heijasta kirjoittajan omia mielipiteitä, mutta Vierastilassa ne tulevat usein erittäin lähelle niitä ajatuksia, joita Sivullisen juontaja ohjelmassaan jakaa. Lisäksi Vierastilan kustannustoimittaja Samuli Knuuti toteaa itse teoksen jälkisanoissa, että eräs kirjan avainhahmoista on mielipiteitään myöten pitkälti kirjailija itse. Edellä lainattu kannanotto ei lukeudu tämän Liukkosen alter egon ajatuksiin, mutta “se osaltaan alleviivaa Vierastilan yltiömaskuliinista havaintoa”, kuten kriitikko Maaria Ylikangas asian muotoilee. Vierastilan naiskuva toisintaa muutenkin vanhoja, seksistisiä trooppeja: “Himmeänruskeiden härkäsammakonsilmien takana on sittenkin häivähdys hyväntahtoisuutta. Senjassa on jopa jotain äidillistä, jossain määrin, jossain tuon kaiken viidakkomädän takana”. Ylikangas tunnistaa kohtauksen arkkityypit: “Kun [näkökulmahenkilö] Ren ei näe Senjaa haluttavana, olkoon siis äiti.”
Julkaisualustan perusteella oma poliittinen lähtökohtani lienee suhteellisen selvä, mutta en miellä itseäni erityisen dogmaattiseksi. Minulla on omat mielipiteeni, mutta ymmärrän niiden perustuvan mieltymyksiin ja maailmankatsomukseen, joita kaikki eivät kanssani jaa. En pidä Liukkosen juolahduksia niinkään loukkaavina tai tuomittavina, vaan hämmästyttävinä. Kritisoida saa aina, ja onhan esimerkiksi niin sanotussa cancel-kultuurissa ja identiteettipolitiikassa paljon kritisoitavaa. Liukkonen ei kuitenkaan nähdäkseni tarjoa kritiikeissään mitään uutta tai kiinnostavaa. Hänen sutkautuksensa ovat enimmäkseen tunnepurkauksia. Vaikka hän vaikuttaa ainakin Sivullisen haastatteluissa paikoin yrittävän ymmärtää asioita kuten feminististä mediakritiikkiä, hän ei yksinkertaisesti ymmärrä.
Ja kun Liukkonen ei saa kiinni ilmiöstä, hän päätyy leimaamaan sen eräänlaisen joukkohysterian muodoksi. Kritiikki ei suinkaan ole ennenkuulumaton, ja feminismin lukuisten lahkojen sisällä esiintyy toki “lauma-ajatteluakin”, aivan kuten kaikissa muissakin (poliittisissa) liikkeissä. Kaikki eivät tiedä kaikkea, ja aina on aatejohtajia. Sosiaalinen media ja informaatiovirrat johtavat osaltaan uudenlaisiin ilmiöihin digitaalisissa ympäristöissä.
Feminismin tapaus ei kuitenkaan ole poikkeuksellinen, eikä joukon mukaan heittäytyminen ole edes erityisen moderni ilmiö. Tällaisen kritiikin voisi toisin sanoen laajentaa tähän taipumukseen yleisemmin, ja sitä voisi joka tapauksessa analysoida ja pohtia paljon perusteellisemmin – vaikka sitten feministisen liikkeen kautta. Eksplisiittinen, aukikirjoitettu pohdiskelu ei ole Liukkoselle epätyypillistä, mutta Vierastilassa hän pidättäytyy sirottelemaan kirjaan epämääräisiä, puolikypsiä huomioita erinäisten wokeilijoiden laumahengestä, jollaisia voi kuulla sellaisenaan mistä tahansa uuskonservatiivisesta mediatuutista.
Ainoa kohta Vierastilassa, jossa puhuja paneutuu perusteellisemmin omaan suhtautumiseensa tulee kirjan loppupuolella, kun Liukkosen alter ego nostaa vasemmistolaisuuden esimerkiksi dogmaattisesta ja yksipuolisesta ajattelutavasta:
“Jos joku sanoi olevansa vasemmistolainen, ajattelin: katsooko hän kaikkea siis vasemmistolaisten dogmien kautta? Eikö se ole kauhean rajoittavaa? Mistä vasemmistolainen voi tietää, että tämä poliittinen filosofia on oikea, kun on niin monia muitakin tapoja tarkkailla asiaa se ja se?”
Tällainen absoluuttinen skeptisismi on viheliäistä ja lamaannuttavaa. Siksi Liukkosen alter egokin heittäytyy skeptikoksi lähinnä niiden asioiden suhteen, jotka eivät häntä itseään miellytä. Politiikan suhteen Liukkosen kuvaama ongelmanasettelu on kuitenkin mitätön, sillä poliittiset näkemykset eivät muodosta tiedollista positiota vaan vakaumuksen, joka heijastaa lähinnä arvoja ja yhteiselämää koskevia toiveita. Onko esimerkiksi Petteri Orpon hallitus oikeassa pitäessään hyvätuloisten verotaakkaa liian suurena? Progressiivisen verotuksen oikeudenmukaisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta arvoarvostelmalle ei voi antaa yksiselitteistä totuusarvoa samalla tapaa kuin vaikka verotuksen käytäntöä koskevalle väitteelle.
Yllä lainattu katkelma on mielestäni ratkaiseva koko Liukkosen tuotannon kannalta, sillä se kiteyttää kirjailijan suhteen politiikkaan ja analyysiin laajemmin. Ehkä Liukkonen on alusta asti vältellyt laajempia analyyseja ja lankojen yhteen punomista, koska pitää tällaista toimintaa perimmäisen epäilyttävänä ja epäjohdonmukaisena. Näin ollen Liukkosen alter ego toteaakin: “’Älä kysy vaan katso’, minä sanon, muuta varmuutta ei ole. […] Ei tarvitse kuin katsoa, siinä kaikki filosofia mitä maailma todella tarvitsee.”
Sivullinen on tolkun ihminen
Vierastilan liukkosmainen kirjailijahahmo kuvittelee olevansa vailla katsomusta. Hahmossa peilautuva Liukkonen väitti usein itsekin pitävänsä politiikkaa epäkiinnostavana, ja hän toteaa Sivullinen-ohjelmassa olevansa kiinnostuneempi “kulttuurisista ilmiöistä” ja politiikasta lähinnä “filosofisesti”. Filosofisuus sopiikin adjektiivina Liukkosen imagoon, mutta se ei nähdäkseni aina parhaiten kuvaa hänen tuotantonsa sisältöä.
Liukkonen on erinomainen esimerkki siitä, etteivät “puolueettomuus” ja “epäpoliittisuus” takaa minkäänlaista suojaa vakaumuksettoman toimijan ympärillä pauhuavilta ideologioilta ja niiden aiheuttamilta muutoksilta. Epäpoliittisuus ei ehkä itsessään ole progressiivista eikä konservatiivista, mutta se on sokeaa, jolloin sen myös nielaisee äkkiä ja huomaamattomasti jokin sitä itseään aktiivisempi voima.
Epäpoliittisuuden hauraus selittää sen, miksi maltillinen tarkkailija-Liukkonen suhtautui niin epäileväisesti edistysliikkeisiin ja pintaa syvemmälle pureutuviin analyyseihin esimerkiksi sukupuolten eriarvoisuudesta. Edellä esitetty selittää nähdäkseni myös, miksi kohtaaminen Sivullisessa Syksy Räsäsen kanssa on niin kiusallista katsottavaa. On vaikeaa pitää itseään oikeutetusti puolueettomana, kaiken maallisen yläpuolella leijailevana tarkkailijana, kun aktivisti selittää rationaalisesti muodostetun vakaumuksensa koskevan oikeudenmukaisuutta ja ihmisten mahdollisimman konkreettista auttamista. Kun poliittinen aktiivi ei olekaan irrationaalinen fanaatikko, arvoarvostelmia välttelevä tarkkailija joutuu kohtaamaan oman positionsa välinpitämättömyyden. Tätä Liukkosen ja Räsäsen välistä poliittista keskustelua väkevöittää entisestään se, että Räsänen on päässyt vain hetkeä aiemmin oikaisemaan Liukkosen väärinkäsityksiä suosikkiaiheestaan kvanttifysiikasta.
Syksy Räsäsen vierailu Sivullisessa onkin jaksona poikkeuksellisen hedelmällinen, sillä maailmankaikkeuden fyysisistä rakenteista, politiikasta ja etiikasta puhumasta päästyään kaksikko siirtyy vielä hautausmaalle keskustelemaan jumalasta. Räsäsen eettiset ja poliittiset vakaumukset eivät tietenkään perustu episteemiseen tietoon, mutta silti niille voi olla hyvät perusteet. Jumalaan voi vastaavasti uskoa monesta syystä, mutta täydellinen varmuus hänen olemassaolostaan tuskin enää kuuluu niistä yleisimpiin. Silti Liukkonen päätyy puolustamaan jaksossa jumalaa juuri näin, Albert Einsteinia löyhästi lainaten: “Ihminen ei voi olla ateisti, koska silloin pitäisi olla varmuus siitä, että jumalaa ei ole olemassa.” Liukkosen agnostinen hengellisyyskin perustuu siis juuri sellaiseen nokkelaan tiedolliseen argumenttiin, jollaista hän tuntuu kaipaavan epäilyttävinä pitämiltään poliittisilta vakaumuksilta. Poliittisesti aktiivisella Räsäsellä on puolellaan vain oikeudenmukaisuuden tunne, mutta Liukkonen nojautuu jopa uskossaan kiistämättömän neron loogiseen argumenttiin.
Väittäisinkin Liukkosen tuotannon poliittisen paradoksin perustuvan sen kertojien vannoutuneeseen puolueettomuuteen. Teokset vain katsovat sivusta ja havainnoivat. Ehkä siksi systeemit pysyvät niiden katseelta piilossa – ovathan patriarkaatin kaltaiset systeemit itsessään näkymättömiä. Näin esimerkiksi Hiljaisuuden mestari -romaani päätyy kuvaamaan kulutusyhteiskuntaa, joka voisi aivan yhtä hyvin johtua nykykapitalismista kuin vasemmistolaisen ajattelun rappeuttavasta vaikutuksesta länsimaiseen kulttuuriin. Lukijan on itse tehtävä johtopäätökset lukemansa perusteella. Keino on kirjallisuudessa yleinen, mutta taideteos ei ole koskaan täysin avoin – eikö sen koko olemassaolon tarkoitus ole hämärimmilläänkin pohjustaa ja johdatella tekemään tulkintoja? Jäsennelty romaani ohjaa lukijan ajatuksia tiettyyn suuntaan, joko tietoisesti tai tiedostamattaan, ja itse ainakin suosin taiteellisia visioita, jotka pyrkivät tunnistamaan arvopohjansa, vaikka sitten venyttääkseen sen rajoja ja kritisoidakseen sitä taiteen nimissä.
Empaattinen luenta
Liukkosen viimeisin ja viimeinen romaani Vierastila on tyyliä ja juonikuvioita myöten taattua Liukkosta. Kirja vilisee kekseliäitä, paikoin hölmöjäkin kielikuvia ja juolahduksia: “Jotkut ihmiset puhuvat vain puhuakseen, niin kuin hait uivat pysyäkseen hengissä”, “myös ilmeettömyys on ilme”, “odottamattoman odottaminen osoittaa läpeensä modernin älyn”; tosin lauseiden rakenne ja ilmaisu tuntuvat muuttuneen uudessa teoksessa totuttua tiiviimmiksi ja arkisemmiksi. Myös teoksen kiertoteiden kautta paljastuva juonikuvio on käsinkosketeltavan liukkosmainen, ja sekin sisältää monia aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä. Kielellisesti lahjakas Liukkonen on aina osannut toteuttaa visionsa ja punoa taidokkaasti mitä moninaisimpia aineksia vetäviksi tarinoiksi. Hänen parhaat kirjansa ovat kuitenkin mielestäni vain poikkeuksellisen paksuja lukuromaaneja, jotka enimmäkseen leikittelevät syvällisyyden ja älyllisyyden ajatuksilla.
Vierastilan odottamattomassa poliittisuudessa tulevat yhteen kaikki Liukkosen tuotannon heikoimmat puolet. Taas kerran hän ottaa herkästi mukaan liikaa kuluneita puheenaiheita tuomatta niihin mitään uutta näkökulmaa. Samalla hän kirjoittaa suureellisesti ja painokkaasti asioista, joita ei selvästi tunne erityisen syvällisesti. Liukkonen ei näe eikä ymmärrä esimerkiksi identiteettipolitiikan päämääriä, mikä tuntuu uppiniskaisuudestaan huolimatta olevan pohdiskelevalle kirjoittajalle ylpeyden aihe. Vierastilan toiseuden, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden teemoja ajatellen onkin erittäin ironista, kuinka vähättelevästi se suhtautuu vähemmistöjen huoliin.
Palataan vielä lopuksi Vierastilaan ja unohdetaan tekijä, kuten nykymuotoisemmassa kirjallisuusanalyysissä on tapana tehdä. Olisi mahdollista tulkita teoksen välinpitämättömyys ulkopuolisuuden ja pettymyksen teemoja heijastavaksi lisätasoksi, jota korostaa esimerkiksi sutkautuksenomainen luonnehdinta touretten oirehtymästä kärsivistä yhteiskunnan etuoikeutetuimpina yksilöinä (koska heillä on oikeus sanoa asioita, joista muut joutuvat vastuuseen). Vastaavasti romaanissa esitetty, sukupuolenkorjauksesta poikkeava ”sukupuolenvaihdos” on leikkauksen läpikäyneelle yksilölle lopulta varsin merkityksetön muutos. Keholla ei ole väliä. Tapaus tuntuu kuvastavan Liukkosen omia tuntemuksia sukupuolesta; se alleviivaa Liukkosen Sivullisessakin useaan kertaan esiin nousevaa vaikeutta käsittää, miksi jotkut ovat niin takertuneita omaan ja muiden sukupuoleen, kun häntä itseään ei voisi vähempää kiinnostaa. Tässä suhteessa Liukkosta voisi naiiviudessaan pitää jopa ilahduttavan progressiivisena idealistina, mutta sokeus sukupuoleen kohdistuville ulkoisille paineille ja odotuksille tekee hänestä lopulta suhteellisen taantumuksellisen sukupuoliajattelijan. O:ssa kirjailija keksii ja kuvailee empaattisesti lukuisia erilaisia neurooseja, mutta todellisen elämän mielenilmiöitä hän ei kykene ymmärtämään. Eikä hän edes yritä ymmärtää, hän vähättelee.
Vierastilan kylmä suhtautuminen lähes kaikkeen paitsi omiin päähenkilöihinsä asettuu vahvaan kontrastiin erään Liukkosen alter egon tunteellisen monologin kanssa. Kirjan alkupuolella “Liukkonen” tuskailee toisille antamansa vaikutelman kanssa: “on aivan sama miten itseäni ilmaisen, se ymmärretään väärin […] Kuinka hirveää on välittää näin paljon, rakastaa näin paljon ja ajatella näin paljon ja tulla SILTI tulkituksi KYLMÄSYDÄMISEKSI tai VÄLINPITÄMÄTTÖMÄKSI.” Mittavaa monologia lukiessa empatia kääntyy nopeasti puhujan puolelle, ja se saa pohtimaan, onko kirjan paikoittaisessa piittaamattomuudessa ja vihamielisyydessä sittenkin jokin kommunikaatiovaikeuksiin ja ihmisten väliseen ymmärtämättömyyteen viittaava syvempi taso. Jos Sivullisen unohtaa kokonaan ja keskittyy vain itse tekstiin, Vierastilaa voisi ehkä pitää paljon kypsempänä ja monisyisempänä teoksena kuin se antaa ensilukemalta ymmärtää.
Vierastilan kylmyyden voisi kuitata huomauttamalla vain kliseisesti, että lukuisista valkoisen suomalaisen etuoikeuksista nauttivan on helppoa vähätellä haavoittuvammassa asemassa olevien vähemmistöjen ongelmia. Mutta suhteelliset etuoikeudet tietyillä elämän osa-alueilla eivät tietenkään itsessään tee elämästä helppoa. Kuten yllä lainatusta tunteellisesta monologista saattaa päätellä, Vierastilan kyvyttömyydestä ymmärtää vähemmistöjen vaikeuksia on löydettävissä kivistäviä kaikuja tekstin puhujaan (ja kenties kirjoittajaan) itseensä kohdistuneesta ymmärtämättömyydestä.
Romaanin (menetetyt) mahdollisuudet
Politiikkaa voi olla vaikea yhdistää fiktioon luontevasti, mutta sen edellyttämä analyyttisyys ja monisyisyys hyötyy nähdäkseni valtavasti maksimalismista, ensyklopedisuudesta ja postmodernistisesta tietoteoriasta. Ei ole ihme, että Liukkosen esikuvat olivat niin vakaumuksellisia postmodernismiin usein liitetystä, piittaattomuuden ja arvoista irtisanoutumisen leimasta huolimatta. Auktoriteettien vastustaminen ja tietynasteinen anarkistisuus, joka vähintäänkin kannustaa kriittiseen ajatteluun, ovat postmodernismille olennaisia lähtökohtia.
Olen tässä keskittynyt Vierastilan provokatiiviseen sisältöön, mikä on kieltämättä varsin mitätön osa teoksen kokonaisuutta. Ajattelemattomat, mahdollisesti loukkaavat heitot lienevät laskettavissa kahden käden sormilla, eikä valtaosa niistä tule Liukkosen alter egoksi luonnehdittavan hahmon tai edes kertojan suusta. Niillä ei ehkä sinänsä ole edes merkitystä, mutta etenkin Sivullisen valossa ne kiinnittävät huomion ja saavat perustellusti kysymään, miksi Liukkonen päätti ryhtyä näin avoimen poliittiseksi juuri tällä tapaa. On kuin kirjailijapiirien vasemmistolaiseen kuplaan leipääntynyt kirjoittaja ei edes tietäisi oikeistolaisten esikuviensa olemassaolosta, tai kuin hän olisi suoralta kädeltä hyväksynyt niiden olevan jonkinlaisessa alakynnessä, kuten Jordan Petersonin vertaiset, “intellektuaaliseksi pimeäksi verkoksi” itsensä mieltävät uuskonservatiivit tahtovat ajatella.
Monet romaanit kuvaavat (jo kirjoittajiensa lähtökohdista ja kenties itse romaanin historiasta johtuen) sitä “postpoliittista” maailmaa, jossa globaalin pohjoisen keskiluokka huolettomasti elää. Yltäkylläisyyden keskellä kaikki öykkäröiminen tuntuu helposti aiheettomalta – täällä maailman ongelmista voi vain sanoutua irti. Enintään saatetaan tunnustella ilmastonmuutoksen itsessä aiheuttamia ahdistuksen tunteita, mutta useimmiten nämäkin tunteet jäävät itselle täysin immateriaalisina huolina taka-alalle.
En tahdo väittää ketään sydämettömäksi, mutta piittaamattomuuden ja tietämättömyyden helppoutta on vaikea vähätellä. Lisäksi romaanin perinne itsessään kannustaa kertomaan näköalattomia, yksilöpsykologiaan keskittyviä kertomuksia, vaikka verrattain vapaassa muodossa olisi huomattavaa potentiaalia muuhunkin. Potentiaaliin on toki tartuttukin, ja sitä on venytetty, mutta jostain syystä juuri Liukkosen paksut kirjat ovat nousseet ainakin valtavirrassa ajankuvan analyysin kultastandardiksi. Teosten nauttimalla julkisuudella on eittämättä ollut tähän osansa, kuten myös Liukkosen itsensä ympärille rakentuneella maineella, mutta nykyaikaa voisi mielestäni lähestyä myös paljon tuoreemmin ja valaisevammin. Ehkä on vain laajennettava näköalaa ja hahmoteltava rohkeasti yhteyksiä yksilökokemuksen ulkopuolella. Ehkä on vain kirjoitettava kyllin kunnianhimoinen paksu kirja, joka ei pelkää analyysiä ja tuoreita näkökulmia. Ehkä on vain tarkkailtava ja vältettävä kavahtamasta näkemäänsä.
