KÄSITTEITÄ JA KAMPPAILUJA: Mielenhäiriö voi toimia lakkona tietotalouden normeja vastaan.
teksti Pontus Purokuru kuvitus Pirjo Hakonen
Edellisen 200 vuoden aikana länsimaiden elintaso on vähintään kymmenkertaistunut. On vähemmän selvää, miten psyykkiselle hyvinvoinnille on käynyt. Masennuksesta tuli vauraiden maiden kansantauti juuri talouskasvun ja kehitysoptimismin kulta-aikana.
Suomessa masennus on yleisin työkyvyttömyyseläkkeen myöntämisperuste. Suomen lääketilaston mukaan masennuslääkkeiden kulutus on kymmenkertaistunut edellisen kahden vuosikymmenen aikana. Vuonna 2011 Kela-korvausta masennuslääkkeistä sai 442 000 suomalaista.
Masennuksesta puhutaan kansantaloudellisena uhkana, pahimmillaan itsemurhaan johtavana sairautena ja haitallisimpana kansanterveysongelmana. Ei silti tiedetä, miten sitä pitäisi käsitellä. Hulluuteen verrattuna masennus on hiljaista ja hienovaraista.
Eikä masentuneilla ole omaa poliittista liikettä. Lamaantuneet ihmiset eivät telttaile torilla tai organisoidu eturyhmäksi. Miksipä masentunut haluaisi leimaantua entisestään.
Lamaantuminen on protesti
Masennuksen historiasta kirjoittanut sosiologi Alain Ehrenberg huomauttaa, että masentunut ihminen asettuu yhteiskunnallisia normeja vastaan. Nykyään jokaisella pitää olla oma projekti, kova motivaatio ja kyky jatkuvaan kommunikaatioon. Masentunut ihminen kapinoi suorittamista, vastuullisuutta ja aloitteellisuutta vastaan pelkällä olemisellaan.
Masennus ilmenee esimerkiksi väsyneisyytenä, surullisuutena, estyneisyytenä, aloitekyvyttömyytenä ja kokemuksena tyhjyydestä. Päättämättömyys, epäröinti, välttely ja jumittaminen ovat paheita ympäristössä, joka korostaa jatkuvaa kumouksellisuutta, innovaatioita, esiintymistä ja luovuutta.
“Vanhat” mielenhäiriöt, kuten pakkomielteet, fobiat ja impulsiivinen käytös, ilmenivät toimintana. Masennus puolestaan ilmenee päinvastoin toiminnan ja sen aloittamisen puutteena.
Masennus tunnettiin tietenkin ennen 1970-lukua, mutta tuolloin siitä tuli yleisin mielenhäiriö. Kun se yhdistettiin aikaisemmin surullisuuteen ja alakuloon, 70-luvulla siitä tuli sairaus, joka alettiin liittää toimintakyvyn puuttumiseen ja aloitekyvyn laskemiseen.
Ehrenbergin mukaan masennus kokoaa yhteen modernin yksilön kaikki jännitteet. Siinä autonomiaan liittyvät arvot, kuten henkilökohtainen valitseminen, itsensä omistaminen ja yksilöllinen aloitteellisuus, yleistetään kaikkialle yhteiskuntaan aina urheilusta uraan ja sosiaaliturvaan.
Lääkitys ylläpitää toimintaa
Psykiatria on valinnut masennuksen vertauskuvaksi diabeteksen. Masennuslääkitystä verrataan insuliinilääkitykseen. Näin on hyväksytty sairauden kroonisuus ja luovuttu parantamisen ideasta.
Mielenhäiriöt on biologisoitu uudelleen. Neurotieteen edistymisestä huolimatta pelkästään aivoja tarkkailemalla ei selviä, onko yksilö masentunut. Mikään biologinen poikkeustila ei itsessään merkitse masennusta.
“Kaikesta tulee masennusta, koska masennuslääkkeet vaikuttavat kaikkeen. Kaikkea voidaan hoitaa, mutta enää ei tiedetä, mikä voidaan parantaa”, Ehrenberg kirjoittaa.
Masennuslääkkeisiin liitetyt avainsanat, kuten enhancement ja empowerment, ovat myös amerikkalaisen yhteiskunnan ja bisneksen avainsanoja. Lääkkeet vaimentavat psyykkiset konfliktit ja alleviivaavat yksilön merkitystä mielenhäiriöissä.
Sairaus vai oire?
Ainoa tapa päästä hoitoon on saada diagnoosi sairaudesta. Raja sairauden ja “normaalin elämän” välillä nähdään jyrkkänä, ja psykiatria käsittelee helposti yksilöä masentuneena olosuhteista riippumatta.
Jos esimerkiksi läheinen on kuollut, ihminen suree pitkäaikaisen suhteen loppumista tai uupuu huonoissa työoloissa, apua ei saa, ellei kikkaile niin, että suru diagnosoidaan vaikkapa “keskivaikeaksi masennukseksi”.
Masennus diagnosoidaan pääasiassa BDI-lomakkeella. Siinä kysytään mielialan ja pessimismin asteen lisäksi muun muassa painon muutoksista, päätöksentekokyvystä ja sosiaalisesta vetäytymisestä. Lomake on normatiivinen, ja siihen vastatessa on helppo ottaa masentuneen rooli.
Ehkä masennus itsessään ei ole ongelma. Ehkä se on terve reaktio mahdottomaan yhteiskuntaan.
Sairauksia voi ajatella itsessään oireina. Millaisesta ympäristöstä stressin ja tarkkaavaisuushäiriöiden lisääntyminen kertovat? Jos masennusdiagnoosit yleistyvät, eikö se ole talouskasvua tärkeämpi hyvinvoinnin mittari?
Lukemista:
Alain Ehrenberg: La Fatigue d’être soi. Odile Jacob 1998. (Englanniksi The Weariness of the Self, 2009.)
Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia. Gaudeamus 2013.
