Julkaistu Liberossa 3/2013
Tätä kolumnia kirjoittaessani istun helsinkiläisen työväentalon puulattialla. Ympärilläni pyörii kuutisenkymmentä henkeä siivoamassa, puhumassa, kokkaamassa, laulamassa ja lepäämässä. Osa porukasta on paikalla auttamassa, mutta suurin osa on täällä, nukkumassa työväentalon lattialla, koska heillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.
50 thaimaalaisen marjanpoimijan taistelu saatavistaan ja oikeuksiensa puolesta on ollut yksi koskettavimpia poliittisia kokemuksia mitä minulla on ollut. Näiden 50 hengen rohkeus ja taistelutahto on voimaannuttanut, mutta tilanne vetää surulliseksi.
On myös ollut helpottavaa huomata, että ilmapiirin koventumisesta huolimatta Suomessa ryhdytään edelleen toimiin, kun joku tarvitsee apua. Työväentalot niin Keski-Suomessa kuin pääkaupunkiseudullakin ovat heränneet eloon uudestaan väliaikaisena kotina, ja asiasta huolta kantavat ihmiset ovat tuoneet kaikkea olutlaatikoista ja riisikeittimistä vaatteisiin.
Poimijoiden tilanne tosin pysyy huolenpidosta huolimatta vakavana.
Tänä vuonna Suomen metsissä on ollut 3200 thaimaalaista marjanpoimijaa. Määrä on ennätyssuuri, ja kasvu on ollut nopeaa. Vuonna 2005, kun ensimmäiset thaimaalaiset marjanpoimijat tulivat Suomeen, heitä oli 92.
Poimijat velkaantuvat voimakkaasti jo ennen tuloaan. He maksavat itse lentolipuistaan, viisumeistaan ja vakuutuksistaan, minkä päälle tulee erinäisiä välityspalkkioita ja tarkastusmaksuja. Jokaisella poimijalla tässä 50 hengen ryhmässä oli velkaa noin 2500 euron edestä jo saapuessaan. Sellainen velkataakka motivoi kyllä paiskimaan työtä.
Poimijat tekevät 12–15-tuntista työpäivää, 7 päivää viikossa. Suuren särkylääkemäärän syöminen, monen kilon laihtuminen sekä metsässä nukkuminen ajan säästämiseksi on enemmin sääntö kuin poikkeus. Tämän lisäksi poimijoille syntyy kustannuksia myös täällä olleessaan. Majoituksesta ja autojen käytöstä vähennetään osuus suoraan heidän myyntituotoista (näiden poimijoiden kohdalla 16 euroa), ruuat ja polttoaineet he joutuvat niin ikään itse kustantamaan. Mikäli marjoja ei saakaan poimittua riittävästi, kukaan ei kata tappioita.
Käsittämättöminta on kuitenkin se, että nämä thaimaalaiset marjanpoimijat ovat Suomen nykykäytännön mukaan täällä “yrittäjinä”. Heidän suorittama työ ei viranomaisten mielestä ole “oikeata työtä”. Poimijat eivät siksi ole työsuhteessa, vaikka sitoutuvat myymään marjojaan vain heitä Suomeen kutsuneelle yritykselle, vaikka yritys heidän thaimaalaisissa asiakirjoissa on merkattu työnantajaksi, ja vaikka kaikki käytännön järjestelyt työnohjauksesta majoitusleirin sijainnista päättämiseen tapahtuu samaisen yrityksen toimesta. Kun nämä 50 marjanpoimijaa kuulivat, että he ovat Suomen lain mukaan yrittäjiä, he purskahtivat nauruun.
Ja onhan se käsittämätöntä. Yrittäjästatus tekee myös marjanpoimijoista täysin suojattomia riitatilanteissa. Tämä rohkea ryhmä ihmisiä, jotka päättivät jäädä Suomeen taistelemaan riidannuttuaan kutsujayrityksen kanssa, on elänyt kuukauden vapaaehtoistoimijoiden järjestämän avun varassa. Mikään viranomaistaho ei ole ollut heistä kiinnostunut. Tutkinta heidän tekemästään ihmiskauppailmoituksesta lopetettiin heti alkumetreillä. Poliisi ei kuullut yhtäkään marjanpoimijaa, rikossyytteen vakavuudesta huolimatta. Siis ei ainuttakaan asianosaista. Heillä ei “yrittäjinä” ole liittoa jonka puoleen kääntyä, eikä työsopimusta johon perustaa vaatensa.
Nämä viikot ovat tuoneet julki niin paljon Suomesta, rakenteellisesta rasismista, median alennustilasta ja tästä laillistetusta orjatyöstä. Tosin nämä viikot ovat myös muistuttaneet siitä, että tärkeintä poliittista työtä on ihmisten oikeuksien ja taloudellisten etujen puolesta taisteleminen.
Siihen meidän pitää keskittyä, Wasanin, Sukchain, Boonsongin, Praditin, Ubonratin, Phanomin, Yongyutin, Nawain, Sathianin, Khanongin, Witthawatin,Thanongsakin, Banyenin, Somjitin, Thoedthunin, Chanchain, Chanain, Bunmeen, Eakapotin, Narinthipin, Suchartin, Prathinin, Jaroenin, Banjongrakin, Sithatin, Mongkhongin, Saithongin, Sakdawutin, Duangin, Sathianin, Suthatin, Praisantin, Kittipongin, Kittisakin, Chaimongkhonin, Oraphanin, Subanin, Somchain, Ananin, Ruangrutin, Piyan, Wuttichain, Sudtan, Kiatisakin, Channachain, Kannikan, Kanchanan, Pornthipin, Bunruayn ja Chanchainkin takia.
He eivät halua lähteä täältä ennen kuin ovat saaneet rahansa.
Li Andersson
Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja