Teksti: Susanna Vilpponen
Kuvat: Saara Lavi
Niillas Holmberg ei hyväksy, että alkuperäiskansan poskia silitellään. Runoilijan mukaan ilmastonmuutos on alkuperäiskansojen momentum, jossa valtayhteiskuntien tulee ottaa vuosituhansia vanha tietämys huomioon.
-Otatteko kahvia, Holmberg kysyy ja alkaa jauhaa kahvipapuja myllyssä. Suohkku-koira hyppää sohvalle ja pistää makuulle.
Pyörittäessään kahvimyllyn kahvaa Holmberg kertoo uudesta päivärytmistään, jonka matka Hongkongin teatterifestivaalille on aiheuttanut. Sen avulla hän herää jo seitsemältä, joka on muuten aikainen ajankohta runoilijalle.
Parhaillaan työn alla on ensimmäinen pitkä elokuvakäsikirjoitus. Holmberg työstää käsikirjoitusta yhdessä Katja Gauriloffin kanssa. Se kertoo kolttasaamelaisesta naisesta ja hänen elämästään kolmessa eri ajassa.
Pian pannukahvin tuoksu leijailee vienosti huoneessa. Ikkunasta näkyy Jorbajavri, suomeksi Jorpajärvi. Se muodostuu useiden muiden saman vesireitin järvien kanssa Utsjoen leventymästä. Holmbergille on tärkeää olla juuri täällä ja tehdä sitä, mitä hän haluaa. Kirjoittaa.
-Olen kodista, jossa kirjoja pyörii joka puolella, niin kuin täälläkin, runoilija hymähtää.
Suuri kirjahylly peittää kodin yhden seinän. Kirjojen selät kertovat teoksien tekijät. Eeva-Liisa Manner, Mirkka Rekola, Pertti Nieminen, Olav Hauge. He ja monet muut ovat Holmbergin esikuvia.
Holmbergin uusin teos, runokokoelma Juolgevuođđu (suom. Jalkapohja) muotoutui ison kirjahyllyn avustuksella. Tekovaiheessa Holmberg asetteli runoja ympäri hyllyä.
-Sommittelin, yhdistelin ja tein runojen välille linkkejä. Ikään kuin olisin ollut tutkimassa jotain poliisitapausta, Holmberg selittää.
Nyt runokokoelma on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Raadin kuvailussa sanotaan: “Runokirja haastaa lukijan ajattelemaan polkuja, joita jalkapohjamme kulkevat. Juuri jaloilla me kosketamme maata, jota meidän on suojeltava.”
Jalkapohja on teos, johon Holmberg on ensimmäistä kertaa täysin tyytyväinen. Aiemmat viisi runokokoelmaa ovat olleet runoilijan mukaan henkilökohtaisia ajankuvia. Nyt taiteilija sukkuloi perinteen ja uuden modernin välillä. Holmberg kuvaa saamelaisnuoren jännitteitä, joita ristiriitainen vastinpari aiheuttaa.
-Perinteinen ja moderni ovat arvoiltaan täysin päinvastaisia, samoin kuin kestävä ja kapitalistinen. Jos niihin liittyviä asioita ei pysty tai osaa käsitellä oikein, aiheuttaa se vääjäämättä kelvottomuuden tunnetta.
Kyse ei ole pelkästään saamelaisten nuorten ongelmasta. Holmbergin mukaan ristiriita ja sen tuoma jännite on samaistuttava asia kaikille, jotka tiedostavat ekologiset kriisit. Se on vain usein moninkertainen valveutuneesta alkuperäiskansaan kuuluvasta nuoresta puhuttaessa.
Holmberg itse on kamppaillut asian kanssa hyvin pienestä pitäen. Jo varhain hän halusi olla mukana saamelaisten perinteisissä elinkeinoissa. Pyytää lohta Tenosta, työskennellä porotaloudessa ja olla osana muita luontaiselinkeinoja, jotka tulevat osaksi elämää vanhempien kautta.
-Tunsin aina vetoa siihen suuntaan. Se on ollut sellainen sisäinen, kahteen suuntaan repivä asia. Jälkikäteen ajateltuna taide oli B-suunnitelma.
Vähitellen asia etääntyi, vaikkakin jännite jäi elämään – niinkin voimakkaana, että Holmbergin tuska resonoi taiteessa.
-Pettymys ja katkeruus siitä, ettei luontaiselinkeinoihin pääsyä ollut, herätti taiteen tekoa edellyttäviä ajattelutapoja, Holmberg pohtii jälkeenpäin.
Takaisin kotiseudulle palattuaan Holmberg alkoi opettelemaan luontaiselinkeinoja. Nyt kesät kuluvat Tenolla kalastaen.
Niillas Holmberg kävelee moottorikelkan jälkeä pitkin. Jalassa olevista nutukkaista ei kuulu ääntä. Ympäröivästä maisemasta voi löytää loputtomia sinisen ja valkean sävyjä, joihin pienet koivut ja männyt muodostavat tummia kuvioitaan.
Koiran haukku lopettaa hiljaisuuden. Koira huomaa vastarannalla jotain kiinnostavaa.
-Kuukkeli istui kädelle tänään ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen, alkaa Holmberg kertoa.
Luonto ja yhteys siihen ovat keskeisiä teemoja monen saamelaistaiteilijan teoksissa. Erityisesti arktisella alueella näkyvä ilmastonmuutos on antanut vauhtia ekologiseen hätähuutoon.
Ekologista ajattelua ovat tarjonneet monet tieteilijät ja penttilinkolat jo vuosikymmenten ajan. Esimerkiksi norjalainen ympäristöfilosofi Arne Næss perusti 1970-luvulla syväekologian suuntauksen, jossa ihminen nähdään osana luontoa.
Syväekologiasta kuullessaan Holmberg on hieman huvittunut. Se muistuttaa häntä alkuperäiskansojen tavasta elää luonnon kanssa yhteydessä vuosituhansien ajan. 1970-luvulla keksitty länsimainen ajattelutapa on saamelaistaiteilijan mielestä tärkeä, mutta toisaalta suhtautuminen jo olemassa olevaan tietämiseen samoista teemoista on teilattu uudestaan ja uudestaan.
-Alkuperäiskansojen tietoa ja tietämisen tapoja on katsottu nenänvartta pitkin esimerkiksi niin sanotussa länsimaisessa akatemiassa.
Holmbergin mieleen tulee Peter Wohllebenin myyntimenestys Puiden salattu elämä. Kirjassa metsänhoitaja Wohlleben kertoo puiden ekosysteemeistä, verkostoista ja mekanismeista.
-Nämä ovat asioita, jotka alkuperäiskansat ovat tienneet aina. Mutta kun olemme puhuneet niistä, niin meidän poskia on silitelty, että voi voi.
Holmberg ei kuitenkaan kiistä, etteikö näistä asioista puhuminen ja niiden uudelleen keksiminen olisi tärkeää.
Valtayhteiskunnan herääminen ekologisempiin elintapoihin on lisännyt kiinnostusta alkuperäiskansojen tietoihin. Holmbergin mukaan utelijoihin suhtaudutaan myös varautuneesti.
– Taustalla on huonoja kokemuksia siitä, että ulkopuolelta tullaan ja viedään informaatiota ilman, että paikalliset hyötyvät siitä. Asiat saattavat mennä jopa huonompaan suuntaan, ja tietoja voidaan väärinkäyttää.
“Ii mihkkige nu heittot ahte ii masanu buorrin” – “Ei mitään niin huonoa, ettei se olisi johonkin hyödyksi”. Holmbergin mukaan ilmastonmuutos on eräänlainen alkuperäiskansojen momentum. Ratkaiseva ajankohta, jossa alkuperäiskansat otetaan todesta.
Holmberg kertoo tuoreista tutkimuksista. Niissä on osoitettu, että alkuperäiskansojen asuttamilla alueilla paras vaihtoehto ympäristölle ja luonnolle on aina se, että alkuperäiskansat saavat päättää alueen maankäytöstä.
Päätösvalta on silti harvoin – jos koskaan – alkuperäiskansojen käsissä. Tenon sopimus ja Jäämeren radan suunnittelu ovat viimeisimpiä hankkeita, joissa saamelaiset on sivuutettu jo kuulemiskäytännöissä.
-Tenon sopimuksen neuvotteluissa saamelaisedustajisto laitettiin eteiseen istumaan sillä aikaa, kun herrat päättivät asioista, Holmberg tuhahtaa.
Holmberg alkaa kertoa tarinaa, jota hänen isänsä kertoi hänelle ja siskolleen pienenä Tuuru-karhusta. Tuurun poikanen Darfu syö metsästä löytämänsä kumisaappaan ja sairastuu. Tuuru-karhu yrittää hoitaa pentua, mutta ei onnistu siinä. Karhu vie Darfun eläinlääkäriin Ivaloon, mutta eläinlääkäri maksaa ja karhulla ei ole rahaa. Karhu päätyy sirkukseen töihin.
-Valtayhteiskunta esittää ongelman, jota ei voi ratkaista ilman valtayhteiskunnan metodeja. Siinä on soppa valmis, Holmberg avaa tarinan sanomaa ja jatkaa.
-Jos päättäisin muuttaa kotaan, niin minun pitäisi käyttää maita kuten niitä on täällä perinteisesti käytetty. Mutta se ei ole laillista, vaan se on kriminalisoitu.
Holmberg ihmettelee, kuinka luonnon ylenmääräistä hyväksikäyttöä kritisoivia ihmisiä kohtaan satelee kritiikkiä siitä, että hekin kuluttavat. Syyllistetään kännyköiden käytöstä ja sähkön kulutuksesta. Hänen mielestään kulutusyhteiskunta nimenomaan velvoittaa toimimaan niin.
-Asia on monimutkainen. Minua vanhemman sukupolven ajattelusta käy ilmi, että uudessa ajassa onnistuminen ja selviytyminen on vaikeaa ilman täyttä alistumista yhteiskunnan sanelemiin raameihin.
Yhteiskunnan edellytykset eivät ole koskaan pidelleet Holmbergiä. Moni muistaa hänet tempauksistaan, jotka ovat leimanneet hänet saamelaisaktivistiksi.
Lokakuussa 2015 Holmberg kiipesi kommandopipo kasvoillaan Helsingin Mannerheimin patsaan päälle Saamenmaan lippu mukanaan. Alapuolella oli banderolli, jossa luki “Itsemääräämisoikeus! Self-determination!”. Patsaalta ehdittyään Holmberg asteli eduskunnan Pikkuparlamenttiin, jossa käsiteltiin metsähallituslakia. Kommandopipo oli heitetty pois, mutta suu teipattu mustalla teipillä.
Viikkoa ennen Mannerheimin tapausta Holmberg esiintyi Huomenta Suomen suorassa tv-lähetyksessä. Holmberg käytti tilaisuuden hyväkseen ja nimitti Suomen valtiota rasistiseksi.
Oli vuosi, kun oli tyrmätty ILO169-sopimus ja saamelaiskäräjälakiesitys, ja metsähallituslaista oli poistettu saamelaiskulttuurin suojapykälät. Saamelaisten mielestä täystyrmäyksiä oli ollut liikaa.
-Ihme kyllä, vieläkin ne välillä kysyvät suoriin televisio-ohjelmiin, Holmberg hymähtää.
Holmberg ei miellä itseään aktivistiksi, joskin ulkopuolelle tehtävissä pakollisissa määritelmissä hän toisinaan kutsuu itseään aktivistiksi.
-Minusta aktivismi on oikeuksien ja elämän puolustamista, eli siis elämää.
Holmberg kertoo, ettei erityisemmin nauttinut esimerkiksi Mannerheim-patsaalle kiipeämisestä.
-Mutta tekisin sen uudestaan.
Uusimpia uhkia Saamenmaalla on ollut hanke Jäämeren radasta. Holmberg seisoo samoilla raiteilla muiden rataa vastustavien saamelaisten kanssa.
– Se on ihan periaatteellinenkin kysymys.
Ohcejohka, Utsjoki on Holmbergin lapsuudenkoti. Koulussa harjoiteltiin Nils-Aslak Valkeapään joikuja, mutta Holmberg luukutti kotonaan rap-musiikkia. Oikeammin amerikkalaista gangsta-räppiä.
-Siinä oli paljon yhteiskunnallisuutta ja kapinahenkeä, mikä nuorta mieltä yläasteikäisenä kutkutti.
Holmberg kirjoitti myös itse lyriikoita. Hän menestyi yhtyeineen voittamalla vuonna 2005 Sámi Grand Prix -laulukilpailun pop-kappaleella ”Giella ii leat jáddan” (kieli ei ole sammunut), jossa hän räppäsi.
Vähän myöhemmin Homberg alkoi löytää samaa kapinaa John Lennonista ja Bob Dylanista. Inspiroiva musiikinopettaja johdatti teinin kitaransoiton pariin. Kotona isä ryhtyi soittamaan Beatles-yhtyeen LP-levyjä.
–Tupac oli minulle kaikkein tärkein, mutta sama teema ehkä vähän aikuistuneempana jatkui Lennonissa ja Dylanissa. Sitten kuvioihin tuli myös Nils-Aslak Valkeapää.
Valkeapää on merkittävä saamelaistaiteilija, johon myös Holmberg on aika ajoin rinnastettu. Hänen taiteensa iski Holmbergiin vasta tämän muutettua Tampereelle lukioon.
Kouluaikojen ärsytys pakotettuun Valkeapään joikujen joikaamiseen muuttui kiinnostukseksi. Kotoa lähteminen palauttikin takaisin kotiin. Kaikki vaiheet olivat osa polkua, jota pitkin nuori taiteilijanalku pääsi lähemmäs runoutta.
Holmberg löytää yhteyden räpin, joiun ja runouden välillä.
-Räppi on lähellä vanhaa runoutta, siinä kun oli runomitta ja loppusointu. Syy sille, miksi poikkeuksellisen suuri osa saamelaiskirjallisuudesta on runoutta, johtuu osittain joikuperinteestä. Siinä sanoitukset ovat etenkin entisaikaan olleet poeettisia, ytimekkään lyhyitä sekä vapaita rytmeistä ja mitoista.
Lukioaikoina hän kirjoitti ensimmäisen runoteoksensa Dego livččen oaidnán iežan. Parin vuoden sisään Holmbergiltä tuli myös levy ja hän näytteli tv:ssä ja teatterissa. Lopulta kirjoittajan identiteetti vahvistui.
-Halusin sanoa itse, enkä sanoa mitä muut ovat sanoneet.
Holmberg kaataa lisää kahvia. Suohhku nukkuu lattialla väsyneenä päivän retkistä.
Viime marraskuussa näyttelijä-kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius pyysi saamelaisilta anteeksi 1980- ja 90-luvuilla esittämiään rasistisia sketsejä saamelaisista.
Holmberg arvelee, että ihmisten lymyävä huono omatunto teki kollektiivisen kopautuksen anteeksipyynnön myötä. Petelius ylitti kynnyksen, johon liittyy raskaita teemoja.
-Vaikka olisit tiedostamatta sitä mieltä, että sinunkin pitäisi tehdä samoin, niin reaktio on torjuva, sillä asia ei ole mieluisa. Se pakottaa kohtaamaan itsensä.
Holmbergin mielestä on selkeää, miksi yli 30 vuotta vanha huumorikuvasto kantaa edelleen hedelmää. Sketseissä on selkeä vääristymä ja valtarakenne. Sketsien kautta pilkatulla yhteisöllä ei ole mahdollisuutta viestiä asioita omasta näkökulmastaan. Mediahuomio, jonka yhteisö saa, tulee alisteisessa muodossa.
-Ja sillä on tosi pitkäkantoiset vaikutukset, jotka ilmentyvät stereotypioina ja tiedostamattomina asenteina.
Holmberg perää taiteilijoilta vastuuta. Hänen mielestään niiden muutamien nykytaiteilijoiden, joiden teoksissa käsitellään pohjoisen aiheita, tulisi olla tarkkana.
-On yllättävää, kuinka sivistyneet ja lukeneet ihmiset eivät välillä tiedosta valtarakenteita. Tai ehkä he eivät haluakaan tiedostaa, runoilija pohtii.
Holmberg nousee keittiön pöydän äärestä ja kävelee kirjahyllylleen. Hän poimii sieltä kirjan. Kirjan nimi on Noriaki. Se on norjalaisrunoilija Endre Rusetin runoteos, jossa on haikuja japanilaisesta mäkihyppääjä Noriaki Kasaista.
-Tätä eivät monet uskoisi, mutta olen intohimoinen penkkiurheilija, Holmberg kertoo.
Holmberg on seurannut mäkihyppyä 7-vuotiaasta saakka. Janne Ahosesta tuli hänen lempihyppääjänsä esteettisistä syistä.
-Ahosella oli hienoin kypärä ja maski.
Vuonna 2010 Holmberg tutustui Endre Rusetiin Medellínin kansainvälisillä runofestivaaleilla Kolumbiassa. Ruset kirjoitti urheilukirjallisuuslehteen nimeltä Olympiastadion. Kyseiseen lehteen hän pyysi Holmbergiltä runoa Janne Ahosesta.
-Kun kirjoitin runoa, yritin samaistua 12-vuotiaaseen mäkihyppyfani Niillakseen. Runosta ei kyllä tullut hirveän hyvä, Holmberg virnistää.
Holmbergilla oli myös kerran mahdollisuus tavata Janne Ahonen. Holmberg ja Ruset olivat matkustaneet Slovenian Planicaan. Kaksikon tarkoituksena oli tehdä lehtijuttu Norjan Dagblatetiin mäkihyppykisoista.
-Taiteen saralla olen ollut tekemisissä kovien tekijöiden kanssa, mutta heille juttelu ei ole ollut minulle koskaan mikään ongelma.
Mutta kun Janne Ahonen käveli haastattelupisteen läpi, Holmberg jäätyi.
-Olin vaan että vittu Janne Ahonen. Mitä mie sanon sille!
Holmbergiä naurattaa. Mäkikotka oli liian suuri idoli kohdattavaksi.
Sitten hän kysyy:
-Et ikinä arvaa, mitä nyt seuraan?
Arvaukset menevät huti kerta toisensa jälkeen. Holmberg paljastaa, että järven törmällä olevassa talossa katsotaan vapaaottelua. Hänen mielestään se on urheilullisesti todella mielenkiintoista.
Holmbergin “For Janne” runo alkaa sanoin: “Mm, I remember the age of six, the turning point of mine. A born addict, like I needed a fix, I watched those men divine.”
Jumalallisia miehiä, joiden jalkapohjat koskettavat maata ennemmin tai myöhemmin.
Julkaistu Liberossa 1/2020.
