Teksti: Oona Rohde
Kuvitus: Juulia Jokinen
Mikä on sallittua valkoisille, mutta ei muille? Entä mikä on sallittua hyödyn nimissä, mutta ei muutoin?
Kolonisaatiolla, rasismilla ja päihdepolitiikalla on pitkä, yhteennivoutunut historia. Jo käsitteen määrittelyssä tullaan perustavanlaatuisen jakolinjan äärelle. Suomen lainsäädännössä huumausaineeksi määritellään päihteet, joilla on lamauttavia, päihdyttäviä tai harhoja tuottavia keskushermostovaikutuksia.
Listaus tällaisista aineista säädetään valtionneuvoston asetuksella, jossa myös osa lääkeaineista on määritelty huumeiksi. Toisin sanoen aineiden laillisuusstatus on ensisijassa määrittämässä niiden sijoittumista jonnekin jatkumoissa, joiden napoja ovat hyödyllisyys-haitallisuus, turvallisuus-vaarallisuus ja normi-tabu. Näin on useimmissa länsimaisissa valtioissa. Poikkeuksia ovat jotkin Euroopan maat, kuten Alankomaat ja Portugali, joissa monet näistä Suomessa kriminalisaation piirissä olevista aineista on vapautettu.
Läntisen maailman linja on kuitenkin selvä: tajunnan muuntamisessa on pohjimmiltaan jotakin väärää ja sitä tulee suitsia lainsäädännöllisin toimin. Päihtyminen kytkeytyy tuntemattomaan, vieraana pitämäämme — toiseuteen. Tämä on osaltaan johtanut erilaisten sortavien ajatusmallien, rakenteiden ja toimintatapojen muodostumiseen, toisin sanoen se näyttelee sijaa kolonialismin historiassa. Mitä jäsennykset erilaisista aineista kertovat ekstraktivismin historiasta globaalissa etelässä, ja millä tavoin uuskolonialismi ilmenee tänä päivänä? Valotan teemaa lyhyellä katsauksella psykedeelien historiaan.
Eurooppa ”löytää” ayahuascan
Psykedeeleistä voidaan puhua vaihtoehtoisesti esimerkiksi lääkkeinä tai pyhinä kasveina. Eräissä Etelä-Amerikan, erityisesti Amazonin alueen alkuperäiskansojen kulttuureissa näillä Suomessa laittomiksi määritellyillä aineilla on jo historiallisesti katsoen varsin toisenlainen status. Psykoaktiiviset, vaihtoehtoisia tajunnan tiloja tuottavat lääkejuomat ovatkin eurooppalaisesta näkökulmasta verrattain uusi ilmiö. Kun espanjalaiset ja portugalilaiset kolonisoijat saapuivat Etelä-Amerikkaan 1400-luvun loppupuolella, heitä vastassa olivat uudet, järkeistävän käsityskyvyn ylittävät aineet.
Ne tarjosivat käyttäjilleen toismaailmallista tietoa, asettuen ristiriitaan eurooppalaisten väkivalloin ajamien evankelististen pyrkimysten kanssa. Nämä kasvualueillaan vuosisatoja rituaalisessa käytössä olleet, yhteisöilleen tärkeät kasvilääkkeet luokiteltiin nopeasti vaarallisiksi, suorastaan jumalasta vieraantuneiksi. Kasvijohdannaiset, kuten ayahuasca ja peyote uhkasivat eurooppalaista todellisuuskäsitystä ja elämäntapaa.
Ilmiötä konkretisoi erityisesti amazoninajahuaskaliaani, Banisteriopsis caapi, josta valmistettava kasviuutejuoma tunnetaan paremmin nimillä ayahuasca tai yagé. ”Sielun liaaniksikin” kutsuttu juoma tunnetaan eri Etelä-Amerikan kieli- ja kulttuurialueilla vaihtelevilla nimityksillä, ja siitä on lukuisia variaatioita niin Etelä-Amerikan alueella, kuin myöhemmin maailmanlaajuisesti. Eri kasvien yhteisvaikutuksesta syntyy tuntien kestoisia, voimakkaan hallusinogeenisia vaikutuksia.
Psykoaktiivista alkaloidia, dimetyylitryptamiinia eli DMT:tä sekä monoamiinioksidaasi-estäjiä eli MAO-estäjiä sisältäviä kasveja on käytetty paitsi rituaalisesti tai seremoniallisesti, myös ajanvietteenä. Ayahuascalla on parannettu, ennustettu tulevaisuutta, soviteltu konflikteja, hankittu tietoa menneisyydestä ja valmistauduttu esimerkiksi sadonkorjuuseen. Se on kytkeytynyt käsityksiin pyhyydestä ja maailmankaikkeudesta. Suurissa määrin nautittuna aistiharhoja tuottava DMT on kasveissa ja eläimissä luonnollisesti esiintyvä yhdiste, jota on pieniä määriä joissain nisäkkäissä, myös ihmisessä. Sen toimintamekanismia tai merkitystä ihmisen aivoille ei kuitenkaan tunneta vielä kovinkaan tarkasti.
Myös muilla psykoaktiivisilla, kasveista johdetuilla aineilla on ollut ihmisyhteisöissä vastaava sija. Kaiken kaikkiaan noin 150 erilaista kasviperäistä psykoaktiivista ainetta on käytetty eri puolilla maailmaa ihmiskunnan historiassa, joidenkin lähteiden mukaan jo yli 10 000 vuotta sitten. Näitä ovat esimerkiksi meskaliinikaktuksesta johdetut alkaloidit, tunnetuimmin meskaliini, ja eräissä sienilajikkeissa esiintyvä psilosybiini. Suomessa yleistä punakärpässientä on käytetty kansanlääketieteessä varsin laajasti Pohjoismaiden, Venäjän ja Koillis-Siperian alueilla.
Yhteistä on näiden luonnonvaraisesti kasvavien hallusinogeenien asema sakramenttina: ne näyttelevät tärkeää sijaa kansanlääkeperinteessä ja pohjimmiltaan käsityksissä universumin olemuksesta. Läntisessä maailmassa tänä päivänä yleisesti jaettu huumekäsitys näyttäytyy ahtaana suhteessa näihin kulttuurisesti merkittäviin perinteisiin.
Yksi keskeinen mekanismi, joka erottaa Amazonin alueen alkuperäiskansojen yhteisöllisen psykedeelien käyttökulttuurin sen länsimaisista verrokeista on toimijuuden kysymys rituaalisissa käytänteissä. Rituaaleihin osallistujilla ja etenkin curanderoilla ja vegetalistoilla, eli shamaaneilla tai parantajilla, oli hallussaan tietoa, joihin eurooppalaisilla ei ollut pääsyä. Se oli väylä toismaailmallisuuteen eri tavoin kuin länsimaisissa kulttuureissa normatiivisten päihteiden avulla oli mahdollista. Pyrkimykset hallinnoida tällaisia rajanylityksiä tai pääsyä toisenlaisen tietämisen äärelle ovat yksi koloniaalista alistussuhdetta määrittävä piirre.
Toisena on huomattava se viitekehys, jonka puitteissa uskonnon piirin ilmiöitä implisiittisesti arvotamme. Psykedeelien käyttö osana seremoniallisia menoja ja niiden asema sakramenttina peilautuu käsityksissämme jäsennyksiin uskonnon perusluonteesta, toisin sanoen kristinuskosta. Arvotamme uskomusjärjestelmiä sen perusteella, kuinka lähelle ne asemoituvat suhteessa kristinuskon peruselementtejä. Sen osasia, kuten patriarkaalisia ja hierarkkisia rakenteita, emme näiksi peruspilareiksi tunnista, mutta niitä haastavat toimijat ja käytännöt toiseutamme.
Ayahuasca asettuu poikkiteloin näiden jäsennysten kanssa. Juoma ja sitä ympäröivä kulttuuri kytkeytyvät monella tapaa feminiineinä pidettyihin teemoihin. Näitä ovat naiseus, äitiys ja luonto. Juomaa itseään kutsutaan joskus ”Äiti ayahuascaksi”.
Tulee kuitenkin huomata, että patriarkaalisia rakenteita sisältyy myös mainittuun kasvilääkekulttuuriin. Perinteiset menetelmät kulkevat usein käsi kädessä perinteisten arvojen, kuten perheen merkityksen, kanssa. Jäsennykset sukupuolten tehtävistä välittyvät myös ayahuascaperinteisiin: miehet ovat pääasiassa toimittaneet rituaalispesialistien virkaa ayahuascaseremoniassa.
Sorrummekin usein mustavalkoisuuksiin tällaisessa arvokeskustelussa. Esimerkiksi Lahtinen ja Purokuru kirjoittavat teoksessaan Mikä libεralismia vaivaa (2020), että liberaaleissa yhteiskunnissa on taipumus mieltää kurjuuden sijaitsevan jossain oman valtion rajojen ulkopuolella, monoliiteissa, kuten ”köyhässä etelässä”. Todellisuudessa ihmisten elämänlaatua monin tavoin määrittelevät hierarkiat toteutuvat myös alueiden sisäisinä jakoina, eivät pelkästään valtioiden välisinä. Samoja kerrostumia löytyy yhtä lailla länsimaisista demokratioista.
Syitä edellä kuvattuun ilmiöön on kolonisaation perinnön ohella monia. Kasvilääkintä- ja psykedeelikulttuuri piirtyy antroposeenin vastakohtana, rajapinnaltaan häilyvänä ja muuttuvana. Objektiivisia totuuksia etsivä, rationalistinen ontologia suhteutuu huonosti tällaiseen relativistisuuteen: psykedeelikokemuksen animistinen luonne horjuttaa kulttuurimme dualismeja.
Uusliberalismi kohtaa psykedeelit
Seuraava laajamittainen luku psykedeelien ja länsimaisen kulttuurin törmäyskurssilla oli 1960–1970-lukujen niin sanottu psykedeelinen vallankumous. Vastakulttuurien nousun kulminaatiopisteenäkin pidetty ajanjakso hallitsee käsityksiämme ja kielennyksiämme psykedeeleistä. Hahmot, kuten Tajunnan ovet (1954) -teoksestaan tunnettu Aldous Huxley, psykedeelien puolestapuhuja ja akateemikko Timothy Leary sekä kirjailija Ken Kesey assosioituvat mielissämme 1900-luvun puolivälin psykedeelikulttuuriin. Se on kuitenkin pelkkä fragmentti hallusinogeenien historiasta ihmiskulttuureissa.
Länsimainen kiinnostus Etelä-Amerikan psykedeelikulttuureja kohtaan sai osakseen varsin suurta mediahuomiota vuonna 1957, kun Life-aikakausilehdessä julkaistiin sienistä kiinnostuneen kirjailija Gordon Wassonin artikkeli “Seeking the Magic Mushroom”. Siinä Wasson kuvaa kokemustaan osana pyhiä sienirituaaleja Meksikon Sierra Mazatekan alueen alkuperäisväestön, mazatec-yhteisön keskuudessa. Vuosi artikkelin julkaisemisen jälkeen psilosybiini onnistuttiin eristämään sienestä ja sen käyttö alkoi popularisoitua.
Tästä hinnan maksoi alkuperäisväestö: psykedeelituristien ryntäyksen Huatla de Jiménezin kylän alueelle alkuun sysäämä tapahtumaketju johti paikallisyhteisön suistumiseen sijoiltaan. Ulkomaalaisten alueen asukkaisiin kohdistama paine horjutti kyläyhteisön elämäntapaa siinä määrin, että sieniperinne hävisi miltei kokonaan. Rituaaleja ohjannut parantaja María Sabina pidätettiin Meksikon poliisin toimesta epäiltynä huumausainerikoksista ja hänen talonsa poltettiin. Onkin tärkeää muistaa, että kasvilääkintään liittyy tabuja myös kulttuuripiirien itsensä sisällä. Psilosybiiniä sisältävien sienten ”löytämisessä” oli paljon samaa kuin Etelä-Amerikan mantereen ”löytämisessä”.
Psykedeelitutkimus alkoi nostaa päätään jo hiukan aikaisemmin, 1940-luvulla. LSD:n eli lysergihapon dietyyliamidin kehittäminen toimi eräänlaisena lähtölaukauksena tutkimukselliselle intressille ja näytteli pitkään myös keskeistä sijaa siinä. Erityisesti sen terapeuttinen potentiaali oli alan alkuvaiheissa tutkimuksen kiintopisteenä. Antropologian, uskontotieteen, psykologian ja psykiatrian risteämissä operoiva psykedeelitutkimus oli kuitenkin voimakkaan polittiisesti latautunutta ja pelkistyi monin paikoin vastakkainasetteluksi puolestapuhujien ja vastustajien kesken. Se uhkasi materialistista, tieteellistä maailmankuvaa.
Lainsäädännön rajamailla liikkuva tutkimus tyssääntyi lupaavista tuloksistaan huolimatta tutkittavien aineiden laajamittaiseen kriminalisaatioon 1970-luvulle tultaessa – eettisesti kestävän psykedeelitutkimuksen edellytys olisikin psykedeelien dekriminalisaatio. Seuraava suuri psykedeelitutkimuksen aalto nähtiin vasta 1990-luvulla.
Voidaan esittää, että kiinnostus synteettisiä psykedeelejä kohtaan soi puitteet psykedeelitutkimukselle, jonka eettiset lähtökohdat olivat koloniaalisesti värittynyttä alkuperäiskansoihin kohdistunutta tutkimusta paremmat. Samankaltaisuuksia synteettisten ja luonnonvaraisten psykoaktiivisten aineiden välillä on runsaasti. LSD-avusteinen (psyko)terapia sekä psykedeelikokemus itsessään jakavat monia paralleeleja ayahuascarituaalin ja yleisesti hallusinogeenien rituaalisen käytön kanssa.
Yhtymäkohdat saivatkin osakseen kiinnostusta eri tieteenalojen edustajien tahoilta. Esimerkiksi antropologi Michael Harner rinnastaa vuoden 1979 teoksessaan Hallucinogens and Shamanism psykoanalyytikon shamaaniin, joka ohjaa potilaan matkaa alitajuntaan psykoaktiivisen aineen avustamana. Vaarana on kuitenkin perspektiiviharha: teemme tulkintamme väistämättä länsimaisen linssin läpi. Reduktionistinen ontologia ja jähmeät käsitykset tiedon luonteesta palvelevat huonosti psykedeelitutkimusta. Epistemologinen, tutkimuseettinen ja tutkimuksen metodiikkaan liittyvä pohdinta ovat erityisessä asemassa psykedeelitutkimuksessa, ja keskustelun siitä tulisi edellyttää kokonaisilmiön kriittistä tarkastelua.
Psykedeelit tuntuvat pitkästä historiastaan huolimatta istuvan huonosti länsimaisiin kulttuureihin. Eikä ihme, sillä individualismi suo melko huonot puitteet sellaisten aineiden käytölle, joiden keskeisimpiä vaikutuksia ovat yhteisöllisyyden ja ykseyden kokemukset. Psykedeelit myös ”psykedeelisen vallankumouksen” kulttuurisessa kuvastossa kehystettiin juuri tällä tavoin, eräänlaisena antiteesinä kapitalismille, sotakoneistolle ja modernismin dekonstruktiossa kipuileville länsimaisille kulttuureille. Kolmas luku psykedeelien vaiheissa länsimaisessa kulttuurissa ei ole ratkaissut näitä ongelmakohtia.
Periferioista keskiöön – ja oikealle
Mielenosoittajat keskeyttivät MAPS eli Multidiscplinary Association for Psychedelic Studies -järjestön vuoden 2023 konferenssin päätösseremonian. Viisi aktivistia kiipesi rumpujen rytmittämänä 12 000 hengen yleisön eteen ja piti puheenvuorot kritisoiden järjestöä psykedeeliperinteiden appropriaatiosta ja alkuperäisväestön ulossulkemisesta. ”Saisimmeko huomionne? Tämä ei ole vallankumouksellinen liike, jos jätätte [alkuperäiskansojen] ihmisiä keskustelun ulkopuolelle,” ensimmäisessä puheenvuorossa huomautettiin osuvasti.
Vaikka psykedeelikulttuuri on vielä alakulttuurin asemassa, voidaan perustellusti väittää, että psykedeelit ovat liikkumassa vastakulttuurista valtakulttuuriin. Tästä ovat osoituksina esimerkiksi lainsäädännön muutokset, psykedeeliavusteiset terapiamuodot ja yleisen asenneilmapiirin myönteistyminen. Onko kyse kuitenkin pikemminkin psykedeelien kolonisaatiosta ja kapitalisaatiosta? Olisiko vallankumouksen sijaan totuudenmukaisempaa puhua jopa (taika)sienikapitalismista (eng. mushroom-capitalism), psykedeelimarkkinoista tai psykedeelien kulttuurisesta omimisesta?
Elämme niin sanottua psykedeelisen vallankumouksen toista aaltoa. On myös puhuttu niin sanotusta psykedeelien renessanssista. Jälkimmäinen käsite on kuitenkin ongelmallinen siinä mielessä, että renessanssi – uudelleensyntymä – sivuuttaa sen vuosituhantisen, katkeamattoman psykedeeliperinteen, jota alkuperäiskansojen keskuudessa harjoitetaan. Mikä oikeastaan syntyy uudelleen ja kenelle?
Alnoor Ladha ja Rene Suša (2022) huomauttavat artikkelissaan Why the ”Psychedelic Renaissance” is just Colonialism by Another Name, että renessanssilla viitataan tässä yhteydessä 1960–1970-lukujen länsimaiseen psykedeelikulttuuriin. Kuten Euroopan renessanssi, psykedeelien ”renessanssi” aiheuttaa, edesauttaa ja ylläpitää koloniaalista suhdetta alkuperäiskansojen kulttuureihin, maihin ja representaatioihin niistä. Näkökulma on auttamatta eurosentrinen.
Sen sijaan, että kuuntelisimme alkuperäiskansojen edustajien ääniä ensisijaisena tiedonlähteenä, on suhtautuminen pikemminkin tokenistinen. Esimerkiksi Mark Hay (2020) kuvaa artikkelissaan The Colonization of the Ayahuasca Experience, kuinka Amazonin alueelta tulevia henkilöitä käytetään eräänlaisina ayahuascarituaalin legimiteetin lisääjinä länsimaisten osallistujien silmissä.
Ei ole yhdentekevää, kenellä on pääsy tiedon äärelle ja mahdollisuus hallinnoida sitä. Se, että psykedeelikulttuurin keskiössä, tiedon tuottajina ja päällimmäisinä ääninä ovat valkoiset valtakulttuuria edustavat ihmiset, vaatii kriittistä uudelleentarkastelua.
Esimerkkejä koloniaalisesta suhteesta Etelä-Amerikan kulttuureihin ei tarvitse hakea kaukaa. Tupakkakasvin ja kokapensaan historia, Amazonin alueen luontotuho ja kumibuumi, luksusretriitit ja shamaaneiksi julistautuvat valkoiset konkretisoivat psykedeelistä vallankumousta mitä ilmeisimmin. Peru ayahuascaturismin keskuksena on suoraa, elävää jatkoa kolonialismin perinnölle. Psykoaktiivisen myrkkynsä vuoksi sukupuuton partaalle ajettu aitokonna, Bufo alvarius, kuvaa karmealla tavalla psykedeelibisneksen vaikutuksia eläimen luontaisilla levinneisyysalueilla, samoin vuosia kasvava meskaliinikaktus, jonka ulkomaisomisteiset kasvualueet kärsivät ryöstöviljelystä. Lista on päättymätön.
Yhtenä ajankohtaisena esimerkkinä voidaan pitää myös psykedeelien roolia self help -kulttuurissa, jossa lääketeollisuus ja vaihtoehtoparantaminen risteävät. Suosiotaan räjähdysmäisesti kasvattanut bioteknologia on eristämässä alkaloideja kasveista päästäkseen eroon niiden hallusinogeenisesta luonteesta. Joidenkin aineiden, tavallisimmin psilosybiinin, microdosing eli mikroannostelu on menetelmä, jolla pyritään parantamaan kognitiivista suorituskykyä. Tavoitteena voi olla esimerkiksi parantunut keskittyminen tai mieliala.
Tietynlaista ironiaa liittyy siihen, kuinka menetelmä on nauttinut suosiota erityisesti entisen ”happopääkaupungin” San Franciscon tuntumassa sijaitsevassa Piilaaksossa. Yritysjohtajan psilosybiinikapseli on riisuttu likimain kaikesta sienen henkisestä ja kontekstuaalisesta merkityksestä; kapselin hallittuun muotoon saatettu kliininen jauhe on kaukana sienirihmastojen rajoja hämärtävästä olemuksesta.
Psykedeelejä ei voida onnistuneesti liimata länsimaisen kulttuurin päälle vailla niitä ympäröivää sosiokulttuurista kontekstia. Tulostavoitteisuus, transaktionaalisuus ja nopeiden ratkaisujen hakeminen monimutkaisiin ongelmiin eivät sovellu työkaluiksi kulttuurisesti sensitiivisten perinteiden kanssa toimiessa. Lyhyesti: kapitalistinen järjestelmä onnistuu leipomaan psykedeeleistä niitä vain etäisesti muistuttavia irvikuvia, rihmastoista kapseleita.
Ilmiö on osa laajempaa hyperindividualismin kulttuuria, jossa painopiste on siirtynyt ihmisyhteisöjä laajasti koskettavista, rakenteellisista epäkohdista yksilön henkilökohtaisen optimaation prosessiin. Siinä psykedeelit on valjastettu yhdeksi tämän päämäärän mahdollistavaksi hyödykkeeksi. New Age ja markkinatalous ovat nivoutuneet yhteen psykedeelien kaupallistamiseen tähtäävän lainsäädännölliseen reformiin, joka kuitenkin tulee sivuuttaneeksi kulttuuriseen sensitiivisyyteen, haittojen vähentämiseen ja sosioekonomisen aseman merkitykseen liittyviä tekijöitä.
Kaari voidaan piirtää vieläkin pidemmälle. Yksi tällainen on luisuma uushenkisyydestä ja hyvinvointikulttuurista fasismiin, niin sanottu wellness-to-fascism pipeline. Äärioikeistolaisen ajattelun ja uushenkisyyden jakama yhteinen rajapinta on varsin ilmeinen, kun ilmiötä ryhdytään purkamaan hiukan. Tiedevastaisuus, salaliittoteoriat, vaihtoehtolääkintä ja kansakuntien myyttisen menneisyyden etsiminen ovat esimerkkejä näistä jaetuista tekijöistä. Ei ole lainkaan yllättävää, että henkisyys nosti päätään myös 1920-1930-lukujen Euroopassa.
Tänä päivänä uushenkisyys saa kaikumapintaa muun muassa kansallismielisestä uuspakanuudesta ja ekofasismista. Päihdepolitiikkaan, kulttuurisen omimisen kysymyksiin ja etuoikeuksien tiedostamiseen liittyvien nyanssien tunnistaminen istuu huonosti tällaiseen populismiin. Sen sijaan uuskolonialismi on tähän ajatteluun sisäänrakennettu.
Kielellä luomamme todellisuus
Voidaanko uskonnollista ja hyötyihin tähtäävää käyttöä yhteensovittaa? Entä olisiko mahdollista rakentaa silta henkisyyden ja tieteellisen ajattelun välillä, ja jos olisi, niin millaista tieteellisen ajattelun paradigmanmuutosta tämä edellyttäisi? Yhtenä välttämättömänä toimena on rakentavamman keskustelun luominen psykedeelien ympärille. Kärjistäminen, misinformaatio ja moraalipaniikki ovat psykedeelikeskustelussa yhä auttamatta läsnä. Miten siis voisimme omassa toiminnassamme luoda parempia tapoja keskustella psykedeeleistä? Palataan käsitteisiin.
Yhdeksi vaihtoehtoiseksi termiksi kuvaamaan tiettyjä psykedeelejä on ehdotettu enteogeenin käsitettä. Uudissanan lanseerasi vuonna 1979 Carl Ruck osana joukkoa etnobotanisteja ja uskontotieteilijöitä. Muinaiskreikankielinen juuri entheos merkitsee ”inspiroitunutta” (vrt. entusiasmi) ja genesthai ”olevaksi tulemista”. Enteogeenillä tarkoitetaan psykoaktiivista ainetta, jota käytetään uskonnollisessa, shamanistisessa tai muutoin hengellisessä tai pyhässä yhteydessä.
Erityisesti länsimaisessa kontekstissa psykedeelikulttuureja tutkinut Ruck työryhmineen esitti enteogeenin käyttöä hallusinogeenin sijasta siitä syystä, että ”hallusinogeenin” etymologia palautuu harhaanjohtavasti hulluuteen tai deliriumiin. Samaan tapaan ”psykedeeli” muistuttaa läheisesti ”psykoosia”, niin äänteellisesti kuin assosiatiivisesti. Enteogeenilla voidaan lisäksi tehdä eronteko viihdekäyttöön. Myös ”psykointegraattoria” on ehdotettu. Esimerkiksi Michael Winkelmann ja WalterAndritzky (1996) kirjoittavat psykoaktiivisten kasvien roolista ihmiskulttuureissa. Nämä olisivat tapoja lähentyä käsitteellisesti psykedeelien historiaa pyhinä sakramentteina.
Diskurssejamme Etelä-Amerikasta ohjaa ennen muuta kolonialistinen sävy. Ayahuascan ja muiden hallusinogeenien käyttö- ja valmistustapojen, kontekstien ja käytön erilaisten päämäärien kirjo usein pelkistyy länsimaisessa psykedeelikeskustelussa. Taipumuksena on hahmottaa ilmiö yhtenäisenä ja siten helposti käsitteellistettävänä sen sisäisen vivahteikkuuden sijaan. Toisin sanoen luomme ja ylläpidämme toiseutetuista olemassa olevia käsityksiämme vastaavia konseptualisointeja.
Taustalla vallitsee ajatus hegemoniasta, eräänlaisesta homogeenisesta yhtenäiskulttuurista. Itsemme miellämme sitä vastoin yksilöllisiksi, paremmin tietäviksi. Toiseutetuista kulttuuripiireistä ammennamme tarpeen mukaan ja valikoidusti meitä miellyttäviä piirteitä. Päihdyttävien aineiden eksotisointi ja verhoaminen esoteeriseen mystiikkaan on yksi tällainen toiseuttavan retoriikan keino, jolla samanaikaisesti pyritään luomaan erillisyyttä suhteessa toiseutettuihin.
Tulevina vuosikymmeninä tulisi muuttaa ratkaisevalla tavalla sitä, millaisen sijan psykedeelit saavat muuttuvassa kulttuurisessa ilmapiirissä – alkaen nyt. Psykedeelikeskustelussa tulisi välttää hegemonisointeja, romantisointia ja sellaisten äänten päälle puhumista, joilla on ensikäden tietoa kasvilääkeperinteistä. Tärkeää on siis kolonialististen ja eriarvoistavien diskurssien tunnistamisen ja purkamisen lisäksi psykedeelien vapauttaminen tuhokapitalismin markkinakoneistosta.
Lähteet
Harner, M. J. (1973). Hallucinogens and shamanism. Oxford University Press.
Hay, M. (2020). The Colonization of the Ayahuasca Experience. JSTOR Daily, November 4, 2020. Haettu 14.11.2023 osoitteesta https://daily.jstor.org/the-colonization-of-the-ayahuasca-experience/.
Ladha, A. & Suša, R. (2022). Why the ”Psychedelic Renaissance” is just Colonialism by Another Name. DoubleBlind Magazine 8/2022. Haettu 14.11.2023 osoitteesta https://doubleblindmag.com/colonialism-by-another-name/.
Lahtinen, V., & Purokuru, P. (2020). Mikä libεralismia vaivaa? Kosmos.
Winkelman, M. & Andritzky, W. (1996). Psychointegrator Plants: Their Roles in Human Culture and Health. Teoksessa Introduction to: Sacred Plants, Consciousness and Healing Cross-Cultural and Interdisciplinary Perspectives. 6.
