Syksyllä järjestetyt rasistiset mielenosoitukset myllertävät äärioikeistolaisten ryhmien välisiä suhteita ja asettavat suomalaisille antirasisteille uusia haasteita.
Teksti Mikael Brunila – Kuva Taneli Hämäläinen
Syksyn 2015 aikana Suomessa on yli kymmenellä eri paikkakunnalla järjestetty rasistisia mielenilmauksia vastaanottokeskuksia vastaan.
Paikoittain mielenosoituksiin on osallistunut sadoittain ihmisiä. Lahdessa mielenosoitus kääntyi nopeasti rasistiseksi mellakaksi, jossa muun muassa heiteltiin ilotulitteita päin pieniä lapsia kuljettanutta bussia. Kouvolassa ja Petäjävedellä vastaanottokeskukseksi tarkoitettuja rakennuksia on yritetty polttaa.
Suomen äärioikeistolaisissa liikkeissä ja niiden välisissä suhteissa on tapahtunut merkittäviä muutoksia viimeisen vuoden aikana. Osa johtuu liikkeiden sisäisestä dynamiikasta ja suomalaisen julkisuuden käänteistä, toiset kansainvälisistä tapahtumista.
Soihtukulkueesta Jyväskylään
Vielä kesällä tuntui siltä, että merkittävin käänne nähtiin viime itsenäisyyspäivänä, kun useat aikaisemmin etäisyyttä toisiinsa pitäneet liikkeet järjestivät yhdessä niin kutsutun 612-soihtukulkueen Helsingin Töölössä. Tapahtumaa mainostivat Suomen Sisu ja järjestöön kuuluvat perussuomalaiset kansanedustajat ja kaupunginvaltuutetut, Suomen Vastarintaliike (SVL) ja fasistiset kollektiivit Musta Sydän, Sarastus-lehti ja Poliittisen korrektiuden parhaat.
Kun tapahtuman järjestelyihin osallistui henkilöitä sekä Vastarintaliikkeestä että Sarastus-lehdestä, näytti siltä kuin uusi konsensus liikkeiden välillä olisi jo tekeillä. Nämä tahot eivät olleet koskaan aikaisemmin esiintyneet julkisesti yhdessä.
Samansuuntaisesta kehityksestä kieli myös Eugen Schaumannin haudalla järjestetty muistotilaisuus, jonka päätteeksi useat Vastarintaliikkeen aktivistit poseerasivat rinta rinnan samassa kuvassa perussuomalaisen kansanedustajan Olli Immosen ja muiden Suomen Sisun jäsenten kanssa.
Kesän loppupuolella nämä uudet yhteistyökuviot lienevät kuitenkin kolhiintuneen. Schaumannin haudalla otetusta kuvasta, Olli Immosen niin sanotusta “monikulttuurisuuskommentista” ja myöhemmin Vastarintaliikkeen Jyväskylässä tekemästä joukkopahoinpitelystä noussut kohu on asettanut SVL:n kanssa avoimesti toimivat ryhmät vaikeaan asemaan – siitä huolimatta, että perussuomalaiset ja heidän hallituskumppaninsa ovat käsitelleet asiaa täysin hampaattomasti.
Toisaalta immoskohu tuntuu nyt jo etäiseltä. Kysymys suomalaisesta äärioikeistosta on saanut uuden polttopisteen, koska rasistiset mielenosoitukset ovat levinneet yhä useammalle paikkakunnalle.
Persujen laariin
Tekemäni lyhyen kartoituksen perusteella suurimman osan mielenosoituksista ovat järjestäneet nykyisten järjestöjen ulkopuoliset toimijat tai “paariaryhmiin” kuten Itsenäisyyspuolueeseen aiemmin kuuluneet henkilöt. Toistaiseksi ei ole olemassa mitään selkeää näyttöä liikkeen yhteyksistä esimerkiksi Suomen Sisuun tai Suomen Vastarintaliikkeeseen.
Osa sellaisista ryhmistä, jotka pyrkivät esiintymään “kunniallisina”, karttaa varmasti Vastarintaliikettä. Toisille kytkökset hyvin järjestäytyneeseen uusnatsiryhmään olisivat varmasti mieluisia. Harjavallan vastaanottokeskusta vastaan mieltään osoittaneet ja uusnatsitunnuksiin sonnustautuneet miehet tuskin kokevat yhteyksiä Vastarintaliikkeeseen taakaksi, kuten eivät myöskään Lahden rasistiset mellakoitsijat. SVL on myös aktiivisesti osallistunut vastaanottokeskusten vastaiseen toimintaan järjestämällä erilaisia pienimuotoisia tempauksia ympäri Suomea.
Nykymuodossaan maakuntien liikehdintä hyödyttää kaikkia äärioikeistolaisia liikkeitä, ainakin niin kauan kun se ei ole väkivaltaista. Perussuomalaiset ovat tietysti kiitollisia, kun pakolaiskysymys ohjaa huomion etäälle hallituksen rajuista leikkauksista.
Vastarintaliike on jo useassa artikkelissa kosinut maakuntien rasististen mielenosoitusten järjestäjiä ja nimennyt heidän toimintansa “Suomen heräämiseksi”. Apajilla lienee myös Suomen Sisu, joka on syksyllä suurielkeisesti perustanut uusia paikallisryhmiä ainakin kahdelle paikkakunnalle.
Väkivallan pelko
Vastaanottokeskusten vastainen liikehdintä on otettava vakavasti riippumatta sen suhteesta suomalaisen äärioikeiston aikaisempiin avaintoimijoihin. Viime itsenäisyyspäivän jälkeen oli vielä mahdollista puhua parin sadan äärioikeistolaisen marssista “historiallisena”. Nyt liikehdintä on jo viikoittaista myös pienillä paikkakunnilla.
“Kansaan” pakkomielteisesti vetoaville äärioikeistolaisille ryhmille vastaanottokeskuksia vastustava liike on myös haaste. Liike edustaa niitä syviä rivejä, joiden asiaa sekä Vastarintaliikkeen että perussuomalaisten aktiivit ajattelevat ajavansa. Jos nyt järjestettyjen rasististen mielenosoitusten merkitys kasvaa vielä nykyisestään, suhde niihin määrittää myös jokaisen äärioikeistolaisen ryhmän kasvumahdollisuudet ja merkityksen “liikekentässä”.
Esimerkiksi Vastarintaliikkeen tapauksessa vaikuttaa siltä, että ryhmä on kenties Jyväskylän jälkipyykin lamaannuttamana menettänyt tilaisuutensa, koska järjestö ei ole muutamasta heikosta yrityksestään huolimatta onnistunut puhuttelemaan syksyllä noussutta rasistista liikehdintää.
Antirasistisesta näkökulmasta tilanne on tietysti vakava. Lahden tapaus, pakolaisia auttavien vapaaehtoisten uhkailu ja useat iskut rakenteilla oleviin vastaanottokeskuksiin viittaavat selvästi siihen, että liike voi hyvin yltyä väkivaltaiseksi.
Rasistisilla mielipiteillä on Suomessa suuri kaikupohja. Nykyistä liikettä vastaan ei välttämättä ole kovin helppo järjestäytyä pikkupaikkakunnilla. Äärioikeiston vakiintuneet ryhmät tunnetaan jo suhteellisen hyvin, ja niiden toiminnan merkittävyys osataan arvioida. Samaa ei voi sanoa nykyisestä liikkeestä.
Haja-asutusalueiden antirasistit
Euroopassa viime vuosien suuret rasistiset liikkeet, kuten English Defence League Englannissa ja Pegida Saksassa, ovat usein kompastuneet omaan epäpätevyytensä. Narsistiset ja yhteistyökyvyttömät johtajat ovat onnistuneet katkaisemaan liikkeen nousukiidon omalla kömpelyydellään. Tällaisia tilaisuuksia ei voi tietenkään jäädä odottamaan, vaan rasismin vastustajien on ehdottomasti järjestäydyttävä myös itse.
Aluksi on ymmärrettävä liikettä. Esimerkiksi joillakin paikkakunnilla lokakuun alussa “Rajat kiinni” -mielenosoitukset Facebookissa samojen henkilöiden nimissä. Näissä tapauksissa mielenosoituksia liikuttava voima näyttäisi osittain keskittyneeltä. Toisaalta liike vaikuttaa myös monilla paikkakunnilla hajautetulta ja spontaantilta.
Syksyn rasistinen liikehdintä näyttäisi perustuvan osittain sosiaalisen median “viraaliselle” käytölle. Kun liikkeistä kirjoitetaan, tulisi punnita, lisääkö se turhaan niiden tunnettuutta.
Vastamielenosoittajien tulisi etsiä sellaisia toimintatapoja ja käsitteitä, joita on helppo levittää. Pikkupaikkakuntien rasismin vastustajia on autettava paitsi toimimaan yhdessä myös ylipäätään löytämään toisensa.
Ruotsissa antifasistit ovat esimerkiksi järjestäneet “rakkauspommituksia” paikkakunnilla, joissa on ollut paljon rasistista liikehdintää. Jos vastaanottokeskusta vastaan osoitetaan mieltä, vastamielenosoittajat voivat eri tavoin näyttää arvostuksensa keskuksessa asuville ihmisille.
Kun poliittiset intohimot liikuttavat ihmisiä nyt enemmän kuin koskaan, yksi antirasistien tärkeimmistä tehtävistä on tarjota helposti omaksuttavia työkaluja ja toimintatapoja – sellaisia, joihin ihmiset voivat itse ja omaehtoisesti tarttua omassa toimintaympäristössään.
