Julkaistu Liberossa 2/2013
Vasemmistolla on pitkä ja monimutkainen, joskin herkän romanttinen suhde aseelliseen vastarintaan, jota väkivallaksikin voisi kutsua. Suurin osa lauluperinteestämmekin pohjautuu hienoiseen uhkailuun ja uhitteluun, sekä muuhun vallankumousromantiikkaan.
En todellakaan ulla-appelsinmaisesti väitä työväenlauluja vihapuheeksi, sillä ne ovat minulle rakasta, suurempaa yhteyttä luovaa kulttuuriperinnettä. Laulamalla luomme siltoja menneeseen ja tulevaan, paikannamme itsemme historiassa ja nykyhetkessä osaksi jotain meitä suurempaa. Perinne on tärkeä ja pysyy yllä, koska pidämme sitä yllä. Itse en esimerkiksi osannut yhtäkään perinteistä työväenlaulua tullessani Vasemmistonuoriin.
Mielenkiintoinen onkin sävyltään hetkittäin hyvin vihaisten työväenlaulujen suhde järjestöön, joka on muun muassa määritellyt Euroopan unionin tavoitteeksi olla rauhanprojekti.
Mutta mistä laulamme, kun laulamme sodasta ja väkivallasta?
”Se on kivääri kädessäsi, öisillä poluilla valvovan äidin varjo, sisaresi vihreä asetakki…” Monet sotaa ja konflikteja käsittelevät laulumme ovat Chile- ja Vietnam-lauluja, 60- ja 70-luvuilla sanoitettuja ja sävellettyjä, usein sanoituksiltaan brutaalejakin kappaleita. Miehittäjän väkivalta on raakaa ja siitä pitää kertoa olennaiset asiat. ”Vietnamissa, Vietnamissa, palavat olkikatot aukiolla, palavat linnunpesät kaislikossa, palavat äidin mustat palmikot…”
Laulamme paljon myös sodista ja rauhasta. Kyselemme, ”haluavatko venäläiset sotaa” ja muistelemme maailmansotien ja niitä seuranneiden konfliktien kauhuja. Osa Vietnam-lauluista sopisi myös tähän kategoriaan. Myös sotien onnettomista seurauksista on koskettavia, jopa hieman pelottavia lauluja, kuten Buchenwaldin hälytys.
Sitten on tietysti muistelulaulut, Toveri Viljaset, Comandante Che Guevarat ja Julian Grimaut. Tosin siitä, olimmeko ja olemmeko kommunisteja tullaan varmaan taas äänestämään vuoden 2015 liittokokouksessa.
Aina välillä on hyvä fantasioida porvarin veren juomisesta. Tähän tarkoitukseen onkin paljon sopivia lauluja, joista saisi kokonaisen kolumnisarjan, jos niitä lähtisi tässä erittelemään. Osa niistä tosin on vanhoja kuin taivas, ja ehkä juuri siksi sanomaltaan 2000-luvulla kappaletta kuuntelevan korvaan niin radikaaleja. Radikalismia voi tietysti yrittää keventää istuttamalla huumorinkukkasia. Kun itse tulin järjestöön kuulin ensimmäisellä Nuorisoliittolaisleirilläni kesällä 2008, että Warshavjankan ”kauhea joskin on puhdistustyömme” voi nykyään viitata myös perusprekaariin siivousduuniin. Samojen laulujen useat erilaiset sanoitukset luovat myös huvittavaa vastakkainasettelua. On hieman eri asia laulaa siitä, kuinka ”aamulla varhain, kivääriin tartuin, sen käänsin kohti sortajaa”, kuin todeta, että ”erään kerran, näin kertoo laulu […] luona vuoren, taisto nuoren, partisaanin alkaa sai”.
Mutta mitä laulavat 2020- ja 2030-lukujen vasemmistonuoret? Kuka kirjoittaa meille uusia työväenlauluja?
Sini Savolainen
Kirjoittajalle on laivamatkalla kohti joulukuun 2009 COP15- mielenosoituksia kerrottu, että hänellä on Agit Prop-ääni.
