Essee: Anna Tomi
“Men lova heligt att mina brev aldrig kommer i händerna på likmaskarna som skriver biografier” (”mutta lupaa pyhästi, että kirjeeni eivät koskaan päädy elämäkertoja kirjoittavien ruumismatojen käsiin”), kirjoittaa suomenruotsalainen modernistinen runoilija Edith Södergran (1892–1923) kollegalleen Elmer Diktoniukselle päiväämättömässä kirjeessä vuodelta 1922.[2]
Mieleen muistuu Johann Wolfgang von Goethen Faust, jonka samanniminen päähenkilö niin ikään teoksen alkumetreillä rinnastaa ruumiillisen lahoamisen ja kirjallisen jäämistön.
Beschränkt mit diesem Bücherhauf Mua kirjapinot piirittää
Den würme nahen, Staub bedeckt[3] tomuiset, syömät toukan, koin[4]
Södergran nimenomaisesti toivoi jälkeensä jääneiden kirjeidensä tuhoamista, sillä ei oletettavasti luottanut ”ruumismatojen” eli biografien kykyyn ymmärtää hänen leimuavaa visiotaan kuolleen kirjaimen välityksellä.
Ylipäätään Södergranin runoutta luonnehtii haluttomuus asettua mihinkään yhteen asentoon. Runossa ”Vierge moderne” Södergran esimerkiksi kirjoittaa: ”Jag är ingen kvinna. Jag är ett neutrum.” (”En ole nainen. Olen neutri.”) Naisen aseman sijaan kritiikin kohteena on koko kaksinapaisen sukupuolen ajatus.
Runoilijan tahto jälkeensä jääneiden paperien hävittämisestä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan elämäkerturi elämäkerturin jälkeen on möyrinyt Södergran-jäämistön parissa, osa onnistuneemmin kuin toiset.
Vaikka kirjeitä on säilynyt, paljon materiaalia on tuhoutunut tai tuhottu ja jäljelle jääneiden dokumenttien vähyys on osittain johtanut ylitulkintoihin.[5] Aineiston puute on ollut omiaan lisäämään enigmaattisuuden tuntua ja herättämään kiinnostusta. Varman tiedon puutetta on tilkitty fantasialla ja myyteillä.
Suomenruotsalaista 1910- ja 20-lukujen modernismia luonnehtii toki ylipäätään tietty perustavanlaatuinen arvoituksellisuus: miksi Euroopan ja koko maailman – pikkuruisesta ja takaperoisesta Suomesta puhumattakaan – mittakaavassa häkellyttävän varhain syntynyt liike sai alkunsa kielellisen vähemmistön piirissä syrjäisessä pohjolassa, maantieteellisesti sivussa Manner-Euroopan taiteellisista virtauksista? Vaikka modernistit eivät tosiasiassa olleet lainkaan eristäytyneitä, vaan päinvastoin hyvinkin kytköksissä kansainvälisiin liikkeisiin ei vain Ruotsissa vaan myös Venäjällä, Ranskassa ja Saksassa, kuvataan heidät silti usein tyyliteltyinä karikatyyreinä, joissa niin ikään korostuu perifeerisyys, yksinäisyys ja ulkopuolisuus.
Edith Södergran erityisesti on kautta kirjallisuushistorian ja näihin päiviin asti usein yksipuolisesti esitetty yksinäisenä, eristettynä ja sairaalloisena visionäärinä, joka kirjoitti runojaan luonnon äärellä koettujen visioiden vallassa.
Sitkeästi elänyt kuva selittyy suurelta osin oppialan patriarkaalisilla juurilla: naiskirjailijoiden teoksia luetaan biografisemmin kuin mieskirjailijoiden, ja normista poikkeavia naisia on psykologisoitu ja patologisoitu esimerkiksi esittämällä heidät mieleltään sairaina, hysteerisinä tai ylierotisoituina. Kuten Södergrania tutkinut Ebba Witt-Brattström on poleemisesti esittänyt, kirjallisuushistorian ”grand old men” ovat systemaattisesti väärintulkinneet hänen tuotantoaan vääristellystä biografiasta käsin tavalla, jota hän on nimittänyt ”tekstuaaliseksi häirinnäksi”.[6]
Pyhää etsimässä
Södergranin runouden valossa ei sinällään ole yllättävää, että hänestä on muodostunut myyttinen kuva. Runoilijan nietzscheläiseen luomiskauteen kuului olennaisesti yritys luoda oma itsensä – ja sitä kautta koko ihmiskunta – uudelleen. Ei ole ihme, että lausahdukset, kuten “[j]ag gör icke dikter, utan jag skapar mig själv, mina dikter äro min vägen till mig själv” (”en tee runoja, vaan luon omaa itseäni, runoni ovat minun tieni omaan itseeni”)[7] on tulkittu väärin tarkoittamaan että hänen elämänsä ja runoutensa, tai runoilijan ja runoissa puhuvan persoonan, välillä ei ole eroa.[8]
Tällaiset tulkinnat kuitenkin jättävät huomiotta, miten monimutkainen kysymys ”minästä” Södergranin runoudessa on. Yksinkertaisen biografisen minän sijaan hänen runoissaan esiintyy prismaattinen puhuja, joka syntyy kriittisessä suhteessa tradition moniin, usein ristiriitaisiin ääniin koostuen monenlaisista äänistä itsekin. Esimerkiksi lainatun lauseen taustalla kaikuvat usein toistetun tulkinnan[9] mukaan Zarathustran sanat: ”Tahdotko, minun veljeni, mennä yksinäisyyteen? Tahdotko etsiä tien omaan itseesi?”[10] (”Willst du, mein Bruder, in die Vereinsamung gehen? Willst du den Weg zu dir selber suchen?”) Nietzschen teoksessa Also sprach Zarathustra[11], jotka puolestaan viittaavat Herakleitoksen fragmenttiin ”etsin itseäni” ja Delfoin maksiimiin ”tunne itsesi.”
Toisaalta Södergranista myyttisyys kehkeytyi modernistien itsensä käsissä jo välittömästi hänen ennenaikaisen kuolemansa (1923) jälkeen. Esipuheessaan Södergranin koottuihin runoihin Hagar Olsson[12] jopa kehottaa lukijoita olemaan lukematta hänen tuotantoaan runoutena ja sen sijaan “ottamaan ne sellaisina kuin ne ovat, monenvärisiä kipinöitä lentämässä alasimesta, jossa kärsimyksen ja yksinkertaisuuden täyteinen elämä taottiin totuuden kappaleeseen.”
Kuten Södergranin myyttistä kirjailijakuvaa tutkinut Agneta Rahikainen kuvailee, runoilijan kuolemaa seuranneina vuosina modernistien piirissä oli eräänlainen muotivillitys tehdä ”pyhiinvaellus” hänen kotikonnuillensa Karjalan Raivolaan, missä hänen äitinsä yhä eli perheen ränsistyvässä talossa.
Kuten sanavalinta pyhiinvaellus jo kertoo, myyttisyydellä on keskeinen rooli modernistisessa projektissa. Yhtäältä ensimmäinen maailmansota oli jättänyt jälkeensä syvällisen pessimismin ja tappiomielialan, karvaana vastakohtana sotaa edeltäneelle uskolle ihmiskunnan hyvään ja kehitykseen. Toisaalta tämä tyhjyys ja kokemus modernin ajan vieraantuneisuudesta herättivät kaipuun uudenlaiselle henkisyydelle. Taide etsi tapoja ritualisoida henkiköyhältä tuntuvaa nykyaikaa. Modernistista taidetta kuvaakin ambivalentti pyhyyden etsintä, joka kuitenkin usein todetaan mahdottomaksi tai epäonnistuneeksi. Kyse ei ole siis vain suomenruotsalaista kirjallisuutta leimaavasta piirteestä, vaan pyhiinvaelluksen kuva tulee esiin esimerkiksi T.S. Eliotin, Dorothy Richardsonin, H.D:n, Joseph Conradin, James Joycen sekä Virginia Woolfin kirjoituksissa sekä myös suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Myyttisyyden tärkeyttä modernismissa kuvaa, että erilaiset uskonnolliset, mystiset ja salatieteelliset ajatusperinteet nousevat tärkeään rooliin. Buddhalaisuus, teosofia, antroposofia ja 1700-luvulla eläneen ruotsalaisen Emanuel Swedenborgin kristillinen mystiikka ovat erilaisin painotuksin keskeisiä juonteita myös suomenruotsalaisessa modernistisessa kirjallisuudessa.
Matkoissa Södergranin syntyseudulle ei ollut kyse halusta nähdä, millaista siellä oli. Motivaationa ei ollut myöskään puhtaasti kunnioituksen osoittaminen modernismin alkuhahmolle. Pikemminkin ajateltiin, että hänen runouttaan ei ollut mahdollista ymmärtää näkemättä luontoa, josta sen oli katsottu syntyneen. Kuten Rahikainen esittää, Södergranin perintöä tunnetuksi tehnyt kirjailija Hagar Olsson erityisesti loi kuvaa runoilijan Karjalasta eräänlaisena myyttisenä alkulähteenä. Karjalan rooli jo menetetyn suomalaisen kulttuurin kehtona oli tietenkin perua jo Kalevalan julkaisun (1834 ja 1849) aikaisesta Karjala-buumista, mutta on huomionarvoista, että sotienjälkeinen modernismi lataa niin ikään erityistä myyttistä arvoa Karjalan maantieteelliselle alueelle – etenkin sen menetyksen jälkeen 1940.
Södergranin ja Karjalan myyttisyys kietoutuvat yhteen. Pyhiinvaellus runoilijan seudulle muodostuu näin matkaksi menetettyyn henkisyyteen. Samalla kyseessä on eräänlainen jatkumo länsimaisen filosofian piintyneelle tavalla nähdä luonto feminiinisenä ja feminiinisyys jollain tapaa ”luonnollisena”. Kuvauksissa pyhiinvaelluksista Karjalaan Södergran esitetään usein luonnonlapsena, joka kirjoitti runojaan intuitiivisessa ja intiimissä suhteessa ympäröivään luontoon. Hänet on nähty myyttisenä oraakkelina, joka elää menneessä ja ennustaa sieltä käsin tulevaisuutta.
Tätä vastoin Södergran kuitenkin ammensi aikansa perinteestä, nojaten alkukielillä lukemaansa saksalaiseen ekspressionismiin ja filosofiaan, ranskalaiseen symbolismiin ja venäläiseen avantgardeen. Toisin sanoen hän ei ollut sellainen maailman virroista sivussa visioinut luonnonlapsi kuin usein esitettiin, vaan laajalti lukenut ja oppinut polyglotti, joka teki kriittisiä interventioita esimerkiksi Nietzschen misogyyniseen ajatteluun.[13]
Modernistit eivät mytologisoineet vain paikkoja, kuten Karjalaa, vaan myös runoissa kehkeytynyt puhuva minä on mytologisen uudelleenjäsennyksen kohde. Modernistien piirissä tavalliset kuvat kodittomuudesta ja vieraudesta eivät niinkään kuvaa tosiasiallista vierautta, vaan Rahikaisen[14] sanoin symbolista kuuluvuuden kenttää. Tästä huolimatta kirjallisuushistoriassa yhä toistuu kuva yksinäisestä Södergranista, joka ei kuulu minnekään maantieteellisesti tai ajallisesti.
Toisaalta Södergran ”kuului” kaikille, sillä myytit kaipaavat aina vihittyjä tulkitsijoitaan. Myyttejä myös tuotetaan, jotta niiden avulla voidaan hallita kertomusta siitä, mitä tapahtui. Oma poliittinen kysymyksensä muodostui siis siitä, minkä kielellisen ja kirjallisen tradition alkuhahmo Södergran oikein olikaan.
Modernistit, etenkin Hagar Olsson ja ruotsalainen Gunnar Ekelöf, suhtautuivat runoilijaan jopa omistushaluisesti, haluten esiintyä hänen perintönsä ainoina oikeellisina suojelijoina ja selittäjinä. Kielipoliittiset ja maantieteelliset jännitteet ovat olleet vastaanotossa suuressa roolissa: Olsson halusi tehdä Södergranista nimenomaan suomenruotsalaisen kulttuurin oraakkelia, Ekelöf puolestaan tulkitsee häntä suhteessa ruotsalaiseen kirjallisuuteen.
Fantasia fantasiaa vasten
Jos Södergran itse jo ennalta käsin tuomitsi ”ruumismatojen” eli kirjallisuudentutkijoiden touhut, miksi ylipäätään tutkia häntä? Vastauksia on yhtä monia kuin on tutkijoitakin, mutta se on varmaa, että Södergrania käsittelevän on kohdattava tutkimuksen etiikkaan liittyviä kysymyksiä erityisellä herkkyydellä. Toisin sanoen: Miten puhua sellaisen runoilijan elämästä, jonka myyttisyyttä on lähes mahdotonta erottaa hänen elämästään ja teoksistaan? Miten tuottaa uutta tietoa toisintamatta todellisuudesta erkaantuneita fantasioita?
Nykytutkimuksen haasteena on purkaa sadan vuoden aikana kehittyneitä myyttejä ja tarkastella, mikä on patriarkaalisen kirjallisuushistorian vääristymää ja mikä modernistien itsensä luomaa mytologista kuvastoa.
Toisaalta Södergranin myyttinen hahmo on visainen myös feministisen metodologian sisäisenä kysymyksenä. Kun feministinen kirjallisuudentutkimus on pitkään pyrkinyt eroon tavasta palauttaa naisten kirjallisuus heidän henkilöhistoriaansa, saattaa omalla henkilöllään leikittelevää kirjailijaa olla vaikea sijoittaa kartalle.
Eräät tutkijat ovat korostaneet runoilijan elämän vuotamista hänen teoksiinsa eräänlaisena radikaalina feministisenä eleenä, jossa länsimaisen ajattelun subjekti kirjoitetaan naiseksi. Toiset ovat puolestaan muistuttaneet, että Södergran itse asiassa purkaa ajatusta kaksinapaisesta sukupuolesta eikä häntä siksi tulisi käsitellä rajatusti naisnäkökulmasta. Autofiktion ja autoteorian aikakaudella kysymykset ovat hätkähdyttävän ajankohtaisia. Ei olekaan ihme, että runoilija on viime aikoina noussut tiuhaan esiin autofiktiivisissä teksteissä, esimerkiksi Aino Vähäpesolan Onnenkissassa. Myyttisyyden ongelmallisuutta puretaan siis yhtä hyvin myös periaatteella ”sillä se lähtee millä se on tullutkin”: kirjailijan vetäminen fiktion piiriin tekee näkyväksi, miten raja on ylipäätään häilyvä ja sukupuolittunut.
Ei silti tarvitse ajatella, että Södergran oli profeetallinen näkijä, joka ennusti Chris Krausin kaltaisia kirjailijoita, jotka luovat itsensä uudelleen kaunokirjalliseen tekstiin; pikemminkin on niin, että länsimaisen ajattelun marginaalissa on tapahtunut maskuliinisen diskurssin kritiikkiä paljon, paljon kauemmin kuin mainstream-historiankirjoitus myöntää.
Anna Tomi on Kaliforniassa asuva runoilija, Tuli&Savu lehden entinen päätoimittaja ja kirjallisuudentutkija, joka tekee väitöskirjaa sotienvälisesti ruotsinkielisestä kirjallisuudesta University of California Berkeleyssä.
[1] Suomennokset minun, ellei toisin mainita.
[2] Edith Södergran, Brev. Toim. Agneta Rahikainen (Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland), 1996, s. 228.
[3] Johann Wolfgang von Goethe, Faust (München: W. Goldmann Verlag), 1978, s. 6.
[4] Johann Wolfgang von Goethe, Faust. Murhenäytelmän ensimmäinen osa. Suomentanut Otto Manninen (Helsinki: Otava), 1936, s. 24-25.
[5] Ks. Agneta Rahikainen, “Behovet av författarmyter: Exemplet Edith Södergran,” Pedersen, 2011, s. 35; Benjamin Mier-Cruz, Edith Södergran’s Modern Virgin: Overcoming Nietzsche and the Gendered Narrator (Scandinavian Languages & Literatures, University of California Berkeley), 2013, s. 13.
[6] Ebba Witt-Brattström, Ediths jag. Edith Södergran och modernismens födelse (Stockholm: Nordstedts Förlag AB), 1997, s. 9-10.
[7] Siteerattu Ulla Evers, Hettan Av En Gud: En Studie i Skapandetemat hos Edith Södergran (Göteborg: Litteraturvetenskapliga intitutionen vid Göteborgs universitet), 1993, s. 36.
[8] Mier-Cruz 2013, s. 15.
[9] Witt-Brattström 1997, 170; Holger Lillqvist, ”Södergrans expressionism.” Finlands svenska litteraturhistoria II. Toim. Clas Zilliacus (Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland & Bokförlaget Atlantis), 2000, 90; Lindström, Anders, Att skriva det grekiska: En otidsenlig position i svenskspråkig modernism (Stockholm: Bokförlaget Faethon), 2020, s. 141-142.
[10] Nietzsche, F. Wilhelm, Näin puhui Zarathustra. Suom. J. A. Hollo (Keuruu: Otava), 1981, s. 51.
[11] F. Wilhelm Nietzsche, Also sprach Zarathustra (S.l.: s.n.), 1895, 88.
[12] Hagar Olsson, “Diktaren som skapade sig själv.” Samlade dikter av Edith Södergran. Toim. Göran Tideström (Stockholm: Wahlström & Widstrand), 1950, s. 14.
[13] Mier-Cruz 2013.
[14] Agneta Rahikainen, Poeten och hennes apostlar: En biomytografisk analys av Edith Södergranbilden (Väitöskirja. Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos), 2014, s. 137-138.
Julkaistu Liberossa 2/2021
