Suomen poliittinen tilanne muuttui täysin, kun maamme solmi rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa alkusyksyllä vuonna 1944. Työväenliikkeelle se merkitsi ennennäkemättömän vapaata toimintaympäristöä.
Teksti: Markus Heikkinen
Keskitysleireiltä, vankiloista ja niin sanotuista turvasäilöistä vapautuneet vasemmistososialistit ja kommunistit saivat 1944 takaisin toimintavapautensa. Laittomana ja sorrettuna maan alla toiminut Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) sai laillisen statuksen ja se osallistui vaaleihin Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) listoilta yhdessä vasemmistososialistien kanssa. SKP:n johdon mielestä Suomessa ei ollut vallankumouksellista tilannetta ja siksi puolue lähtikin liikkeelle laillisuutta kunnioittaen.
SKDL:n yhteistyöhaaveet Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) kanssa kariutuivat, kun SDP:n vuoden 1944 puoluekokous valitsi johtoonsa tannerilaiset (1), jotka olivat olleet hallitusvastuussa Suomen sotiessa Saksan rinnalla ja osallistuivat muun muassa historian mahdollisesti brutaaleimpaan sotilasoperaatioon, Leningradin piiritykseen.
Palkkaliikkeet menestyivät
Vuosina 1944–45 Suomessa oli lukuisia palkkojen korotusta vaativia liikkeitä, jotka pääsääntöisesti olivat onnistuneita. Samaan aikaan SKDL ja SDP kävivät taistelua ammattiosastoista ja työväentaloista.
Siitä huolimatta työväenliikkeen kentällä oli valtava ”yhtenäisyyden humaus”. Se näkyi etenkin vappuna 1945, kun molempien puolueiden ja Suomen Ammattiliittojen keskusjärjestön (SAK) yhteisiin tilaisuuksiin osallistui satoja tuhansia ihmisiä. SAK päätyi lopulta SDP:n käsiin.
Työväenliikkeen vasen siipi oli ehdolla 1945 vaaleissa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1930. SKDL sai 49 edustajaa ja pääsi hallitukseen. Kansandemokraattinen sisäministeri Yrjö Leino muutti Valpon (2) toimintaa merkittävästi: ensimmäisen tasavallan (3) tapaan se ei enää keskittänyt tarmoaan vasemmiston valvomiseen, vaan äärioikeiston tarkkailuun.
SKDL pysyi hallituspuolueena vuoden 1948 vaaleihin asti. Tänä aikana hallitus sai alulle esimerkiksi lapsilisäjärjestelmän.
SKDL ei kuitenkaan puuttunut porvarillisen vallan perusteisiin vaan keskittyi maan demokratisoimiseen ja irtiottoon fasismista. Se myös ajoi pontevasti rangaistuksia sotasyyllisille, joita tosin rangaistiin lepsusti verrattuna muihin maihin.
SKDL eristetään
Seuraavissa vaaleissa 1948 SDP ja oikeisto tekivät tiukkaa SKDL:n vastaista kampanjointia, jollaista ei ole toiste nähty Suomessa. SDP oli etunenässä lavastamassa ”kommunistien vallankaappaushanketta” ja SKDL:n äänimäärä laski 20 000:lla. Menetys ei vastakampanjoinnin valossa ole yllätys.
Ensimmäinen tasavallan vastainen offensiivi lyötiinkin näin osittain takaisin puolustusasemiin ja maahan perustettiin laitimmaisen oikeiston tukema SDP:n vähemmistöhallitus. Samaan aikaan talouskasvu hidastui ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen, työnantajat hyökkäsivät työläisiä vastaan ja työväenluokan rivit hajosivat entisestään.
1940–50 lukujen vaihteessa maata ravistelivat palkkaliikkeinä tunnetut lakot, joita järjestivät omia poliittisia tarkoitusperiään edistääkseen sekä SDP että SKP. Puolueet suhtautuivat toistensa poliittisiin lakkoihin eri tavalla: SDP vastusti SKP:n lakkoja aktiivisesti esimerkiksi värväämällä rikkurivoimaa. SKP taas tuki SDP:n lakkoja vähintään passiivisesti, omiaan varsin aktiivisesti.
Suurin sodanjälkeinen tragedia lienee ollut vuonna 1949 tapahtunut Kemin veritorstaina tunnettu tapahtuma. SDP:n ministereistä koostunut ”sotakabinetti” yritti lopettaa lakon järjestämällä aseellisen poliisihyökkäyksen mielenosoituskulkueeseen. Hyökkäys vaati kaksi kuolonuhria. 20–40 prosentin palkanlaskuja vastustanut lakko ei ollut alkujaan luonteeltaan poliittinen. Lakko loppui sorrosta huolimatta vasta, kun palkanalennukset oli peruttu. Ensimmäisen tasavallan tunnelmiin tunnuttiin palaavan näytösoikeudenkäynneissä, jossa kymmenille lakkolaisille annettiin kapinatuomiot.
Porvaristo säilyttää taloudellisen hegemoniansa
Kun suurpääoma oli SDP:tä käyttäen saanut SKDL:n eristyksiin ja työväenluokan hajalle, alkoi se 50-luvulla hyökkäykseen SAK:n ”diktatorista asemaa” vastaan. Hinnat nousivat ja palkankorotukset tehtiin tyhjiksi.
Tilanne kärjistyi yleislakoksi vuonna 1956, kun työnantajapuoli kieltäytyi korvaamasta elinkustannusten nousua.
Kolme viikkoa kestänyt lakko osoitti, että työväenluokka pystyi toimimaan yhtenäisenä huolimatta SAK:n olemattomasta valmistautumisesta: lakossa olivat mukana myös järjestäytymättömät työläiset ja rikkureita oli hyvin vähän. Työnantajapuolen aikomus nujertaa SAK jäi pelkäksi yritykseksi ja työnantajapuoli joutui palaamaan alkuperäisiin asetelmiin.
Vaikka SAK ei kaatunut, ei työväenliike hyötynyt taistelusta: inflaatio oli taas syönyt voitetun puolustustaistelun saavutukset.
Silti Suomi oli reilu kymmenen vuotta toisen maailmansodan jälkeen demokraattisempi valtio kuin aiemmin. Porvaristo oli pystynyt puolustamaan hegemoniaansa tuloksellisesti onnistumatta kuitenkaan palaamaan 30-luvun ”vanhoille hyville ajoille”.
1. Väinö Tanner oli 1918 kapinasta sivuun jättäytyneen ensimmäisen työväenpuolueen marginaalisen oikeistosiiven johtaja, joka teki määrätietoisen kommunisminvastaista politiikkaa läpi ensimmäisen tasavallan (1918–1944).
2. Valtiollinen poliisi, nykyisen suojelupoliisin edeltäjä.
3. ensimmäinen tasavalta, ”valkoinen Suomi” tarkoittaa vuosien 1918–1944 Suomea, missä työväenliike oli vainotussa asemassa ja taantumusporvaristo vallassa koti, uskonto ja isänmaa -hengessä.
Juttu on julkaistu Liberon numerossa 4/2010
