Poliisi hajotti 28. huhtikuuta 2016 Pyhäjoella metsässä lähellä Hanhikivenniemeä ympäristöaktivistien leirin, jota oli pidetty Fennovoiman työmaan kupeessa. Leirin purkamisesta on kulunut vuosi. Toimittaja Mirja Kolttola ja valokuvaaja Iida Hollmén vierailivat leirissä vain viikko ennen sen hajoamista.
Mirja Kolttola, teksti & Iida Hollmén, kuvat
Fennovoima raivaa itselleen työmaata Pyhäjoella, vaikka lopullinen lupa ydinreaktorin rakentamiselle Hanhikiveen vielä puuttuu. Voimalaitoksen rakentaminen edellyttää valtioneuvoston myöntämää rakentamislupaa, jonka odotetaan tulevan 2018.
Vuonna 2007 alkanut hanke sai paikallisen Pro Hanhikivi-yhdistyksen lisäksi uuden vastustajan keväällä 2015, kun ydinvoimaa vastustavat aktivistit leiriytyivät työmaan kupeeseen.
Vuoden toiminut leiri hajotettiin poliisin toimesta vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2016.
Tuolloin meneillään oli ydinvoiman vastainen toimintaviikko, jonka leiriläiset olivat kutsuneet koolle, ja jonka tapahtumat kärjistyivät lopulta tapaukseen, jossa Ylen kuvaajaa heiteltiin kivillä sekä muihin voimakeinoihin.
Vierailimme leirissä valokuvaajan kanssa vain viikkoa ennen leirin lopullista purkamista aikeenamme selvittää, millaiset ihmiset leiriytyvät metsään vastustaakseen ydinvoimayhtiöiden kokoisia toimijoita.
Pakkasimme mukaan makuupussit ja makuualustat, omaa telttaa emme tarvinneet. Nousimme junasta Vihannin juna-asemalle, josta meidät oli luvattu hakea.
Leiriläisten nimet on muutettu. Juttuun ei ole kirjattu tarkkoja kellonaikoja, sillä elimme leirissä pääasiassa ilman kelloa.
16.4.2016 Lauantai, alkuilta. Saavumme leiriin.
Leiri on noin kilometrin päässä Fennovoiman työmaa-alueesta. Maa on kosteaa, mutta jäätä enää vain siellä täällä tien kuopissa.
Tuoksuu oikealta metsältä, syvä mullan ja sammaleen aromi tunkeutuu sieraimiin. Pohjois-Pohjanmaalainen metsäaukea löytyy kuoppaisen ajotien varrelta ja paljastaa puunrungoista ja pressuista rakennetun nuotiopaikan, leirin keskuksen. Maastokuvioisiin vaatteisiin pukeutuneet pari-kolmekymppiset leiriläiset polttelevat sätkiä ja vitsailevat keskenään.
Meille ilmoitetaan, että kuvia ei saa ottaa ilman ennakkovaroitusta. Puhelimet täytyy jättää niille varattuun telttaan akut irrotettuina, jotta leirissä voidaan keskustella ilman pelkoa salakuuntelusta.
Mieshenkilö, joka myöhemmin ilmoittaa nimekseen Lahokas, huomauttaa, että tunnistettavat kuvat voivat johtaa pidätyksiin ja vankeuteen. Ymmärrämme leiriläisten huolen, mutta tulimme tekemään kuvareportaasia. Lopulta pääsemme yhteisymmärrykseen. Tunnelma laukeaa.
Vasta sitten huomaa, että kaiken taustalla kuuluu maailmanlopun ääni.
Ääni on painostava hurina, joka kaikuu muuten hiljaisessa metsässä. Ääni on peräisin kuorma-autoista, jotka ajavat soraa Hanhikivenniemelle. Maa on soista, ja sitä täytyy korottaa useita metrejä merenpinnasta, ennen kuin paikalle voi rakentaa ydinvoimalan.
Muuten leiri muistuttaa lapsuuden kesäleirejä. Nuotiopaikan yhteydessä olevasta pressurakennelmasta löytyvät keittiö- ja tulentekokotarvikkeet. Kaasukeitinkin on juuri saatu paikalle. Vähän kauempana nuotiopaikasta on nukkumiseen tarkoitettu puolijoukkueteltta.
Tämä on uusi leiri. Vanha leiri sijaitsee noin seitsemän kilometrin päässä, lähempänä Pyhäjoen keskustaa. Leirit on rakennettu ydinvoimaa vastustavien maanomistajien maille. Maanomistajien jälkikasvu on kuitenkin alkanut painostaa näitä kieltämään leiriytymisen, mutta toistaiseksi tilanne on vielä epäselvä.
Leirillä syödään yhdessä, ja kun iltaruoka on valmis, kaikuu metsässä useampi ”Syömään”-huuto. Ruoka on roskiksista dyykattua tai lahjoituksina saatua, pääosin tarvikkeet ovat vegaanisia. Yhteisen aterian huvitus on Havuksi kutsuttu nuori mies, joka syö tulista chiliä.
Ruoan jälkeen Lahokas, Havu ja Johanna Saarinen vievät meidät rantaan työmaa-aidalle.
Lähdemme kävelemään pitkin metsätietä. Leiriläiset asettelevat reitille esteitä, jotka hidastaisivat poliisia ja vartijoita, jos nämä lähestyvät leiriä. He arvelevat, että hakkuutukit ja jopa suuri kivi tien vierestä riittävät pitämään ajoneuvot hetken loitommalla.
Tulemme Puustellintielle, joka vie lähemmäs kunnan uimarantaa ja mökkirantoja. Vaikka alueella on laillista kulkea, leiriläiset peittävät kasvonsa huiveilla. Tuntuu siltä kuin olisimme tekemässä jotain kiellettyä.
Leirille edellisenä yönä tullut Johanna Saarinen kertoo olleensa täällä aiemminkin, viime kesänä. Huhtikuusta 2015 toimineella leirillä ihmiset menevät ja tulevat, mutta moni viettää paikalla viikkoja kerrallaan.
”Kun näin tämän paikan oikeasti, kaikessa monimuotoisuudessaan, tuntui että pää räjähtää. Haluan tehdä oman osuuteni siihen, ettei ydinvoimalaa rakennettaisi. Tämä on konkreettista: hidastamme työmaan töitä ja saamme asialle julkisuutta.”
Toista ammattiaan opiskeleva Saarinen on lapsesta asti rakastanut luontoa. Hän on ensimmäiseltä ammatiltaan puutarhuri.
”En tiedä, onko tämä paras keino vaikuttaa, mutta onko muutakaan? Pro Hanhikivi kävi läpi virallisen valitusväylän, eikä se auttanut mitään. Jotkut ovat kirjoittaneet hankkeen osakkaille kirjeitä, mutta en usko ehkä siihenkään. Ehkä nämä kaikki yhdessä voisivat vaikuttaa siihen, ettei rakennuslupaa myönnettäisi.”
Ilta kääntyy yöksi. Käymme työmaa-alueen rajalla.
Tulemme rantaan. Aurinko on juuri väistymässä kuun tieltä. Vaaleanpunainen taivas heijastuu vasten merta, kivikkoinen hiekkaranta on hautautunut osittain jäälauttojen alle. Rannassa on mökkejä. Vaikka alue ei ole työmaata, niistä suurin osa on silti tyhjiä, pakkolunastettuja.
Kävelemme kunnan uimarannan ja uimakopin ohi. Työmaan humina sekoittuu mereltä käyvään tuuleen. Soranajoon on tarkat aikarajoitukset, mutta hiljaista aikaa jää niiden välille kourallinen tunteja. Poikkeusluvalla ajoa tehdään myös viikonloppuisin.
Pitkään kaislikkoon maastoutuvat leiriläiset jäävät uimakopille odottamaan, kun lähdemme kuvaamaan työmaata suojelevaa aitaa. Alueella on lähiaikoina pidätetty ihmisiä, ja aitaa pitkin kulkee leiriläisten mukaan vartio kymmenen minuutin välein.
Pettymykseksemme aitaan on kiinnitetty kuvauskielto. Lähettyville ajaa auto, oranssi valo vilkkuu pimeydessä. Vaikkemme edes uhmaa kieltoa, varaudumme selittämään oleskeluamme. Ketään ei kuitenkaan näy, ja palaamme etsimään Saarista, Havua ja Lahokasta. Ihmisenkorkuisesta kaislikosta erottuu kuunvalossa juuri ja juuri kolme mustaa hahmoa.
Matkalla leirille olemme kastella jalkamme tulvivilla teillä. Soinen maasto ei tunnu hyvältä alustalta ydinreaktorille, mutta ehkä Fennovoiman väki tietää paremmin. Paluumatkan aikana soranajon äänet lakkaavat.
Havu oli yksi niistä, jotka pitivät leiriä pystyssä myös talviaikaan, jotta valmis infra säilyisi kevääseen. Kun pakkasta oli ulkona yli kolmekymmentä astetta, kamiinalla lämmitettävässä asuntovaunussa oli aamuisin viidestä kymmeneen miinusasteita.
Hänelle ydinvoiman vastustaminen on itsepuolustusta, ajatteleehan hän olevansa itsekin osa luontoa.
Keskustelemme rakenteellisesta väkivallasta, yhteiskunnasta, uraanin puoliintumisajasta ja siitä, mitä reittiä tulimme. Lopulta istumme nuotiopaikalla punaisena hehkuvan hiilloksen ääressä. Havu järjestää meille nukkumapaikat puolijoukkueteltasta.
Puemme päällemme miltei kaikki mukana olevat vaatteet ja sulloudumme makuupusseihin. Nuotiossa hiillosta pitänyt leiriläinen tulee laittamaan kamiinaan tulen.
17.4.2016 Sunnuntaiaamu. Lähdemme haastattelemaan Pyhäjoella asuvaa Helena Maijalaa.
Aamulla sora-autojen ääni palaa. Sade ropisee puolijoukkueteltan kattoon ja nuotiopaikan pressuun. Saksasta leirille tullut mies hymyilee ystävällisesti ja sytyttää tulta keittääkseen kahvia. Johanna Saarinen tekee kattilallisen tattaripuuroa. Aamiaisen jälkeen otamme reppumme ja lähdemme leiristä kävelemään kohti E8-moottoritietä.
Moottoritien varresta meidät nappaa sovitusti kyytiinsä ystävällinen, Adidaksen mustaan verryttelyasuun pukeutunut nainen. Hän on Helena Maijala, Pro Hanhikivi-yhdistyksen puheenjohtaja.
Kun suunnitelmat ydinvoimalasta Pyhäjoelle julkistettiin vuonna 2007, Maijala oli juuri aloittamassa vanhan kotitalonsa peruskorjausta. Remontti laitettiin jäihin, koska Maijala ei tiennyt, pitäisikö tulevan voimalan alta muuttaa pois.
Alkoi taistelu ydinvoimahanketta vastaan, ja Pro Hanhikivi-yhdistys perustettiin. Sen tarkoitus oli korostaa alueen monimuotoisuutta ja vastustaa ydinvoimalan rakentamista Hanhikivenniemeen, missä myös Maijalan perheen mökki sijaitsi.
Pro Hanhikivi keräsi päättäjille tietoa alueesta. Koskemattomalla metsäalueella ovat kasvaneet monet uhanalaiset kasvilajit, perämerenmaruna, nelilehtivesikuusi, ruijanesikko, ahonoidanlukko ja keltakurjenmiekka.
Se on ollut harvinaisten lintulajien pesimäpaikka sekä merkittävä alue lintujen päämuuttoreitillä. Niemen kärjen vesialueen kutualue on ollut potentiaalinen miltei sukupuuttoon kuolleelle meriharjukselle. Myös EU:n tiukasti suojelemaa viitasammakkoa on esiintynyt Hanhikiven kosteikossa.
Niemelle nimen antanut Hanhikivi, jättimäinen siirtolohkare, jonka museovirasto on luokitellut valtakunnallisesti merkittäväksi muinaisjäänteeksi, on Fennovoiman mukaan jätetty paikalleen. Muuten luonto on käytännössä jo tuhoutunut valmistelevien töiden alta, jotka aloitettiin huhtikuussa 2015, vaikkei Fennovoima ole vielä saanut rakennuslupaa ydinreaktorille. Valmistelevia töitä varten haettiin ja saatiin maisemalupa.
Maijalan mukaan Fennovoima pitää paikkakuntaa otteessaan niin, ettei mielipiteenvapautta ole kuin näennäisesti. Monet kyläläiset tulevat kertomaan hänelle, että ovat hänen kanssaan samaa mieltä, mutta julkisesti suurin osa esiintyy kannattajien riveissä.
Ydinvoiman vastustaminen voi viedä mahdollisuudet työllistymiseen ja on kariuttanut vuosikymmenien ystävyyssuhteita.
Puolesta ja vastaan -mielipiteiden todellista jakaumaakaan ei tiedetä, vaikka Pro Hanhikivi vaati kunnallista kansanäänestystä vuosien aikana neljään kertaan saamatta ensimmäistäkään.
Asukkaiden henkinen paine on kova. Erimielisyydet ydinvoimasta saavat ihmiset kyräilemään julkisesti toisiaan.
”Tilanne pelattiin heti alusta lähtien niin, että ne, jotka kannattavat voimalaa, ovat hyviä, ja ne jotka vastustavat, pahantekijöitä, vastusti millä tavalla tahansa.”
Ennen kuin leiriläiset tulivat Pyhäjoelle, pidettiin Maijalaa ja muita ydinvoimaa vastustavia hirveinä ihmisinä. Puoltavien mukaan he vastustivat työpaikkoja ja kehitystä.
”Emmekä tietenkään tarvitse sitten sähköä,” Maijala naurahtaa.
Vaikka Maijalan olemus on rento, naurahdus jää haastattelun ainoaksi.
”Se, että pitää oman elämänsä kasassa tämän ympärillä, vaatii hirveästi ponnisteluja. Eikä se pysykään, aika ajoin tuntuu että se hajoaa. Mutta jotta selviää tästä hengissä, on vain pakko keksiä keinoja selvitäkseen. Koko maailmankuvani on muuttunut.”
Pienellä paikkakunnalla kiista ydinvoimasta koskettaa kaikkia. Monilla sukutiloilla asuu ihmisiä, jotka ovat päättäneet jäädä pitämään kotitilaa pystyssä. Se on ollut heille tärkeää, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut lähteä muuallekin.
Maijalan mukaan jääminen on joillekin voinut olla todella kipeä paikka.
Sitten naapuriin päätetäänkin rakentaa ydinvoimala. Joko sen viereen täytyy jäädä asumaan, tai etsiä uusi kotipaikkakunta.
”Itse mietin, mistä voisin löytää uuden kotipaikan, jonne rakentaa kaikki. Mutta miten tästä paikasta voisi luopua?”
Maijala muistuttaa myös, ettei ydinvoimalan naapurista ole välttämättä helppoa myydä taloa. Hänen taloltaan reaktorille olisi viiden kilometrin matka.
”On pakko ajatella, että toivottavasti koskaan ei mitään satu. Jos niin pystyy ajattelemaan, niin ehkä 50 kilometrin etäisyydellä voisi jotenkuten elää. Nyt ydinvoimala on mielessä koko ajan.”
Emme pääse vierailemaan Maijalan kesämökissä, koska sitä ei enää ole. Työmaa-alueelle jäänyt mökki myytiin muiden mukana kesällä 2015. Maijalan perhe kävi siellä niin pitkään kuin pystyi, ja aitojen rakentamisen jälkeen pyysi lupaa käydä hakemassa unohtuneita tavaroita.
Silloin Maijala ja hänen äitinsä kävivät viimeisen kerran uimassa mökinrannasta, vartijat ja koira vieressään vahtimassa.
Leirin toiminnasta Maijalalla ei ole paljon kommentoitavaa. Hänen mukaansa tukea olisi tarvittu aivan alussa, ennen ensimmäistäkään periaatepäätöstä. Nyt se tuntuu tulevan liian myöhään.
Iltapäivä. Vierailemme Fennovoiman työmaan porteilla.
Kun kerromme olevamme kiinnostuneita työmaan portilla käymisestä, Helena Maijala ikään kuin herää. Hänen olemukseensa tulee jonkinlaista uhmakkuutta, kun hän tarjoutuu viemään meidät paikalle.
Maijala jututtaa vähäpuheisia vartijoita alueen tilanteesta. Porttia ei saa kuvata, mutta otamme kuvia sen ympäristöstä vartijoiden luvalla.
Kun kuvaaja on kauempana, kuulen yhden vartijoista puhuvan radiopuhelimeensa aktivisteista, jotka esittävät journalisteja. Tulen yhtäkkiä hyvin tietoiseksi nenärenkaastani, joka on paitsi yleinen näky nykyään Helsingissä, myös leirissä. Näytän vartijalle pressikorttini. Annamme kirjoittaa nimemme ylös.
Palatessamme leiriin keskelle kasitietä on ilmestynyt maalilla teksti CHERNOBYL FUKUSHIMA FENNOVOIMA. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vuosipäivä on 26. huhtikuuta.
Lähtöilta. Saamme jäädä leirikokoukseen.
Alkuillasta leirissä pidetään kokous, jossa puhutaan enimmäkseen seuraavalla viikolla alkavasta toimintaviikosta. Tällöin leiriin odotetaan saapuvan kymmenittäin muita ydinvoimaa vastustavia. Leirin turvatoimista keskusteltaessa Johanna Saarinen tekee ehdotuksen toiminnan pitämisestä väkivallattomana.
Koska leirin toiminta on antiautoritaarista ja autonomista, ja päätökset tehdään kulloinkin leirissä oleskelevien henkilöiden konsensuksella, yhteisymmärrykseen väkivallattomuudesta ei päästä. Ne, jotka sanovat olevansa valmiita väkivaltaisuuksiin, puhuvat siitä itsepuolustuksena.
Kokouksen jälkeen lähdemme kotimatkalle, vaikka meidät toivotetaankin tervetulleiksi leirille myös toimintaviikolla. Leiriläiset itse pääsevät paikallisen asukkaan luokse saunomaan, mitä varten järjestellään kimppakyytejä.
Lahokas ajaa meidät leiristä Vihannin juna-asemalle. Kysymme häneltä moottoritiehen ilmestyneestä tekstistä. Hän virnistää.
”Metsän eläimet tekevät toisinaan sellaista, pihistävät meiltä maalipurkkeja.”
Sora-ajon äänet ovat hiljenneet sunnuntai-illaksi. Sateenjälkeinen sumu peittää Pyhäjoen.
