Nuorten urheilijoiden keskuudessa ajatellaan, että urheilu ja politiikka ovat kaksi eri maailmaa, jotka on parempi pitää erillään. Aatteet – jos niitä myönnetään olevan ensinkään – nousevat esiin vasta treenien ulkopuolella ja työläisurheilun historia herää henkiin lähinnä valmentajien muisteloissa.
Teksti ja kuva: Toni Hämäläinen
”Mä vaan luistelen”, vastaa Mika Poutala, 26, klassiseen kysymykseen ”miltä nyt tuntuu?”.
Työväen Urheiluliiton vuoden 2009 urheilijaksi valittu pikaluistelija on otettu tunnustuksesta, vaikkei sen myöntäjää juuri tunnekaan. Jonkinlaista hohtoa kirjainyhdistelmässä kuitenkin on.
”Tiedän, että TUL on iso urheiluliitto, jossa on ollut paljon hyviä urheilijoita. Siksi on kunnia vastaanottaa palkinto”, Poutala kertoo.
Koko ikänsä Helsingin Työväen Luistelijoita edustaneen Poutalan näkemyksen mukaan urheilijan tehtävä on yksinkertaisesti urheilla, tehdä tulosta, jonka perusteella tulee kenties valituksi arvokisoihin. Siinä kaikki.
”Poliittisuus ei juurikaan näy urheilussa, ja se on ihan hyvä asia. Toki urheilija voi keskittyä politiikkaan sitten urheilun ohella.”
Poutalasta rummutettiin olympiamitalistia Vancouverin talviolympialaisiin, mutta hän jäi viidenneksi.
Vastakkain pohjoinen ja etelä
Nuori nyrkkeilijätär Iita Häikiö (kuvassa), 18, muistelee hymyillen uransa alkuhetkiä.
”Löysin Oulun Tarmon lehti-ilmoituksen perusteella. Mietin, että pitääkö minun olla jotenkin vahvasti vasemmistohenkinen, jotta tuonne uskaltaa mennä. Melkein luulin, että siellä kysellään puolueista ja muusta. Eivät ne aatteet siellä sitten hirveästi näkyneetkään. Siellä oli vaan sellaisia bodatun näköisiä miehiä.”
Häikiö kertoo seuraavansa politiikkaa ja tulevansa sosiaalidemokraattisesta perheestä. Hän on myös hieman perehtynyt TUL:n historiaan.
”Kun jotkut seuran valmentajat nyrkkeilivät itse, niin niissä piireissä oli varmasti kovempi sana voittaa TUL-kultaa kuin varsinainen suomenmestaruus. Aatteet olivat sen verran voimakkaammin esillä.”
Häikiö tuntee olevansa oikeassa seurassa, sillä ilmapiiri on hänen mukaansa jollain tavalla vasemmistohenkinen, eli rehti ja reilu.
”En minä tosin tiedä, onko tuollainen mistään aatteesta kiinni.”
Usein ”tullilaisuus” käy ilmi jo seuran nimestä. Tarmon lisäksi muita paljastavia sanoja ovat jyry, voima, isku ja into. ”Ja punainen väri”, Häikiö naurahtaa.
Häikiön mielestä on helpottavaa, jos mahdollisesti ristiriitoja aiheuttavat poliittiset tit ottavat ohjat valmennuksessa.
”Eihän niitä asioita sopisi unohtaa, mutta kohta ei ole enää ketään, kuka niitä muistelisi. Nuorempien korviin ne saattavat kuulostaa vain joltain aatehöpinältä”, Häikiö pohtii.
”Ehkä nuorilla ei ole enää tarvetta kapinoida mitään vastaan, koska asiat ovat ainakin periaatteessa niin paljon paremmin. Siksi nuoret eivät ole poliittisesti valveutuneita. Se on toisaalta aika harmi. Nykyään elämässä on niin paljon muutakin.”
Ei marssita
Myöskään Häikiön entinen seuratoveri kilpapyöräilyn puolelta, Riina-Maria Hongisto, 18, ei tunnista ikäisissään aatteen paloa. Nykyisin espoolaista IK-32-seuraa edustava Hongisto keskittyy nimenomaan tehokkaaseen urheiluun, ei politiikkaan.
”Olin monta vuotta Tarmossa. Taustalla oleva aatesuunta on joillekin vanhemmille urheilijoille varmasti syy olla nimenomaan siinä seurassa.”
Oulun Lohissa valmentajana toimiva ja Vasemmistonuorten hallituksessa istuva Juho Saavalainen, 25, ei näe urheiluseuran tavallisessa arjessa selkeästi erottuvaa TUL-henkeä.
”Ei ainakaan marssita ja lauleta niin kuin joskus ennen. Toisaalta nykyään toiminnassa korostuu suvaitsevaisuus ja tasa-arvo. Mahdollisuus kaikennäköiseen vesiliikuntaan pyritään tarjoamaan kaikille, niin erityisuimareille kuin lapsillekin. Jotkut uimarit saattavat kysyä, että mikä se TUL on. Niille se kerrotaan, mutta eivät ne tunnu sillä paljon päätään vaivaavan. Ne, jotka jotain väriä tunnustavat, ovat yleensä valmentajien lapsia.”
Saavalainen arvelee punaisessa Kemissä pidettävän TUL-henkeä enemmän pinnalla.
»Ainakin katsomoissa näkyy Che Guevara -paitoja», Saavalainen sutkauttaa.
Tämä juttu on julkaistu urheiluteemaisessa Liberossa 1/2010
