Markus Maunula selvitti, ettei hankehakemusten rahoituksista päättävä ulkoministeriö pyri vaikuttamaan kansalaisjärjestöiden hankkeisiin tai valikoimaan niiden kohdemaita. Hankehakemusbyrokratia on kuitenkin viidakko, joka uuvuttaa niin virkamiehet kuin järjestöjen edustajat.
teksti ja kuva Liisa Heikinheimo
Viime lokakuussa valmistuneessa pro gradu -työssään Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat? Pienten ja keskisuurten kansalaisjärjestöjen asema Suomen valtiollisessa kehitysyhteistyössä Maunula selvitti, pyrkiikö ministeriö vaikuttamaan pienten ja keskisuurten kehitysyhteistyöjärjestöjen hankkeisiin.
”Tutkin pyrkiikö UM esimerkiksi ohjailemaan hankkeita tietyille alueille tai maihin missä hankkeet täydentäisivät kahdenvälistä kehitysyhteistyötä, vai saavatko pienet ja keskisuuret järjestöt itse päättää, missä he toteuttavat hankkeitaan”, Maunula kertoo.
Järjestöjen mielestä UM ei ohjaile hankkeita. ”Lisäksi hankepäätösten alueellisuus osoittaa, että hankkeita hyväksyttiin myös muualle kuin valtion pitkäaikaisiin kumppanuusmaihin”, Maunula toteaa.
Maunulan aineisto koostui UM:n kansalaisjärjestöyksikön vuosien 2003–2011 hankepäätöksistä sekä kuuden kansalaisjärjestön, ulkoministeriön ja Kepa ry:n edustajien haastatteluista. Haastatellut järjestöt olivat yleisesti tyytyväisiä UM:n toimintaan. ”Pienten järjestöjen toiminta rakentuu vahvasti ministeriön hanketuen varaan. Monet haastattelemani järjestöt sanoivat, ettei heillä olisi rahkeita toimia kehitysmaissa ilman ministeriön hanketukea”, Maunula kertoo.
Byrokratia on ongelma järjestöille…
Suurimmaksi ongelmaksi haastatellut järjestöt nostivat hanketukeen liittyvän byrokratian. Pienet ja keskisuuret kansalaisjärjestöt saavat tukea vain yksittäispäätöksillä. Hallinnolliseen työhön tukea ei saa lainkaan. ”Hankeraportointi on tehtävä samalla tavoin, oli kyseessä 100 000 tai 5 000 euron hanke”, Maunula kertoo.
Suurimmille vuonna 2003 perustettuun kumppanuusjärjestelmään kuuluville niin sanotuille kumppanuusjärjestöille UM myöntää rahoituksen kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Ne saavat itse päättää, miten jakavat rahat hankkeisiinsa isommasta kokonaispaketista, johon sisältyy myös tukea hallinnolliseen työhön. Kumppanuusjärjestöt raportoivat toimintaansa yleisemmin ohjelmatasolla vuosittain, kun pk-järjestöt raportoivat vuosittain jokaisesta hankkeestaan.
…ja ministeriölle
Yksittäisten hankkeiden hallintobyrokratia kuormittaa myös ministeriötä. Keväällä 2014 korkeakouluharjoittelunsa UM:n kansalaisjärjestöyksikössä tehnyt Maunula kertoo, että yhden virkamiehen vastuulla on monta järjestöä. ”Juuri yksittäiset hankkeet teettävät virkamiehillä paljon työtä. Kaikkia raportteja pitää seurata ja selvittää, ettei niissä ole väärinkäytöksiä.”
Kansalaisjärjestöyksikön kuormitusta on viime vuosina lisännyt myös kehityspoliittisen toimenpideohjelman (2012–2015) myötä kansalaisjärjestöille kanavoitavien määrärahojen kasvu. »Työmäärä on lisääntynyt, mutta työntekijöiden määrä yksikössä on pysynyt samana», Maunula sanoo.
Tilannetta on pyritty ratkaisemaan lisäämällä kumppanuusjärjestöjen lukumäärää. Vuoden 2014 alusta kumppanuusjärjestelmään kuului 16 järjestöä.
Vaikka kansalaisjärjestöjen kautta kanavoidaan nyt enemmän kehitysapurahaa, pienille ja keskisuurille järjestöille se ei välttämättä merkitse lisääntynyttä tukea. ”Vuosina 2008–2011 hanketukeen ohjatut varat olivat vajaan kolmanneksen kansalaisjärjestöille osoitetuista kehitysyhteistyövaroista. Nyt menee vielä enemmän kumppanuusjärjestöille, kun niitä on tullut lisää”, Maunula sanoo.
Maunula näkisi pienempien järjestöjen vaihtoehdoksi yhteistyön lisäämisen. ”Useampi järjestö voisi jakaa hankkeisiin liittyvää hallinnollista työmäärää ja toimia laajemmalla skaalalla kohdemaassa”, Maunula pohtii.