Julkaistu Liberossa 2/2014
”Tässä on X. X:lle on sattunut kamalia asioita, joista hän nyt koskettavasti kertoo meille. Kun olette kuivanneet kyyneleenne, soittakaa numeroon 123 456 ja auttakaa meitä auttamaan.” Suurin piirtein näillä sanoillahan esitellään lähes jokainen varainhankintaan tähtäävän erikoislähetyksen tai konsertin videoinsertti. Videolla lapsi tai nuori kertoo karusta elämästään kameralle. Länkkäri nyyhkii ja soittaa tai tekstaa lapselle rahaa.
Tehtäköön yksi asia selväksi. En vihaa tai vastusta kehitysapua. Se, mitä vihaan ja vastustan, on tapa, jolla suuret valtavirran avustusjärjestöt käyttävät kovia kokeneita ihmisiä avustusteollisuuden mannekiineina. Avun vastaanottajat ovat täysin objektin asemassa. Öljylampun himmeässä valossa opiskelevan orpolapsen tarinan jakamisen ainoa tarkoitus on höllätä etuoikeutettujen kukkaronnyörejä.
Vaikka tehtävä työ on tärkeää, menisitkö itse omilla kasvoillasi televisioon puhumaan siitä, miten olet lapsuudessasi kohdannut väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, vaikka tietäisit, että lähetystä ei tulla näyttämään kotimaassasi? Ihmisten tarinoista tulee kärsimyspornoa, ja paikalliset projektit jyrätään kansainvälisten teemapäivien nimissä (esimerkiksi Eve Enslerin One Billion Rising). Nyyhkytarinat ja avojaloin kaatopaikalla kulkevat lapset tuovat rahaa kassaan, mutta millä hinnalla?
Kyseessä ei ole ”väärin sammuttaminen”, kun puhutaan konkreettisesta vaikuttamisesta ihmisten elämään. Vai ottaisitko itse mieluummin vastaan apua taholta, joka kuuntelee sinua ja tarpeitasi, vai niiltä, jotka tulevat kertomaan sinulle, että koska sinulla menee niin surkeasti, on sinut pelastettava? Lisäksi ”pelastettavien” on oltava oikeanlaisia. Esimerkiksi söpöjen AIDS-orpojen auttaminen on mediaseksikkäämpää kuin seksityöntekijöiden voimauttaminen.
Auttamisesta on tullut teollisuudenala. Etuoikeutetut ”maailmankansalaiset” maksavat järjestöille siitä, että he voivat lisätä CV:hensä olleensa vuoden ulkomailla sivistämässä sorrettuja. Mistään sorrettujen pedagogiikasta tosin voidaan harvemmin puhua. Aina tästä ”avusta” eivät hyödy avun kohteet. Esimerkiksi Nepalissa tiedetään olevan orpokoteja, joiden orvot ovat ostettuja. Lapsia pidetään erossa perheistään, koska joku on keksinyt, että valkoisen miehen taakan riivaamista länkkäreistä on helppoa vuolla rahaa.
”Kaikki joukolla etelää kehittämään!” ja ”Jos etelää ei jatkuvasti auteta, niin sen kehityksen kontrollointi katoaa” lauloivat jo 70-luvulla Kalle Holmberg ja Kaj Chydenius Kehitysapu Go-Go-kappaleessa.
Juuri kehityksen kontrolli on asia, jota meidän kaikkien tulisi miettiä. Niin infrastruktuuria Sambiaan rakentavalla kiinalaisella yhtiöllä, omaa brändiään kiillottavalla valkoisella feministillä kuin intialaisessa orpokodissa avustavalla eurooppalaisella on oma näkemyksensä siitä, mikä tulisi olla kehityksen suunta ja mitä hän itse siitä kehityksestä saa. Vai rakentaisitko itse moottoritien savannin halki hyvää hyvyyttäsi?
Sini Savolainen
Kirjottaja ei tällä hetkellä lahjoita säännöllisesti rahaa millekään järjestölle tai projektille. Viimeksi hän antoi rahaa kirjailija Shiri Eisnerin joukkorahoitushankkeelle.
