Vasemmistonuoret julkaisi viime vuonna eurooppapoliittisen ohjelman Kohti sosialistista Eurooppaa. Joonas Laine arvioi, miltä ohjelman tavoittelema sosialismi näyttää ja miten lähelle sitä ohjelmassa mainitut vaatimukset voisivat viedä.
teksti Joonas Laine
Ohjelman talouspoliittiset tavoitteet vetänee yhteen seuraava lainaus: ”Demokratiavaje paikataan sosialisoimalla pankit, kasvattamalla työntekijöiden valtaa työpaikoillaan, tekemällä ekologisia investointeja hyvinvointiin, työllisyyteen ja palveluihin, kasvattamalla demokraattisesti valittujen elinten valtaa sekä parantamalla eurooppalaisten toimeentuloa ja työmarkkina-asemaa muun muassa minimipalkoilla ja perustulolla. – – Sitovia kansanäänestyksiä tulee järjestää, rahankäytöstä on tehtävä täysin avointa ja ylikansallisten elinten johdon tulee nauttia kansan luottamusta.”
Sosialismi tuotantotapana
Jos sosialismi – kuten kapitalismikin – ymmärretään pelkän yhteiskuntafilosofian lisäksi myös tuotantotapana, silloin on katsottava, mitä tapahtuu työn luomalle lisätuotteelle (eli sille osalle, jota työn tekijät eivät tarvitse uusintaakseen itseään).
”Tuotantoehtojen omistajien välitön suhde välittömiin tuottajiin – – on aina se mistä löydämme koko yhteiskuntarakennelman sisimmän salaisuuden, kätketyn perustan, ja tämän vuoksi myös riippumattomuus- ja riippuvaisuussuhteen poliittisen muodon, lyhyesti sanottuna kulloisenkin erityisen valtiomuodon.” (Marx, Pääoma III, 1976, 780.)
Kapitalismissa pieni vähemmistö omistaa tuotantovälineet, joiden avulla työvoimaansa myyvät palkkatyöläiset työskentelevät. Työn tuotteetkin kuuluvat tämän omistussuhteen nojalla omistavalle luokalle, joka ne myymällä kerää työllä luodun lisätuotteen itselleen. Työläisten palkka voi olla enemmän tai vähemmän, mutta se on aina pienempi kuin heidän työnsä luoma arvo.
Sosialismissa työllä luodun arvon käytöstä päättäminen kuuluu työn tekijöille. Se, kuinka suuri osa työn luomasta arvosta kerätään verotuksella yhteisiin tarkoituksiin ja kuinka suuri osa jää työn tekijän välittömään käyttöön, perustuu kollektiiviseen poliittiseen päätökseen, ei tuotantovälineiden yksityisomistukseen. Päätös verotusasteesta – sekä verotuksella kerättyjen varojen käytöstä – voidaan tehdä harvainvaltaisesti puolueen keskuskomiteassa tai se voidaan tehdä kansanäänestyksellä, mutta se on silti poliittinen tahdonilmaus – täysin eri mekanismi kuin toisistaan riippumattomien yritysten tekemien päätösten koordinoituminen hajautetusti markkinoiden välityksellä.
Eurooppapoliittisen ohjelman voi sanoa etenevän kohti mainitunlaista sosialismia erityisesti sen vaatiessa pankkeja sosialisoitaviksi (samanaikaisen työntekijöiden vallan lisäämisen yhteydessä), Euroopan keskuspankin tehtäviä muutettaviksi ja EU-valtioiden välistä vaihtotaseiden epätasapainoa oikaistavaksi. Yhdessä nämä toimet merkitsevät valtavaa puuttumista vallitsevaan järjestelmän toimintalogiikkaan. Ohjelma asettaa sosialismin toteuttamisen Euroopan mantereen laajuiseen mittakaavaan.
Eteenpäin, mutta mitä kohti?
Tästä huolimatta ei kuitenkaan ole aivan selvää, mihin asti ohjelman pohjalta lopulta ollaan valmiita etenemään. Kolmen vuosikymmenen ajan useimmat vasemmistolaisetkin järjestöt ovat välttäneet kapitalististen tuotantosuhteiden ylittämistä merkitseviä vaatimuksia. Tyypillisiä ovat olleet vaatimukset työntekijöiden päätösvallan kasvattamisesta työpaikoilla, valvonnan ja sääntelyn lisäämisestä ja yleisestä demokratisoinnista. Jos lisäämisen, kasvattamisen ja parantamisen ajatellaan johtavan johonkin laadullisesti nykyisestä poikkeavaan institutionaaliseen järjestelyyn, niin järjestelyn luonne jää hämärän peittoon. Esimerkiksi vaatimus markkinoiden demokratisoimisesta jää epämääräiseksi, sillä yleensä ”demokraattinen” valitettavasti tarkoittaa vain ”kaikkea hyvää”; auki jää, miltä markkinoiden demokratisoimisesta seuraavat institutionaaliset järjestelyt näyttäisivät edes pääpiirteissään.
Käsittelyn sivuuttamista ei voi perustella tavoitteen kaukaisuudella, sillä tavoitteet euroopanlaajuisesta perustulosta tai EU:n kokonaisvaltaisesta rakenneuudistuksestakaan eivät nykyisessä poliittisessa suhdanteessa ole toteuttamiskelpoisia vaatimuksia.
Ohjelman alkupuolella pankkeja vaaditaan sosialisoitaviksi, mikä on välttämätön askel kohti sosialismia ja talouden suunnitelmallista, kansanvaltaista ohjausta, mutta muualla ohjelmassa pankkeja vaaditaan vain pilkottaviksi ja valvottaviksi. Vakavaraisuusvaatimusten tiukentaminen ja matalariskisemmän toiminnan vaatiminen ovat esimerkkejä sisällöltään väljästä ”parantelusta”, jolla ei tähdätä laadullisiin muutoksiin – tai ainakaan ei osata sanoa, mitä ne olisivat. Nykyiset institutionaaliset järjestelyt jatkuvat, mutta paranneltuina.
Ohjelmassa vaaditaan euroopanlaajuista perustuloa, mikä on radikaali vaatimus nykyistä paremman sosiaaliturvan puolesta, mutta se ei ole kovin sosialistinen siinä merkityksessä, että se uhkaisi kapitalistisen tuotantotavan perustaa: tuotantovälineiden yksityistä omistusta ja sille perustuvaa työn tulosten riistoa. Perustulo on esimerkki nykyjärjestelmän puitteissa toteutettavasta parantelusta, kun taas todella sosialistinen tunnus olisi esimerkiksi työstä syntyvä arvon vaatiminen kokonaan työn tekijälle. Se nostaisi riiston lakkauttamisen välittömästi asialistalle.
Yhteenveto
Ohjelma lunastaa otsikossa antamansa lupauksen, sillä toteutuessaan se todellakin merkitsisi siirtymää kohti sosialismia, mutta finanssisektorin tiukka valvonta ja työntekijöiden sanavallan lisääminen eivät vielä merkitse kapitalististen tuotantosuhteiden kumoamista.
Sosialismin nostaminen otsikkoon esimerkiksi punavihreyden sijaan synnyttää toivottavasti keskustelua myös siitä, mitä sosialistisen Euroopan institutionaaliset järjestelyt voisivat olla; ”parempi kansanvalta” ja ”tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa jokainen voi elää vapaana ja kaikilla on oikeus riittävään toimeentuloon” jättävät vielä paljon auki.
