Veikka Lahtinen summaa, mitä Vasemmiston pitäisi oppia demokratia-aloite DiEMiltä.
Veikka Lahtinen
Päivänpoliittinen keskustelu vasemmistopolitiikasta Suomessa koskee usein gallup-lukuja. Pyrkiminen kannatuslukujen lyhyen tähtäyksen parantamiseen johtaa helposti helposti lyhyen tähtäyksen ratkaisuihin: reagoidaan muiden tekemiin avauksiin. Päämäärien sijaan tekemistä ohjaa se, mikä myy. Vaalikeskeinen ajattelutapa ohjaa myös huomiota kannattajaprofilointiin: miten viestinnällä ja henkilövalinnoilla houkutellaan sitä tai tätä äänestäjäryhmää.
Näitä keskusteluja käydään puolueen sisällä ja myös sen ulkopuolella. Identiteettien päivänpoliittisen asemoitumisen tuolle puolen jää kuitenkin pitkän tähtäyksen strategisia kysymyksiä, joiden soisi nousevan merkittävämpään asemaan.
Näitä kysymyksiä on viime aikoina tuonut näkyviin eurooppalainen demokratialiike DiEM.
Kreikan entinen ulkoministeri Yanis Varoufakis vaikuttaa eurooppalaisen vasemmiston suurimmalat profeetalta. Valovoima ulottuu Suomeen asti: Vaikka Helsingin sanomat myötäilee median yleistä talouskurilinjaa, Varoufakiksen avatessa suunsa sunnuntainumeroon mahtuu aukeamallinen talouskurikritiikkiä.
Kuten profeetalle sopii, hän ei kanna viittaa omalla maallaan. Varoufakis on jättänyt Syriza-puolueen ja parlamentaarisen vasemmiston. Hän jätti ministeripestinsä, kun pääministeri Alexis Tsipras päätti Kreikan myöntymisestä lainaehtoihin, jotka entisestään kiristivät valtiontalouden menokuria. Tilanne, jonka piti kääntää eurooppalaisen vasemmiston suunta, toi suuren pettymyksen.
Nyt Varoufakis kerää yleiseurooppalaista demokratialiikettä, jonka tehtävä on puuttua unionin päätöksentekoon. Kreikka on ollut euroalueen solidaarisuuden testi, joka on osoittanut, ettei solidaarisuutta ole, vaan budjettikurissa pitäytyminen on työväenluokan toimeentuloa pyhempää.
Tennispallo kabineteista
Suomessa tehtävä kiristävä talouspolitiikka on linjassa euroalueen yleisen kiristyslinjan kanssa. Juha Sipilä on myös uhannut, että Suomen talouspoliittinen autonomia viedään, mikäli budjettikuria ei noudateta. Ilmeisellä tavalla tämä tarkoittaa, että autonomia on jo viety.
Suomen talouslaman pitkittyessä Kreikkaan kohdistettu katastrofaalinen ”lainaa ja kiristystä” -malli on mahdollinen myös meillä. Siitä kannattaisi kiinnostua Vasemmistonkin.
Tässä on tehtävä erottelu puolueen sisäiseen ja ulkoiseen strategiaan. Ulkoisen strategian kannalta on hyvä pohtia, miten näytetään uskottavilta, vedotaan äänestäjäryhmiin, lauleskellaan takinkääntölauluja eduskunnassa ja niin edelleen. Sisäisessä, ei-viestinnällisessä strategiassa on kysymys puolueen pitkän tähtäyksen tavoitteista ja linjauksista. Siitä näkökulmasta europolitiikka on keskeisempää kuin aikoihin.
Vasemmiston linjausten keskiössä tulisi olla kokonaisvaltainen analyysi EU:n demokratiavajeesta ja euron ongelmista. Eurovaalit eivät riitä aiheen käsittelyyn, sillä euro määrittää Suomen sisäpolitiikkaa jatkuvasti.
Kreikassa Syriza pärjäsi vaaleissa, koska se tarjosi riittävän selkeän vaihtoehdon erittäin epäsuositulle nykypolitiikalle. Juuri tähän vasemmistonkin pitää pystyä. Vaihtoehdon muotoileminen selkeäksi tarkoittaa pitkäjänteisyyttä. Se tarkoittaa, että politiikan ydin ei ole hallituksen tekemisten erittelyssä, vaan niille vaihtoehtoisen politiikan kokonaisuuden rakentamisessa. Jos vaalivoitto tulisi, vasemmistolla pitäisi olla selvät sävelet niin europolitiikan kuin kotimaisen talouspolitiikan kannalta. Nyt tuntuu, että ensimmäinen jää jälkimmäisen jalkoihin.
Pitkällä tähtäyksellä puoleella kollektiivina ja sen päätöksentekijöillä on oltava terävä analyysi siitä, miten kotimainen leikkauspolitiikka on tennispallo, joka on lyöty meitä kohti manner-Euroopan kabineteista. Pallon naurettavaksi tekeminen ei silloin auta, vaan on keskityttävä lyöjään.
Siksi joka käänteessä on tuotava näkyviin, että juuri eurooppalainen talouskuripolitiikka leikkaa lapsilta ja ajaa naisvaltaisia matalapalkka-aloja syvemmälle kuiluun. Samalla pitää sanoa, että Sipilä syleilee tätä kehitystä, kun taas Vasemmisto vastustaa.
Spontaanisti verkossa
Suomen Vasemmistolla on DiEMiltä muutakin opittavaa. DiEM vaatii yksinkertaisia, naiiveiltakin tuntuvia asioita, kuten euroryhmän kokousten livestriimausta ja kansanvaltaista päätöksentekoa. Huomio kiinnitetään politiikan sisällön lisäksi päätöksentekoprosesseihin.
Jo se, että DiEM kutsuu itseään liikkeeksi ja tavoittelee yleiseurooppalaisia tavoitteita löyhällä organisaatiolla, on keskeistä. Se myös järjestäytyy ensisijaisesti verkossa.
Kesällä järjestettävältä Vasemmiston puoluekokoukselta sopii toivoa pientä vallankumousta. Puolueen hallinto ja hierarkiat kaipaavat tuuletusta. Vasemmistolla on tällä hetkellä hyvin vähän hävittävää, mikä mahdollista suuretkin muutokset. Tämän edellytys on, että niitä ei torpata liian radikaaleina. Neuvoa-antava jäsenäänestys puheenjohtajasta on hyvä alku.
Eurooppafokuksen rakentaminen vaatii sitä, että puolue ylipäätään ajattelee strategisesti, että joidenkin ihmisten tehtävä on asettaa strategisia pitkän tähtäyksen tavoitteita. Puolueorganisaation on mahdollistettava tämä.
Löyhän verkossa organisoitumisen ja joukkoistamisen pitää myös nousta keskiöön, mikäli halutaan, että nuorisojärjestön jättävät kolmekymppiset edes vilkaisevat emopuolueen suuntaan. Uudet kannattajat ovat elintärkeitä osan vanhoista siirtyessä jäsenrekisteristä hautuumaalle.
DiEMin suurin ongelma tällä hetkellä on Varoufakis. Liikkeen organisoitumisesta on vaikeaa löytää tietoa ja se henkilöityy huomiosta nauttivaan tähtiekonomistiin. Liike ja Varoufakis saattavat myös olla ylioptimistisia sen suhteen, mitä rahaliitossa voidaan muuttaa kansanliikkeen kautta.
Yhtä kaikki DiEMin vaatimukset olisivat läpi mennessään parempaa vasemmistolaista politiikkaa, kuin mitä Vasemmistoliitto voi kansallisesti saavuttaa. Siksi DiEMin mallista pitäisi imeä puolueeseen näkemyksellisyys, radikaalius, spontaanius ja eurooppalaisuus.
Alkuperäinen kuva: Patrick Stary (RLS), CC BY 4.0