Työtunnit eivät riitä, kun lastensuojelussa toteutetaan eduskunnan ja valtuustojen päättämää politiikkaa.
teksti Niko Peltokangas
Perhesurmat ja erityisesti keväällä Helsingissä tapahtunut 8-vuotiaan tytön surma herättivät keskustelun lastensuojelun käytännöistä ja toimivuudesta. Poliisi aloitti uusimmassa tapauksessa tutkimuksen sosiaaliviranomaisten toimista epäillen näitä virkavelvollisuuden laiminlyönnistä.
Sosiaalialan ammattijärjestö Talentia muistutti syyskuussa lastensuojelun resurssipulan olevan seurausta poliittisista ratkaisuista eduskunnassa ja kunnissa. Kunnissa työskennellään laatusuositusten tuolla puolen. Järjestö vaatiikin rahaa, lainsäädännön tiukentamista ja valvontaa, jotta lastensuojelun voisi oikeasti suojella asiakkaitaan.
Poliitikot päättävät
Lastensuojelun sekä muiden sosiaali- ja terveyspalvelujen talousraamit päätetään kunnanvaltuustoissa. Kuopiolaisen sosiaalityöntekijän ja Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutetun Heidin Komulaisen mukaan valtaa resurssien jakamisessa on erityisesti sosiaali- ja terveyslautakunnilla, jotka valmistelevat esityksiä valtuustoille.
”Todellisuudessa keskeistä valtaa käyttävät lautakunnille asiaa valmistelevat ylemmät virkahenkilöt, jotka puolestaan painivat työntekijöiltä ja asiakkailta tulevan palautteen sekä kuntien elinkeinotoimen ja taloudellisten säästöpaineiden välissä.”
Valtio voi ”korvamerkitä” valtionosuuksia lastensuojelutyöhön. Lääninhallitusten tilalle tulleet Aluehallintovirastot huolehtivat puolestaan kuntien toiminnan valvomisesta. Komulaisen mukaan niiden voimavarat vähenevät jatkuvasti ja kynnys puuttua epäkohtiin esimerkiksi uhkasakoilla on noussut entisestä.
Viranomaisten yhteistyötä on moitittu tapauksissa, jossa lasta ei ole onnistuttu suojelemaan. Sosiaalityöntekijän näkökulmasta yhteistyöhön vaikuttaminen on hankalaa vaikka lakikin siihen velvoittaa.
”Jos yhdellä työntekijällä asiakasmäärä nousee lähelle sataa lasta, työtunnit per viikko ovat noin 37,5 ja selvityksen määräaika on 3 kuukautta, ei ole madollista selvittää jokaisen lapsen olosuhteita ja pohtia tuen tarvetta riittävän laajasti,” Komulainen toteaa.
Vastahakoinen perhe saattaa myös vaikeuttaa selvitystyötä itse perumalla tapaamisaikoja ja tekemällä valituksia. Asiakasmäärien rajaaminen vaatisi Komulaisen mielestä myös lähiesimiesten, ylemmän johdon ja poliitikkojen tuen. Lastensuojelun laatusuositusten mukaan yhtä työntekijällä saisi olla 20-35 lasta asiakkaanaan.
Lähipalveluja koko maakuntaan
Vasemmistonuoret linjaa kuntavaaliteeseissään, että kunnissa tulee laatia toimenpideohjelma lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisemiseksi. Järjestö perää riittävästi tukipalveluita väkivallan uhrille ja tekijälle, muun muassa pääsyä ensi- tai turvakotiin.
Komulainen haluaisi laajentaa ajattelua kunnista maakuntiin, jotta palvelut saataisiin varmasti lähelle. ”Täällä ainakin tilanne on sellainen, että Kuopiossa palvelut toimivat mallikkaasti ja se voi tarjota turvakotipalveluita ja sosiaalipäivystystä jopa ostopalveluna naapurikunnille. Mutta koska välimatkat ja liikenneyhteydet ovat mitä ovat, uskon, että maakunnan reuna-alueilla palveluiden piiriin ei hakeuduta tai päästä yhtä helposti kuin kaupunkikeskuksissa.”
Lastensuojelun työtaakkaa vähentäisi myös laadukkaiden avohuollon palvelujen – kuten neuvolan ja kouluterveydenhuollon – takaaminen kaikkiin kuntiin. Laki velvoittaa jo järjestämään lastensuojelun ”sisällöltään ja laajuudeltaan sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää”. Niin ikään pakollinen on kunnan lastensuojelusuunnitelman laatiminen.
Komulainen on itse tehnyt valtuustoaloitteita lastensuojelun ja lapsiperheiden palvelujen resursoinnista.
Mikä sitten on riittävää ja onko suunnitelmien toteuttamiseen varattu riittävästi rahaa ja tekijöitä. Heidi Komulainen kysyy myös, olisivatko tragediat kuitenkaan olleet estettävissä, jos kaikki olisi tehty prikulleen oikein. ”Moni varmasti olisi,” hän vastaa.