Anarkistisen ajattelun mukaan ihmisen on parasta elää ja toimia ilman hierarkkista hallintovaltaa ja hallinnan koneistoja. Käsitteenä anarkismi on peräisin kreikankielisistä sanoista an-arkhos, »ilman esivaltaa». Sen mukaan valtio on ihmistä riistävä ja sortava järjestelmä, jonka purkaminen on välttämätön askel kohti parempaa yhteiskuntaa.
Teksti Toivo Haimi, kuva (CC) Jonathan McIntosh
Filosofisena suuntauksena anarkismi käsittää ajattelumalleja aina elämänasenteesta sukupuolifilosofiaan. Sen koulukunnat ulottuvat äärimmäisestä individualismista jyrkkään kollektivismiin. Tässä artikkelissa käsitellään anarkismia yhteiskuntafilosofiana ja esitellään erilaisia historiallisia malleja anarkistisista yhteisöistä ja yhteiskunnista.
»Anarkia – järjestyksen äiti»
Itseään hallinnoivia yhteisöjä tunnettiin jo esiantiikissa. Ne saivat kuitenkin alkunsa spontaanisti ilman yhtenäistä ideologiaa. Ajatus anarkistisesta yhteiskunnasta syntyi 1800-luvun puolivälissä, samoihin aikoihin klassisen sosialismin ja kommunismin kanssa. Anarkismin kannattajat hylkäsivät marxilaisten ajatuksen sosialistisesta valtiosta ottaen päämääräkseen valtion täydellisen purkamisen.
Erilaisia anarkistisen yhteiskunnan malleja on monia, mutta niiden pääajatus on pitkälti sama: autonomisista yhteisöistä koostuva valtioton yhteiskunta, jossa tuotantovälineet on kollektivisoitu työntekijöiden omistukseen ja jossa päätöksenteko toteutuu yhteisöjen kansanvaltuustojen ja työläisneuvostojen kautta. Yhteisomistuksessa toteutetaan suoraa toimintaa, päätöksentekomallissa puolestaan suoraa demokratiaa.
Anarkismissa tärkeitä vaikuttamiskeinoja ovat ammattiliitot, työläisneuvostot sekä osuuskunnat. Anarkistiseen kommuuniin voi tutustua hauskasti mutta todenmukaisesti Monty Pythonin hullu maailma -elokuvassa, jossa talonpoika selittää kuningas Arthurille yhteiskunnallisia näkemyksiään.
Venäjän vallankumouksen voittajat ja uhrit
Venäjän vallankumouksessa vuonna 1917 ja sitä seuranneessa sisällissodassa anarkistiset ryhmittymät asettuivat tukemaan bolshevikkeja taistelussa valkoisia vastaan. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat Kronstadtin laivastotukikohdan matruusit sekä Nestor Mahnon johtama Ukrainan Vallankumouksellinen Kapinallisarmeija, joka perusti Ukrainaan anarkistisen vapaan alueen.
Anarkistit kääntyivät pian punaisia vastaan vastustaen vallan keskittämistä kommunistiselle puolueelle.
Bolshevikit murskasivat anarkistit ja muun vasemmisto-opposition. Kronstadtin kapina vuonna 1921 päättyi verilöylyyn, jossa noin 1500 anarkistia teloitettiin. Myös Ukrainassa anarkistit kärsivät tappion. Anarkistisen liikkeen johtohenkilöt liittyivät kommunisteihin tai heidät teloitettiin, vangittiin tai karkotettiin Venäjältä.
Katalonia, Katalonia
1800- ja 1900-luvun taitteessa teollistuneissa maissa syntyi anarko-syndikalistinen liike, joka ajoi anarkistista yhteiskuntamuutosta työväenliikkeen kautta. Espanjassa perustettiin vuonna 1910 ammattiliitto Confederación Nacional del Trabajo, (CNT) jossa vaikutti vahva joukko anarkosyndikalisteja.
Kun Espanjan sisällissota syttyi vuonna 1936, CNT ja Kansallinen anarkistiliitto FAI perustivat hallinnoimilleen alueille Kataloniaan ja Aragoniaan valtiottomia yhteiskuntia, jotka perustuivat työläisten hallitsemiin kommuuneihin. Päätöksenteosta vastasivat työläisneuvostot ilman minkäänlaista byrokratiaa. Kaikki tuotantovälineet aina tehtaista ja suurtiloista hotelleihin, kauppoihin ja partureihin kollektivisoitiin osuuskunniksi. CNT-FAI perusti myös demokraattisesti johdettuja puolisotilaallisia miliisijoukkoja, jotka taistelivat fasisteja vastaan tasavaltalaisten riveissä.
Anarkistit joutuivat sodan edetessä vaikeuksiin muiden tasavaltalaisten ryhmien kanssa. Heitä vastustivat erityisesti Neuvostoliiton tukemat kommunistit, jotka hyökkäsivät CNT-FAI:ta vastaan Kataloniassa toukokuussa 1937. Taistelu johti anarkistien tappioon ja FAI:n toiminnan kieltämiseen. Tämä heikensi tasavaltalaisia voimia ja osaltaan vaikutti kansallismielisten voittoon sisällissodassa.
Neuvostojen valtaa Unkarin kansannousussa
Unkarin kansannousu syksyllä 1956 on hyvä esimerkki anarkismista käytännössä. Unkarilaiset työläiset sanoutuivat irti Neuvostoliiton autoritäärisestä vallasta ja perustivat omia neuvostojaan, joita johdettiin suoralla demokratialla. Neuvostot ottivat haltuunsa suuria osia maan taloudesta, hallinnosta ja armeijasta.
Kun neuvostojoukot aloittivat lokakuussa sotatoimet uutta hallintoa vastaan, työläisten armeijat torjuivat ensimmäiset hyökkäykset. Vallankumoukselliset kuitenkin kärsivät murskaavan tappion Neuvostoliiton ylivoiman edessä, ja kansannousu tukahdutettiin joulukuuhun 1956 mennessä.
Nyt ja tulevaisuudessa
Uusimmat näytöt anarkistisesta järjestyksestä on poimittu Amerikan mantereilta. Vuonna 1994 Chiapasin osavaltiossa kaakkois-Meksikossa intiaaniväestö nousi kapinaan hallituksen uusliberalistista talouspolitiikkaa vastaan.
Zapatistien kansallisen vapautusarmeijan (EZLN) johdolla perustettiin autonomisia kuntayhteisöjä. Niiden rakenteessa näkyvät marxilaiset ja anarkistiset periaatteet sekä intiaanien perinteinen yhteisöllisyys. Zapatistien päätöksenteossa lakeja eivät säädä johtajat tai ammattipoliitikot vaan kyläyhteisöistä valitut edustajat.
Argentiinan talous romahti loppuvuonna 2001. Kriisi johti monien tuotantolaitosten lakkauttamiseen ja henkilöstön joukkoirtisanomisiin. Tyytymättömät työläiset ottivat tehtaat haltuunsa ja johtivat niitä itse. Tuotanto jatkui voitollisena.
Tapahtumien tarina on kerrottu Avi Lewisin ja Naomi Kleinin elokuvassa Tehtaat ovat meidän. Argentiinan talouden elvyttyä suurin osa työläisten johtamista tehtaista palautettiin yksityisomistukseen, osa jäi yhteiseen komentoon.
Parhaillaan anarkismin periaatteet ovat päivittäismedian peruspuheenaiheita. Keskusteluun anarkismin tulevaisuudesta on nimittäin vaikuttanut avoimen lähdekoodin ohjelmistojen ja vapaan tiedonlevityksen kehitys. Vertaistuotanto, jossa tuotanto perustuu tarpeeseen kysynnän sijasta ja jossa osallistuminen on vapaaehtoista, kuuluu anarkismin perusajatuksiin. Samaan perustuvat Wikipedia ja Linux.
[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=rAaWvVFERVA[/youtube]
Tämä juttu on julkaistu Liberossa 4/2010