Teksti: Marja Viitahuhta ja Taneli Viitahuhta
Kuvitukset: Antti Kekki
I
Äänikirjojen suosio on kasvanut valtavasti. CD:ltä ja C-kasetilta aiemmin kuunnellut äänikirjat ovat löytäneet suuren yleisön älypuhelinten ja kattavan netin myötä. Alan johtavaa Bookbeat-suoratoistopalvelua käyttää mobiililaitteissaan jo yli 100 000 suomalaista. Kuunneltavia nimikkeitä on sivustolta saatavilla saman verran. Myös Storytelin ja Nextoryn käyttäjämäärät liikkuvat arviolta kymmenissä tuhansissa.
Suomen Kustannusyhdistyksen neljännesvuositilastoja tarkastelemalla huomaa, että äänikirjojen myynti kasvoi vuonna 2019 jopa noin 150 prosenttia suhteessa edellisvuoteen. Tämä luku koskee nimenomaan kuukausimaksuperusteisia palveluja, vaikka netistä ostettavien yksittäisten tiedostojen myynti on myös selvässä kasvussa.
Kustantajat ja kirjakaupat ovat nekin huomanneet tilanteen. Esimerkiksi kustannusyhtiö Siltala, joka myös tallentaa haastattelut kirjailijoidensa kanssa podcasteiksi Soundcloud-sivustolle, julkaisi vastikään ainoastaan kuunneltavassa muodossa Harry Salmenniemen Fantastinen salaatti –novellikokoelman, jonka lukijana toimii podcast-suosikki, näyttelijä Antti Holma. Suomalainen Kirjakauppa puolestaan tavoittelee osuuttaan kasvavista äänikirjamarkkinoista Runebergin päivänä lanseeraamallaan e- ja äänikirjapalvelulla. Keskustelulle äänikirjojen paikasta kirjallisuuden kentällä on siis tarve, ja Suomessa tämän keskustelun avasi vuodenvaihteessa kirjailija Laura Lindstedt.
II
Lindstedt otti Helsingin Sanomien uudenvuoden puheenvuorossaan kantaa äänikirjojen suosioon. Lindstedtin päähuomio on, että äänikirja ei pysty välittämään kaikkia kirjoitetun tekstin tasoja. Esimerkiksi kursiivit ja lainausmerkit katoavat, kun ne luetaan ääneen. Yksinkertainen havainto toimii lähtökohtana kriittiselle tarkastelulle.
Kirjaan käyttöliittymänä sisältyy mahdollisuus rakentaa sekä sisäisiä viittaussuhteita (kuten Georges Perecin Elämä: Käyttöohje -teoksessa) että heijastuksia ja lainoja kirjan ulkoisesta todellisuudesta (kuten Alfred Döblinin romaanissa Berlin Alexanderplatz). Kirjan materiaalisuuden, itseensä viittaavuuden ja kerroksellisuuden sisällyttäminen kirjallisuuteen kuuluu modernistiseen keinovalikoimaan. Näin horjutetaan yksiviivaista kerrontaa ja kirjaa suljettuna, lineaarisena muotona.
Lindstedtiä huolettaa, johtaako äänikirjojen nousu tekijät kirjoittamaan valmiiksi suuhun sopivaa proosaa. Voi kuitenkin kysyä, onko tämä ongelma. Äänen huomioon ottava kirjallisuus voisi laventaa tarjontaa ja tuottaa uusia, myös kokeellisia, teoksia. Nähdäksemme kritiikkiä tulee kohdistaa pikemminkin markkinointiin ja formaattiajatteluun, joka suosii tietyntyyppisiä tarinoita ja tarjoaa niitä kohdeyleisöilleen luoden kuluttajaidentiteettejä ja vastaten niihin. Tulee kysyä, iskeekö kustantajiin ja muihin kirjallisuusalan portinvartijoihin vauhtisokeus: aletaanko suosia tekstejä, jotka paitsi soveltuvat hyvin ääneen luettaviksi myös toteuttavat nopean voitontavoittelun logiikkaa? Tilanne on huono, jos julkaisijat alkavat tarkastella käsikirjoituksia yksisilmäisesti tästä näkökulmasta. On ilmiselvää, että julkaisemisessa tulee olla kyse erilaisten tekstien omaäänisyyden vaalimisesta. Nykykulttuurin tarinallistumista on ylipäätään syytä tarkastella kriittisesti, ja tätä työtä on osaltaan tehnyt esimerkiksi Kertomuksen vaarat -projekti.
Nähdäksemme on ongelmallista, että Lindstedt nivoo yhteen kirjan mediana ja kirjailijat kulttuurisen muistin vaalijoina, vieläpä niin, että äänikirja nimenomaan uhkaa tätä traditiota. Hänelle kirjallisuus on erityinen taidemuoto, joka vapauttaa lukijan sokeiden geenien itsekkyydestä ja jopa itsesäilytyksen ikeestä. Kirjan hyödyttömyys välittömälle arvonlisäyksen prosessille ja lukeminen vetäytymisenä kaupallisten algoritmien optimoimasta internetin nopean reagoinnin avaruudesta on tosiaan ajankohtainen näkökulma. Sen nostaa esiin myös italialainen feministi Silvia Federici The Dig -podcastissa. Federicin mukaan tietokapitalismin nykyvaiheessa ruumis muodostaa hidasteen arvonlisäyksen prosessille. Tästä näkökulmasta kirjallisuutta voi lähestyä potentiaalisena vastarinnan muotona, joka toimii ruumiin temporaalisuuden ehdoilla, antaen omaa aikaa. Äänikirja vastaa näihin vaateisiin omalla tavallaan. Se muistuttaa kirjaa siten, että sen vastaanotto on omaehtoista ja pitkäjänteistä, kun taas ero fyysiseen kirjaan tai lukulaitteeseen perustuu sen kykyyn luoda oma tila, eristää kuulija ympäristöstään. Tämä puolestaan vastaa kasvaneeseen tarpeeseen suojautua muun muassa julkista tilaa määrittäviltä visuaalisilta ärsykkeiltä.
III
Lindstedt pelkää kirjallisuutemme yksinkertaistuvan ja tyhmistyvän “äänen ylivallan alla”. Tätä hän tukee väitteellä, että lukeminen aktivoi useampia aivoalueita kuin kuunteleminen. Analyysissaan koululaisten uusimpien Pisa-testien tuloksista Marcus Ziemann kirjoittaa hänkin tyhmentymisestä ja viittaa heikentyneeseen kirjoitustaitoon, joka seuraa vähentyneestä lukemisesta. Ziemann korostaa, että kyky hahmottaa laajoja kokonaisuuksia on heikentynyt.
Kuulo on modulaarinen aisti, joka ei sido käsiä eikä silmiä vaan mahdollistaa toiminnan ja havainnoinnin paremmin kuin keskittyminen katseluun. Kuunteleminen on myös immersiivistä ja sisäistä: ääni täyttää kokemuksen ja värittää sitä intiimillä tavalla. Kirjassa The Audible Past Jonathan Sterne suhteuttaa tämän lähtökohdan ääniteknologian historiaan. Hän avaa sitä, miten auditiiviset keksinnöt ovat 1800-luvulta alkaen liittäneet teknologisia keinoja yhteen poliittis-taloudellisten päämäärien kanssa. Sterne muistuttaa, että moderni huoli äänen propagandistisesta voimasta toistaa vanhaa filosofista ajatusta, jonka mukaan kirjoitus on eräänlainen äänen farmakon, lääke. Kirjoitus säilyttää äänen voiman, mutta ylittää sen välittömän, katoavan kiihokkeen muuttaen sen säilyviksi, järjellisiksi merkeiksi. Ääntä onkin liiallisen välittömyyden ja kansaa kiihottavan vaikutuksen takia vieroksuttu filosofiassa aina Platonista lähtien.
Aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan äänikirjan kuuntelulla on kuitenkin lukemiseen verrattavia hyödyllisiä vaikutuksia. Kuunteleminen auttaa muistin ja kognitiivisten kykyjen säilyttämisessä, se hidastaa ikääntymisen haittoja ja voi kuormittaa kielellistä muistia jopa enemmän kuin lukeminen. Äänikirjan kuuntelu lievittää stressiä lukemisen tapaan. Tämä vaikutus vahvistuu entisestään, jos kuuntelu yhdistyy liikkumiseen. Myös Huotilainen puhuu tyhmentymisestä, mutta hän viittaa sillä nopean viestinnän, kuten Twitter-virran ja muiden syötteiden seuraamiseen. Huotilainen painottaa pitkien tarinoiden haltuunoton merkitystä. Äänikirja vastaa tarpeeseen keskittyä pitkäjänteisesti, aivan kuten painettu teksti. Lukunopeuden opettelussa, tekstimassojen haltuunotossa ja kielioppisääntöjen oppimisessa siitä taas ei ole korvaamaan kirjoitusta.
Ei ole relevanttia kysyä, pystyykö kirjallisuus vastaamaan sivistyksellisiin ja kulttuurisiin toiveisiin, mikäli näitä toiveita ei tarkastella siitä nykyisyydestä käsin, jossa elämme. Huoleen äänikirjojen tyhmentävästä vaikutuksesta voisikin vastata toteamalla, että äänikirja itse asiassa asettuu painetun kirjallisuuden kanssa yhteiseen rintamaan muuta tarjontaa vastaan, jota ubiikit mobiililaitteet ja muut sähköiset ruudut tarjoavat. Sen sijaan, että asetamme äänikirjan ja painetun kirjan vastakkain, voimme tarkastella sitä, miten äänikirja voi täydentää kirjallisuuden tarjontaa ja edistää lukemista.
IV
Lindstedt kritisoi myös äänikirjaa kuuntelukokemuksena. Hän ei “halua olla toisen äänen armoilla” ja viittaa tällä kirjan ja itsensä väliin tulevaan lukijaan. Ääninäyttelijän ratkaisut tai itse ääni voivatkin tuntua häiritseviltä tai luenta väärin painotetulta. Silloin huomio kääntyy tekstistä tulkintaan.
Lukijan läsnäolo äänikirjassa voi kuitenkin olla myös seikka, joka tuntuu hyvältä. Kirjan kuunteleminen voi muistuttaa lapsuuden hoivatilanteista, kun meille on luettu tai laulettu. Ääni voi olla miellyttävä tai hyödyllinen lisä kirjan vastaanottamiseen. Nostamme esimerkiksi kaksi suomalaista romaania, jotka kuuntelimme vastikään. Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille on kirjailijan kokemuksista kertova, tunteita herättävä teos. Anna Saksmanin lukijaääni lisää kirjan vastaanottoon osatekijän, joka tuntuu sopivan siihen ja auttaa kohtaamaan sen raskaan sisällön. Mirjami Heikkisen vähäeleinen luenta puolestaan sopii Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan ja sen kuvitteelliseen dystooppiseen tulevaisuuteen erinomaisesti.
Ennen Lindstedtiä aihetta on Suomessa käsitellyt Karo Hämäläinen, joka Suomen Kuvalehdessä pohtii, toimisiko autofiktiivisen tai minämuotoisen romaanin kirjailija hyvin teoksensa lukijana. Eräänlaisena verrokkina kirjalliselle autofiktiolle voi pitää omakohtaisia tai henkilökohtaisuutta käsitteleviä mediataideteoksia, joita voi nimittää yleisesti henkilökohtaiseksi kerronnaksi (engl. personal narrative). Ne sisältävät usein teoksen tekijän ääneen lukemaa tekstiä. Samoin lavarunoutta esittävät yleensä runoilijat itse. Tuntu tekijyydestä koetaan tärkeänä tällaisissa teoksissa, ja yksi keino tuottaa tämä vaikutus voi olla kirjailijan tekemä luenta omalle teokselleen. Ehdotukseen sisältyy kenties oletus, että mikäli kirjoittaja on tunnettu nimi, äänikirja myy paremmin silloin, kun sen ostaja saa kuulla tekijän äänen.
Ääneen lukeminen on kuitenkin vaativaa ja tarkkaa työtä, sillä ääni värittää tekstiä monin tavoin silloinkin, kun tekstiä luetaan neutraalisti. Äänestä kuulee painotuksia ja tunnetiloja artikulaation ja murteen häivähdysten lisäksi. Tekstin kirjoittaja ei välttämättä olekaan paras henkilö tulkitsemaan sitä äänikirjan muodossa, mutta toisaalta taitava lukija voi kuljettaa kuulijan sellaisenkin kirjan läpi, jota tämä ei kenties muuten tulisi lukeneeksi.
Lukeneisuuden ajatellaan usein edustavan älyä ja asemaa. Vaikka varallisuus ja koulutus korreloivat edelleen vahvasti suomalaisessa yhteiskunnassa, on myös selviä merkkejä siitä, että kirjasivistys ei enää ole kulttuurisen pääoman ilmeisin tai ainakaan ainoa ilmaisija. Sen rinnalle ovat nousseet muun muassa verkostoitumiskyky, sosiaaliset taidot ja median haltuunotto sekä itsen esittely kuvattavana kohteena ja toimijana. Iida Sofia Hirvonen puhuu Ylioppilaslehdessä julkaistussa esseessään “Miksi netissä on niin hirveää” Googlen ja Facebookin kaltaisten suuyritysten vallan lisäksi “algoritmikasvoista”. Tällä hän viittaa Instagramin aiheuttamaan valtavirran kauneusihanteiden kärjistymiseen. Hän kirjoittaa kehosta resurssina, jonka avulla voi edistää mahdollisuuksiaan erottua markkinoilla, ja kritisoi sitä, miten vaikeaa rakenteita on muuttaa sellaisiksi, että ne eivät näennäisen itseilmaisun nimissä edistäisi ainoastaan pääoman vapautta.
Tässä tilanteessa äänikirja, josta koko julkaisuala on iloinnut pelastajanaan, voisi tarinoiden yksiulotteistumisen rinnalle avata väylän toisenlaiseen oppimiseen, toimia vastavoimana kuvien kautta tapahtuvalle itsebrändäämiselle, tuoda pitkäkestoista keskittymistä siirtymätilanteisiin, joissa huomiostamme taistelevat sensaatiohakuiset uutiset ja mainokset, haastaa kirjallisuuden kanonisoituja ilmaisutapoja ja itse asiassa myös edistää lukemista ja lukutaitoa. Kirja on pitkään ollut vaarassa muuttua luokkaeron symboliksi, erityisesti sen kannattajien asettuessa siilipuolustukseen massojen kuluttamaa pinnallista kulttuuria vastaan. Äänikirjassa on potentiaalia haastaa tämä asetelma, mikäli se tunnistetaan ja sitä hyödynnetään.
Kirjoittaessamme yhdessä tätä tekstiä toinen meistä on lukenut studiossa äänikirjaa näkövammaisille ja toinen on miettinyt yhdessä lukihäiriöisen yliopisto-opiskelijan kanssa, miten tämä suorittaisi kurssin, jossa on luettavana yli 600-sivuinen kirjallisuus.
