Teksti: Juho Hakkarainen
Kuvitus: Evi Rinkinen
Jenni tietää, kun on se aika illasta.
Keltainen sali on lempihuoneeni tässä suuressa talossa, joka ei yhtään tunnu kodilta. Ei tämä koti olekaan, vaan edustusasunto, jossa moni edeltäjä on asunut. Minusta linna ei ole koti vaan vankila. Mutta keltainen sali on pala vapautta. Sinne mahdun, kun kaikkialla muualla on niin suurta ja prameaa, että on ahdasta olla.
Suljen oven perässäni ja pysähdyn kynnysmatolle. Ummistan silmäni ja nuuhkin seisahtunutta ilmaa, jossa tuoksuvat menneet vuosikymmenet, koko niiden loisto ja kurjuus. Kun avaan silmäni, näen satumaisen valon, joka säteilee huoneeseen toisesta maailmasta. Itse huone on koruton ja kaunis. Ei mitään liikaa. Sopivasti kaikkea, etenkin keltaista, lempiväriäni. Seinille on ripustettu kuvia, joista rakkain minulle on eräs soikeanmuotoinen valokuva: kullattujen kehysten sisällä istuu uskollinen mustavalkoinen bostoninterrieri, jonka pihisevän, ihmisnaurua muistuttavan haukahduksen voin kuulla aina kuvaa katsoessani.
Pysähdyn kuvan eteen, nyökkään sille ja painan pääni hetkeksi alas.
Istuudun valkean peilipöydän ääreen. Tutkin peilistä kasvojani, jotka ovat vanhan miehen kasvot, vielä aika komeat. Vuodet ovat tehneet minulle hyvää. Kosketan poskieni karheankimmoisaa ihoa. Otan erilaisia ilmeitä, venyttelen huuliani, kurtistan otsaani.
Minusta tulee helposti Manu tai Urkki, mutta vaikeammin Tarja.
Avaan peilipöydän vetolaatikon ja otan esille huulipunan, ripsivärin ja puuterin. Lasken purkit riviin pöydälle. Maiskautan peilikuvalleni ja katson syvälle vallattoman sinisiin silmiini, jotka kaipaavat rajausta ympärilleen.
Maalaan huulet tummanpunaisella. Ripset teen eläviksi ja kulmat tarkkarajaisiksi. Levitän poskille ensin vaaleaa puuteria ja sitten punaa.
Katson muuttuvia kasvojani eri puolilta, annan valon leikkiä iholla.
Pian minä olen Tarja.
Lapsena rakastin niitä hetkiä, kun sain leikkiä äidin huoneessa, vaalean peilipöydän ääressä. Pöytä oli samantapainen kuin keltaisen huoneen pöytä. Taitettavat peilit heijastivat ikuisuuksia, joita en voinut käsittää. Saatoin vain ihastella niitä.
Silloin tiesin, että olen paljon muutakin kuin mitä peilissä näen.
Tiesin mitä olen ja mitä minusta tulee.
Äitikin tiesi. Hän antoi minun leikkiä rauhassa. Menin omiin peilimaailmoihini turvaan ja äiti katsoi minua huoneen ovelta kuin sanoen, että kyllä hän tietää, ja ettei meidän tarvitse puhua pienestä salaisuudestamme kenellekään.
Kun kasvoni ovat valmiit, nousen valkoisen pöydän äärestä ja heittäydyn siniselle samettidivaanille. Makaan hetken ja hengitän syvään keltaisen huoneen vapauttavaa ilmaa. Sitten nousen.
Riisun suorat housut ja viikkaan ne lattialle.
Riisun mustat puuvillasukat, jotka nousevat pitkälle polviin.
Riisun harmaat alushousut.
Katson itseäni huoneen nurkassa olevasta suuresta liikuteltavasta peilistä: alavartalo on paljaana, mutta minulla on yhä ylläni valkoinen silkkikauluspaita, hopeiset kalvosinnapit ja sininen solmio.
Lasken valkeaan suureen posliinivatiin haaleaa vettä kannusta ja nostan vadin korokkeelle. Nostan vasemman jalkani vatiin. Hieron sääreeni aloe veran tuoksuista vaahtoa. Ajan sääreni ihon tarkasti, ensin vasemman, sitten oikean. Kuivaan jalat huolellisesti paksuun ja pehmeään froteepyyhkeeseen.
Jalkani ovat oikeastaan aika sirot. Kynnet on leikattu huolellisesti puolikuun muotoon. Laitan niihin väriä, samaa punaista kuin huulissani. Kynsilakan voimakas tuoksu vie minut vuosikymmenten taakse. Hetkeen en ole kukaan enkä minkään ikäinen.
Katson sormiani, jotka ovat kapeat ja pitkät. Kynnet ovat siistit ja tasaiset. Haluaisin lakata nekin, mutta Jenni on kieltänyt: jossakin haastattelussa on kuulemma näkynyt värijäämiä, kun en ole puhdistanut lakkaa huolellisesti.
Löysään kravattia ja riisun sen kaulaltani. Avaan silkkipaidan napit ja riisun paidan. Sen alla on hihaton verkkopaita, jonka senkin riisun yltäni.
Katson alastonta itseäni peilistä: maalatut huulet, puuteroidut posket, vaalea ja karvaton vartalo.
Istuudun divaanille ja vedän jalkoihini mustat sukkanauhat. Kierrän lantioni ympärille mustan sukkanauhaliivin, johon kiinnitän polvien yläpuolelle vedettävät silkkisukat. Ne tuntuvat sääriä vasten pehmeiltä. Hieron jalkojani, kosketan tummaa ja liukasta silkkiä. Tunnen nykäyksen jalkojeni välissä. Jäykistyvä elin vaatii huomiota, mutta en anna sille sitä. Se on vieras elin.
Puen ylleni mustan korsetin, jonka selässä on paksut nyörit.
Kaivan divaanin alta punaiset korkokengät, joihin työnnän kapeat jalkani. Kenkien kärki jättää maalatut varpaankynnet näkyviin.
Nousen ylös ja otan askelia, ensin varovasti, sitten määrätietoisemmin. Tiedän kuka olen ja annan sen näkyä. Kuvittelen itselleni yleisön, kuvittelen kaikkien katsovan minua ja minun tyylikästä kävelyäni.
Kengänkorot kopisevat parkettia vasten. Se on kutsu.
Ja kuin kutsusta saapuu Jenni huoneeseen. Hän liikkuu hiljaa kuin varjo. Kumarran hänelle, mutta hän katsoo minuun kylmästi, kasvoillaan kireä ilme. Hänellä on kädessään musta piiska.
Kuka minä olen, minä kysyn hiljaa.
Suu kiinni ja istu, Jenni sanoo, ja painaa minut syvemmälle divaaniin.
Kuka minä olen, kysyn uudestaan.
Sinä olet istuva presidentti. Ei pidä seisoa, Jenni sanoo, ja katsoo jalkojeni väliin toruvasti.
Jenni istuu päälleni hajareisin. Hän kiertää korsetin nyörit ympärilleni niin napakasti, että henkeni salpautuu hetkeksi. Hän vie huulensa kaulalleni, ei kuitenkaan suutele, kiusoittelee, ja tarttuu voimakkailla käsillään laihaan vartalooni.
Jenni liikkuu minun päälläni.
Tarja, Jenni kuiskaa korvaani, ja minä menen takaisin vuosikymmenten taakse, lapsuuteen, peilien heijastamiin ikuisuuksiin.
Sitten me olemme hiljaa.
Jätä minut nyt yksin, minä sanon, ja Jenni nousee päältäni ja poistuu huoneesta.
Keltaisen salin ovi sulkeutuu. Istuudun peilipöydän ääreen ja katson pitkään itseäni kuin vierasta ihmistä. Huulipuna on levinnyt, yksinäinen kyynel piirtää ripsivärillä mustaa rantua poskelle.
Katson sitä ikuisesti.
