Fasismi oli vielä 1930-luvulla merkittävä osa suomalaista yhteiskuntaa ja muodosti välillä vakavankin uhan demokratialle. Tappamista ja harmonikan soittoa tutkiva yliopistolehtori Marko Tikka kertoo, millaisissa olosuhteissa fasismi kukoisti Suomessa.
teksti Rimma Erkko – kuvitus Kai Arponen
Tänä vuonna julkaistu kirja Suomalaiset fasistit sai poikkeuksellisen paljon mediahuomiota. Eikä syyttä, sen aihe on suorastaan kipeän ajankohtainen. Tähän asti on myös puuttunut yleisesitys suomalaisen fasismin ilmenemismuodoista.
Miitä fasismi oikeastaan on? Kirjan yksi kirjoittaja Marko Tikka aloittaa kumoamalla yleisiä käsityksiä fasismista.
”Lähdemme tässä kirjassa siitä, että fasismi ei ole, kuten perinteisesti usein ajatellaan, oikeistoradikalismia. Sillä ei ole myöskään tekemistä parlamentarismin, liberaalin talousjärjestelmän tai demokratian kanssa. Kuten bolsevismi, fasismi oli liike, joka halusi väkivaltaisen kumouksen kautta rakentaa uuden yhteiskunnan”, Tikka sanoo.
Millaista yhteiskuntaa 1920-luvun fasistiset liikkeet halusivat Suomessa rakentaa?
”Siinä ihanneyhteiskunnassa ei ole puolueita, ei parlamentarismia, ei liberaaleja oikeuksia eikä liberaalia talousjärjestystä tai markkinataloutta. Kansalaisoikeuksien sijaan olennaisempaa ovat kansalaisvelvollisuudet: työ, joka on suoraan ihmisarvon mitta ja maanpuolustus, joka ulotetaan kaikille elämänalueille, muun muassa kouluihin”, Tikka kuvailee.
Suomalaista fasismia kutsutaan kirjassa ”kansalliseksi radikalismiksi”. Siinä olennaista on Tikan mukaan sairastunut kansallismielisyys, kaipuu vahvaan kansakuntaan ja yhtenäiseen valtioon sekä kielellisesti että rodullisesti.
”Radikalismi tarkoittaa tässä valmiutta avoimeen väkivaltaan; ei vaikuteta sanoin vaan nyrkein. Kansalliselle radikalismille on olennaista kaiken vieraan ja ulkopuolelta tulevan lähes hysteerinen pelko. Koska maailma on käsittämätön ja monimutkainen, yksinkertaiset uhkakuvat ja niiden lietsonta helpottavat joidenkin elämää. Maailma ei aitoja rakentamalla parane: eihän se Berliinin muurikaan ikuinen ollut.”, Tikka huomauttaa.
Kuulostaa jotenkin tutulta. Miettimättä tulee mieleen sisällissodasta suoranaisesti haaveilevat rasistiset Rajat kiinni ja Suomi ensin -liikkeet, tai Suomen Vastarintaliikkeen kaltaiset avoimen väkivaltaiset ääriliikkeet.
”Ne ovat vulgaarilla tavalla kansallisradikaaleja liikkeitä ja saavat siksi ajoittain laajaa kannatusta. Varmasti joidenkin ihmisten paikallinen pelko pakolaistilanteen vuoksi on aitoa, mutta sitä myös lietsotaan määrätietoisesti ja häikäilemättömästi”.
Hiljaiset hyväksyjät avainasemassa
Tikan mukaan 1930-luvun tärkeimpiä fasistisia toimijoita olivat ne, jotka hiljaisesti hyväksyivät ja kannattivat näitä arvoja. Esimerkiksi IKL:llä eli Isänmaallisella kansanliikkeellä oli sata tuhatta äänestäjää.
”IKL:n asema yhteiskunnassa oli vahva, koska aatteen kannattajista suurin osa oli toimijoina myös vapaaehtoisessa maanpuolustusjärjestössä, suojeluskunnissa. Tämä seikka huolestutti jopa sk-järjestöä itseäänkin. Usein aikaisemmin IKL on nähty vain harmittomien hörhöjen liikkeenä, mutta silloin unohdetaan se, miten vahva osa se oli 1930-luvun suomalaista yhteiskuntaa”, Tikka kertoo.
Talvella 1930 syntyi demokratialle uhkaava tilanne, kun laaja poliittinen rintama keskustasta oikealle hyväksyi esimerkiksi Lapuan liikkeen arvot ja toimintatavat. Kun liike alkoi siepata vasemmistolaisia ja kyyditä heitä itärajalle, sitä sympatisoinut porvarillinen rintama kuitenkin hajosi. IKL:n nuorisojärjestö Sinimustat oli vähintäänkin yhtä väkivaltainen kuin Lapuan liike ja sekaantui jopa Viron vallankaappausyritykseen. Sen tavoite oli luoda taisteluun valmiita ihmisiä fasistiselle aatteelle.
”Ellei liike olisi kompastunut omaan toimintaansa ja Viron vallankaappausyritykseen, siitä olisi saattanut muodostua huomattavan arvaamaton voima suomalaisessa yhteiskunnassa”, Tikka sanoo.
Aseena valkoisen miehen pelko
Jos fasismilla on ollut näin vahva asema suomalaisessa yhteiskunnassa, ja sillä oli laaja kannatus, miksi Suomesta ei sitten tullut diktatuuria, kuten monesta muusta Euroopan maasta samaan aikaan?
”Suomesta puuttui lopulta sellainen eurooppalainen poliittisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä irrallisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus, joka yhdisti vaikkapa Saksan ja Italian kansallisradikaaleja. Sisällissodan valkoisten niin sanottu kova ydin oli meillä joukkona lopulta niin pieni, ettei se kantanut. Lisäksi vastavoima, kommunistinen liike oli Suomessa pieni ja valtion tiukasti kontrolloima. Meillä laaja porvarillinen rintama ei ottanut kommunismin uhkakuvia vakavasti, toisin kun esimerkiksi Italiassa, jossa työväenliikkeen tuhoaminen bolsevismin pelossa oli laajalle porvarilliselle rintamalle kannatettava asia, josta moni hyötyi”, Tikka selittää.
Fasistit ovat siis aina osanneet lietsoa ihmisten pelkoja omaksi hyödykseen. Mutta onko uhriutumisesta tullut vasta nyt perusstrategia?
”Ei suinkaan. 1920-luvulla esimerkiksi ”valkoisen työmiehen” kokema pelko ja kiusaaminen työpaikoilla nostettiin keskeiseksi poliittiseksi tekijäksi”, Tikka vastaa.