Julkaistu Liberossa 2/2014
Tätä lukiessasi sinulla on enemmän tietoa siitä, miten eurovaaleissa kävi kuin minulla tätä kirjoittaessani. Eurovaalit ovat siis tulleet ja menneet ja niissä on tapahtunut varmastikin jotakin erittäin tärkeää, mutta EU:n sisäiset tärkeät kysymykset säilyvät.
Vaalien aikaan on puhuttu paljon asiasta nimeltä ”liittovaltio”. Osalle ehdokkaista se on tavoiteltava asia ja osalle pahin pelko. Yleensä käyttötavasta riippumatta termi on kuitenkin epäselvä, ja kaikenlaista Euroopan Unionin integraatiota voidaan kutsua liittovaltiokehitykseksi, varsinkin sitä vastutettaessa, sanan vahvan latauksen takia.
Minulle liittovaltio ei määrity ensisijaisesti taloudellisen integraation kautta. Kaikki EU:lle ehdotetut muodot – paitsi se, että järjestöstä luovutaan kokonaan, jota tällä hetkellä ehdottavat vain muutamat pienryhmät – vaativat jonkinasteista talouden integraatiota, oli kyse sitten vain vapaakauppaliitosta tai kokonaisesta liittovaltiosta. Eurokriisin loppumista on kovasti viime aikoina povattu ja toivottu, mutta vieläkään ei ole varmaa onko edes väliaikaiseen elpymiseen päästy. Kestävä ratkaisu voi hyvinkin vaatia joko taloudellisen integraation ja yhteisvastuun lisäämistä – tai vaihtoehtoisesti koko eurojärjestelmän hallittua purkamista.
Tärkeämpi kysymys sen määrittämisessä, eletäänkö liittovaltiossa vai valtioiden liitossa, on ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Onko Euroopan Unionin jäsenvaltioilla omat armeijansa vai yhteisarmeija? Voivatko ne päättää itse kuuluvatko Naton kaltaisiin sotilaisliittoihin vai eivät? Voivatko ne esimerkiksi nyt pohtia sitä, missä määrin lähtevät Venäjän pakotteisiin mukaan, kuten ainakin Suomi tekee?
Tämänhetkisessä Euroopassa ne voivat niin tehdä, verrattuna mahdolliseen liittovaltio-Eurooppaan. Voi vain yrittää kuvitella, miten Yhdysvalloissa reagoitaisiin, jos vaikkapa Minnesotan osavaltio alkaisi pohtia yksinään Natosta eroamista tai pakotteista kieltäytymistä.
Pääasiallisena kysymyksenä vasemmistolaisilla ei tulisikaan olla se, miten integroitunut Euroopan Unioni on, vaan se, mikä on paras tapa tehdä vasemmistolaista politiikkaa milläkin tasolla. Se voi tarkoittaa integraation lisäämistä joillakin osa-alueilla, esimerkiksi ympäristöpolitiikassa, ja vähentämistä toisilla, esimerkiksi nykyisten, talouskasvua rajoittavien talouskurimekanismien osalta.
Kuvaamaani liittovaltiota – ulko- ja turvallisuuspolitiikan yhdistämistä – en kuitenkaan kannata. Se synnyttäisi uuden supervaltion, jolla on supervaltion halut ja tarpeet, enkä näe, miten sellaisen synnyttäminen olisi Suomen, Euroopan tai koko maailman etujen mukaista. Tehdään yhdessä ne asiat, jotka on järkevä tehdä, ja rakennetaan rauhaa ja yhteisyyttä mieluiten koko maailman, ei maanosan, instituutioiden kautta.
Tatu Ahponen
Kirjoittaja on kohta vanhentuva poliittinen nuori