Mediatalojen säästöt sekä muihin osa-alueisiin satsaaminen ajaa toimittajia tekemään konflikti- ja sotauutisia työpöytiensä ääressä – kaukana sieltä, missä oikeasti tapahtuu. Kapuloita riippumattoman journalismin rattaisiin laittaa myös poliittisin tarkoitusperin tapahtuva tiedon säätely ja manipulointi.
Teksti Toni Hämäläinen, kuva (CC) isafmedia
Tutkija Noora Kotilaisen mukaan nämä ISAF-joukkojen kuvapankissaan tarjoamat otokset esittävät sotilaan humaanina auttajana.
”Vaikka tietoa on saatavilla nykyään enemmän, me tiedämme vähemmän”, kokenut ulkomaankirjeenvaihtaja Rauli Virtanen toteaa.
Tiedonvälityksen kasvava nopeus ja monipuolistuminen – tiedon pirstaleisuus – on johtanut hänen mukaansa tilanteeseen, jossa tavalliselta median kuluttajalta vaaditaan enemmän aktiivisuutta kuin ’Arvi Lindin uutisten aikaan’.
Kun Virtanen lähti vuonna 1972 Vietnamiin, hänen tietopankkinaan toimi internetin sijaan kasa lehtileikkeitä. Kattavan kokonaiskuvan saamiseksi oli siis tehtävä perusteellista taustatyötä ja jalkauduttava haastattelemaan paikallisia ihmisiä.
Juuri ihmisläheinen konfliktiraportointi on asia, jota Virtanen kaipaisi nykyistä enemmän. Siviiliväestön näkökulma on tärkeä lähtökohta, sillä juuri he ovat maailmapolitiikan usein hiljaisia sijaiskärsijöitä.
”Vastustan jyrkkään objektiivisuuteen liittyvää tasapuolisuutta, ja olen saanut siitä hieman moitteitakin. Kun raportoin sodan uhreista Libanonissa tai vaikkapa entisessä Sarajevossa, en ymmärrä, miksi puolet raportistani pitäisi käsitellä sitä, miksi vastapuoli näin tekee”, sanoo Virtanen, joka on uransa aikana seikkaillut burkhaan sonnustautuneena Afganistanin rajamailla ja raportoinut Israelin sotakoneiston moukaroimasta Länsi-Beirutista.
”Journalistin yhtenä tehtävänä on asettua uhrien puolelle ja tuoda heidän äänensä esiin.”
Jotta emme unohtaisi
Sotakirjeenvaihtaja on Rauli Virtasen mukaan aikansa elänyt termi, ja hän puhuu itsestään mieluummin rauhankirjeenvaihtajana.
”Punainen lanka sodan kauhukuvissa näyttää olevan paikallisväestön epäinhimillistäminen”, Virtanen kirjoitti muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassaan Saigonista Bagdadiin – Neljä vuosikymmentä ulkomaankirjeenvaihtajana. Saman havainnon on tehnyt esimerkiksi Jonathan Glover kirjassaan Ihmisyys, jossa hän tutkii ihmisen luonteen pimeämpää puolta.
Ihmistä – tai kansaa – jolta on riistetty ihmisarvo, on helpompi kohdella julmasti. Jotta ihmiset voisivat oppia sotien mielettömyydestä, julmuuksista raportoiminen ja niiden puskeminen ihmisten tietoisuuteen on tärkeää. Gloverille tämä tietoisuus kiteytyy lauseeseen: ”Ei koskaan enää”.
Sodan jalkoihin joutuneiden ihmisten kohtalosta raportoiminen ei ole journalistille tosin se paras tapa saavuttaa suosiota, etenkin jos hyökkäävänä osapuolena sattuu olemaan oma valtio. Osansa maanpetturuussyytteistä sai esimerkiksi Peter Arnett, joka oli todistamassa Yhdysvaltojen pommitusten jälkiä Bagdadissa Persianlahden sodassa vuona 1991.
Myöskään tutkivan journalistin Seymor Hershin toimet otettiin tuskin kaikkialla ilolla vastaan, kun hän paljasti ensin amerikkalaisjoukkojen suorittaman järjettömän verilöylyn My Lain kylässä Vietnamin sodan aikaan 1968 ja lähes 40 vuotta myöhemmin Abu Ghraibin vankilassa tapahtuneen vankien kidutuksen ja nöyryyttämisen.
Journalistit lie’assa
Juuri Persianlahden sota (”George Bush vanhemman ja Saddam Husseinin egojen kaksintaistelu”, kuten Virtanen kirjoittaa kirjassaan) muutti sotaraportoinnin luonnetta. CNN onnistui neuvottelemaan itselleen yksinoikeuden suoriin tv-lähetyksiin Bagdadista, vihollisen maaperältä.
Muita medioita ei Yhdysvaltojen johtama liittouma kaupunkiin päästänyt.
Operaatio Aavikkomyrskyn iskut tapahtuivat aamuyöstä Suomen aikaa ja Virtanen pystyi raportoimaan niistä tuoreeltaan MTV:n Huomenta Suomi -ohjelmassa. Samalla toimittajat saivat huomata, kuinka valta konfliktiraportoinnissa alkoi siirtyä sanomalehdiltä televisiolle, joskin ainakin tämän sodan osalta kyseenalaisin seurauksin.
”CNN:n kautta saatiin valheellinen kuva sodasta. Vieläkään ei tiedetä, montako tuhatta irakilaista ehdittiin haudata puskutraktoreilla maahan”, Virtanen viittaa Kuoleman moottoritienä tunnettuun kilometrien pituiseen aavikkopätkään, jota pitkin irakilaisjoukot vetäytyivät Kuwaitista isona autosaattueena, ollen helppo maalitaulu ilmavoimille.
”CNN:n välittämä sota oli kliinistä nintendo-sotaa, eikä se synnyttänyt samanlaista sodanvastaista liikettä kuin Vietnamin aikaan. Amerikkalaiset ottivat tuolloin opikseen, rajoittivat meidän liikkuvuuttamme ja voimistivat embedded-käytäntöjä 1.”
CNN:ää alettiin pian kutsua ”Pentagonin äänitorveksi”.
Irakin sodasta (2003) CBC:lle raportoinut Paul Workman purkaa tuntojaan saamansa tylyn kohtelun johdosta artikkelissaan Embedded journalists versus ”unilateral” reporters. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen suunnitelmana oli alusta lähtien rajoittaa riippumatonta raportointia sodasta ja välittää tiukasti kontrolloitujen embedded-journalistien kautta ”ihannoitu kuva amerikkalaisesta voimasta ja moraalista sodassa, jonka iso osa maailmaa näkee tarpeettomana, epäoikeutettuna tai vain vääränä”.
”Ihmiset, jotka antoivat meille termin odottamattomat vahingot (collateral damage), ovat nyt lisänneet sijoitetun journalistin (embedded) militaristiseen sanavarastoonsa. – – Miten Saddam Husseinin kätyreiden suorittama journalistien karkottaminen Irakista eroaa amerikkalaisten sotilaiden suorittamasta journalistien karkottamisesta”, Workman kysyy ja vastaa itse: ei mitenkään.
Molempien tarkoituksena on olla aiheuttamatta säröjä propagandaan, jonka avulla sota on perusteltu.
Siistitty sotakuva
”Lännen virallisesta sotakuvasta puuttuvat sotaan hyvin ilmeisesti kuuluvat asiat, kuten taistelu, loukkaantuminen, kärsimys ja kuolema”, sanoo Ulkopoliittisen instituutin vieraileva tutkija Noora Kotilainen.
Hän tutkii tällä hetkellä, miten NATO:n johtama kriisinhallintaoperaatio ISAF esittää kuvien kautta oman toimintansa Afganistanissa. Operaatiosta välittyy voimakkaasti humanitaarisen sotilaan kuva: sotilaat leikkivät paikallisten lasten kanssa ja jakavat kiitollisille köyhille kehitysapua.
”Kuvissa tuodaan esille se, millä sota on virallisesti perusteltu, muttei sitä ikävää puolta, joka saattaisi saada meidät vastustamaan sotaa.”
Myös vastapuolen sotilasta tapaa kuvista harvoin, mutta sitäkin enemmän emansipoituneita naisia, jotka ovat vapautuneet länsijoukkojen tulon jälkeen, Kotilainen analysoi.
Sodan visuaaliset esitykset tuovat esiin asioita, jotka jäävät piiloon puhutussa ja kirjoitetussa vuorovaikutuksessa. Yksi tällainen on Kotilaisen mukaan jatkuva vastakkainasettelu ISAF-sotilaan ja paikallisten välillä: voimakas, kehittynyt länsi auttaa ja opettaa jälkeenjäänyttä kansaa, joka ei oikein tiedä omaa parastaan. Tässä mielessä ISAF-kuvat palvelevat hyvin tarkoitustaan, ”sodan markkinointia”, kuten Kotilainen muotoilee.
Hänen mielestään sota- ja konfliktitilanteita ylipäätään pitäisi virallisen, länsimaisen tarinan myötäilyn sijaan tuoda realistisemmin esille, ettei suuri yleisö jäisi valheellisen viattomuuden ja turvallisuuden kuplaan.
”Sotakuvilla mässäily on väärin, mutta niin on myös väkivallan systemaattinen piilottaminen.”
Kansainvälisiä joukkotiedotusvälineitä säätelee Kotilaisen mukaan hyvän maun koodisto, jolle esimerkiksi kuoleva länsimainen sotilas on tabu. George Bushin alulle laittama ja sittemmin jo kumottu arkkujen kuvauskielto on tästä hyvä esimerkki.
Uutiskynnystä kärkkymässä
Siinä, missä median valokeila pyörii uutiskynnyksen ylittävien konfliktien ympärillä, kansalaisjärjestöt pyrkivät tuomaan ihmisten tietoisuuteen myös pinnan alla kyteviä konflikteja.
”Muun muassa Helsingin Sanomien uutisointi Egyptistä ja Tunisiasta ennen nykyisiä konflikteja on ollut aika heikkoa”, sanoo Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro.
”On tyypillistä, että joku huomaa yhtäkkiä vaikkapa vaalien yhteydessä, että Tunisiassa on ollut diktaattori jo vuosia vallassa! Ja Nicolas Sarkozya ylistetään siviilien suojaamisesta Libyassa, mutta samainen henkilö tarjosi Ben Alille joukkoja tukahduttamaan mielenosoituksia.”
Matinpuro on huolissaan Marokon miehittämän Länsi-Saharan tilanteesta. Pitkään jatkunut väkivaltainen konflikti ei ole juuri kiinnittänyt kansainvälisenkään median huomiota, minkä Matinpuro arvelee johtuvan varsinaisten sotatoimien puuttumisesta.
”Myös Swazimaata, Afrikan viimeistä feodaalihallintoa, olemme yrittäneet nostaa uutiskynnyksen yli.”
”Kutsuimme tänne kansalaisaktivistin Egyptistä, ja väitän, että häntä kuuntelemalla saimme maan tilanteesta paremman kuvan, kuin mitä viimeisen kuukauden Hesareilla oli tarjota. Mutta ehkä toimittajat vierastavat tällaista lähestymistapaa. Kun järjestimme keskustelutilaisuuden Afganistan-operaatiosta, paikalla oli Matthew Hoh, korkea-arvoisin sodanvastaisista syistä eronnut Yhdysvaltojen virkamies, ja tämä kiinnitti vain muutaman hassun median huomion.”
Kansalaisjärjestön ja median tiedonhankintatavoissa on yhtäläisyyksiä, mutta näkökulma on Matinpuron mukaan erilainen.
”Pyrimme, toisin kuin media, tuomaan esille näitä asioita jo silloin, kun niihin voi vielä vaikuttaa rauhanomaisin keinoin.”
Jos media kiinnostuu pienestä konfliktista vasta sitten, kun ”verta on vuotanut riittävästi”, se voi toimia vapautusliikkeille, kuten Iranin kurdeille, merkkinä siitä, että väkivalta on ainoa tapa tulla kuulluksi.
Kätketty tarina
Matinpuro ei näe suomalaisen median ongelmana niinkään konflikti-uutisoinnin määrää vaan laatua. Koska median valokeilaan mahtuu vain muutama konflikti kerrallaan, olisi syytä käyttää aikaa niiden taustoittamiseen ja asettaa ne historialliseen kontekstiin. Matinpuron mukaan maan valtamedia, YLE ja Helsingin Sanomat etunenässä, nostavat uutiskilvan tuoksinassa esiin yksittäiset tapahtumat pitkän tarinan kustannuksella.
Kotilainen on samaa mieltä: ”Konfliktit esitetään hyvin yksinkertaisina, jotka vain syttyvät ja sammuvat, vaikka ne ovat koko ajan käynnissä ja kehittyneet vuosikymmenten ajan. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan kriisi. Missä sen juuret ovat ja miksi juuri tietyt maat toimivat siellä?”
Hyvän maun koodisto näyttää siis säätelevän myös suurten teollisuusmaiden kiusallisen siirtomaahistorian kriittistä käsittelyä. Tämä lisäksi sanomalehtien miettiessä myyntilukujaan kiusaus turvautua vähemmän myyvän historiallisen ja analyyttisen otteen sijaan niin sanottuun hyvis-pahis-asetelmaan on varmasti suuri. Saddam Hussein ja Muammar Gaddafi ovat esimerkkejä henkilöistä, joiden läntinen julkisuuskuva on mukaillut aina sen mukaan, kuinka yhteistyöhaluisia he ovat olleet läntisen maailman kanssa. Jälkimmäisen hallintoa vastaan parhaillaan taistelevat libyalaiset on tavattu nähdä täällä päin eräänlaisina demokratian esitaistelijoina.
Onkin aiheellista kysyä, vaikuttaako tällainen rooli median uutisointiin koskien heidän mahdollisesti tekemiään vääryyksiä. Vallan vaihtuessa toisinajattelijoiden (tässä tapauksessa Gaddafin hallinnon kannattajat) kohtalo kun tuppaa olemaan vähemmän ruusuinen.
Rauli Virtanen kaipaa suomalaiselta medialta perusteellisempaa Lähi-idän uutisointia, tutkivaa raportointia: ”Pitäisi kysyä, että jos Osama bin Ladenin likvidointi on saatettu päätökseen, niin miksi vielä ollaan Afganistanissa. Pitäisi myös alkaa selvittämään, mikä on talebanien ja Al-Qaidan yhteys. Niiden välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä. Talebanien kohdalla esiintyy median demonisointia, olkoonkin, että on vaikea selittää liikkeen nyansseja tahoille, joille on iskostettu kuva ’al-qaidamaisesta’ talebanista, joka kieltää naisilta kaikki oikeudet. Todellisuus on monimutkaisempi.”
Virtasen mukaan suomalaiset mediatalot näyttävät kyttäävän liikaa toistensa tekemisiä. Jos yksi taho lähettää kirjeenvaihtajan jollekin konflikti-alueelle, muutkin luultavasti tekevät samoin. Jos taas kukaan ei tee aloitetta, ei synny kilpailutilannetta, eikä kukaan lähetä kirjeenvaihtajaa. Virtanen näkee kuitenkin Suomen hoitaneen uutisoinnin yleisesti ottaen hyvin, vaikka jäämmekin jälkeen esimerkiksi Norjasta, jolla on suuremmat resurssit sekä kiinnostusta rauhantyöhön.
Kansalaisjournalistien uusi ääni
Lähi-idän maasta toiseen levinnyt kuohunta nosti puheenaiheeksi Facebookin ja Twitterin avulla mielenosoituksia masinoivat nuoret aktivistit.
Jotkut heistä, kuten Ulkopolitiikka-lehdessä (1/2011) haastateltu 25-vuotias Mohammed Gamal al-Din, näkevät itsensä nimenomaan kansalaisjournalisteina, jotka valjastavat kännykkänsä ja kameransa politiikan välineiksi ja välittävät internetissä tietoa ihmisoikeusrikkomuksista ja mielenosoituksista reaaliajassa.
”Ilman sosiaalista mediaa Lähi-idän vallankumoukset tai puolivallankumoukset eivät olisi levinneet maasta toiseen”, Virtanen arvioi.
Hänen näkemyksensä mukaan kansalaisjournalistit ja bloggaajat voivat olla mukana tukemassa ammattimaisia journalisteja, mutta tietyin varauksin, sillä erilaiset huhut ja varmistamattomat tiedot leviävät netin kautta nopeasti. Lisäksi kansalaisjournalistien käyttö vaikkapa paikallisten toimittajien sijaan ei saisi johtaa siihen, että mediaorganisaatiot säästävät tai uskovat säästävänsä rahaa olemalla lähettämättä omia kirjeenvaihtajia paikalle.
”Vaikka kansalaisjournalistit eivät korvaa perinteistä journalismia, he voivat olla avainasemassa Syyrian kaltaisissa maissa, minne journalisteja ei yksinkertaisesti päästetä”, Virtanen näkee.
Internet osoittautui myös uutiskanava Al-Jazeeran lopulliseksi läpilyönniksi länsimaisen yleisön keskuuteen. Kansainvälisen median ollessa ihmeen hiljaa Egyptin tilanteesta Al-Jazeera hyödynsi tilanteen aloittamalla ilmaiset nettilähetykset.
Mediatutkija Lilly Korpiolan mukaan (Yliopisto 5/2011) internet on tuonut toimittajien ulottuville uusia näkökulmia, mutta myös lisännyt kierroksia jo ennestäänkin kiivaaseen tahtiin pyörivään uutiskoneistoon. Tällaisen uutiskoneiston käsittelyssä uutinen on nopeasti loppuun kaluttu.
Hanna Nikkasen haastatteleman egyptiläisen oppositioaktivistin sanat ovat kuvaavia:
”Kidutusta ja laittomia pidätyksiä tapahtuu aina silloin, kun kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota. Se on taas alkanut. Ymmärrämme kyllä, että medialla on lyhyt keskittymisjänne, joten yritämme pärjätä omillamme.”
”Ehkä tässä näkyy myös tietty kyllästyminen konflikteihin”, Noora Kotilainen puolestaan pohtii.
”Pommi-iskuun, joka vaatii 15 ihmisen hengen, suhtaudutaan aivan eri tavalla, jos se tapahtuu Bagdadin sijaan Lontoossa.”
1. embedded-journalistit
ovat sotajoukkojen mukana kulkevia toimittajia, jotka saavat yleensä ainakin jonkinlaisen kosketuksen konflikti-alueeseen. Tällä on tietenkin hintansa: embedded-journalistit ovat monin tavoin riippuvaisia sotajoukoista. Kenties kunnianhimoisempi mutta takuuvarmasti riskialttiimpi keino raportoida on ryhtyä. unilateraaliksi, eli omin luvin toimivaksi journalistiksi. Sotajoukkojen ja heidän mediavastaaviensa kanssa kaveraaminen jää pois, mutta niin myös heidän tarjoamansa huolto- ja tietoliikenneyhteydet, turvallisuudesta puhumattakaan.
Juttu on julkaistu Liberon numerossa 2/2011