Sade Kondelin kertoo tarinansa sukupuolen-korjausprosessiin lähtemisestä ja sen kulusta. Vasemmistonaiset palkitsivat Kondelinin joulukuussa Pro Feminismi -palkinnolla, joka annetaan vuosittain sukupuolten tasa-arvoa edistäneelle vasemmistoliittolaiselle miehelle. Palkinnon perusteluissa mainitusta translain uudistusta vaatineesta mielenosoituksesta kerrotaan Liberossa 4/2012.
teksti Sade Kondelin arkistokuva Niko Peltokangas
Olin miettinyt sukupuolenkorjausta mahdollisena tulevaisuudennäkymänä itselleni aina välillä sen jälkeen, kun 16-vuotiaana tajusin, etten ole nainen, ja identifioiduin androgyyniksi. Olin kuitenkin työntänyt nämä ajatukset syrjään, kun muu elämän karuus tuntui jo ihan riittävän vaikealta käsitellä.
Kesällä 2010 mietin muutenkin itseäni ja identiteettiäni uudesta näkökulmasta ja sitouduin tekemään enemmän itseni vuoksi muiden sijaan. Kun syksyllä päädyin tuottamaan Androgynia-valokuvanäyttelyä ja tutustuin ensimmäistä kertaa muihin sukupuolivähemmistöjen edustajiin, totesin transprosessiin lähdön olevan itselleni välttämätöntä. Prosessissa on ollut monia eri vaiheita.
Vaihe 1: Tutkimuksiin hakeutuminen
Marraskuussa 2010 varasin Turun Ylioppilaiden Terveydenhuoltosäätiöltä (YTHS) ajan lääkärille saadakseni lähetteen Tampereen Yliopistollisen Keskussairaalan (TAYS) transpoliklinikalle. Lääkäriaika oli joulukuussa ja tuotti melkoisen pettymyksen: lääkäri oli sitä mieltä, ”ettei voi noin vain lähetettä kirjoittaa”, vaan että minun pitäisi ensin käydä ”muutamia kertoja” juttelemassa YTHS-psykiatrin kanssa, joka sitten lähettäisi minut ”asiantuntijalle” Turun Yliopistolliseen Keskussairaalaan (TYKS), josta sitten voisin lähetteen saada. Tässä vaihessa en vielä tiennyt asioista tarpeeksi, että olisin osannut väittää tiukasti vastaan. Tämän jälkeen lääkäri kyseli ehkäisyasioistani ja huolestuneena siitä, etten käyttänyt mitään hormonaalista ehkäisyä, kirjoitti minulle hormonikierukan reseptin, jota en koskaan käyttänyt.
Soitin YTHS:n mielenterveyspuolelle varatakseni psykiatriajan. Aikaa en saanut vaan luvattiin, että minulle soitetaan sitten myöhemmin, ja että siinä voi kolmekin kuukautta vierähtää. Tässä vaiheessa aloin saada jonkinlaista aavistusta siitä, miten paljon odottelua ja epävarmuutta pelkkään tutkimusjaksoon liittyisi.
Tammikuussa 2011 kävin hakemassa lähetteen TAYSiin yksityiseltä lääkäriasemalta. Se kirjoitettiin viidessä minuutissa ja kustansi minulle n. 50 euroa. Tunsin suurta voitonriemua. Samana päivänä minulle soitettiin YTHS:ltä ja tarjottiin psykiatriaikaa kahden viikon päähän. Yritin sanoa, että ajan voisi antaa jollekin oikeasti mielenterveysongelmista kärsivälle, mutta minua neuvottiin käymään psykiatrin juttusilla ”varmuuden vuoksi”.
Psykiatri halusi kuulla elämäntarinani, jonka sitten pääpiirteittäin selostin. Hän suhtautui sukupuoli-identiteettiini, jota tässä vaiheessa kuvailin androgyyniksi, varsin epäileväisesti ja muun muassa kysyi: ”Oletko koskaan ajatellut, että koulukiusaamiskokemuksesi olisivat estäneet normaalin kehityksesi naiseksi, etkä olisikaan trans ollenkaan?” En ollut ajatellut, enkä ole edelleenkään. Kaiken kaikkiaan sain käynnistä sellaisen kuvan, että minua yritettiin suostutella olemaan hakeutumatta tutkimuksiin. Psykiatri myös suhtautui hyvin negatiivisesti oma-aloitteisuuteeni lähetteen haussa ja uskoi, etten saisi sairaanhoitopiiriltä maksusitoumusta tutkimuksiin, ellen suostuisi käymään Turun yliopistollisessa keskussairaalassa lääkärin vastaanotolla ennen Tampereelle transpoliklinikalle hakeutumista. Hän oli väärässä.
Pian tämän käynnin jälkeen sain kirjeen, jossa minut kutsuttiin ensimmäiselle käynnille TAYSin trans-poliklinikalle kesäkuun alussa.
Vaihe 2: Tutkimukset, ensimmäinen kierros
Transtutkimusten ensimmäinen kierros sujui kohdallani perinteisen kaavan mukaan. Ensimmäisellä kerralla tapasin sairaanhoitajan, jonka kanssa kävimme läpi mielenterveyshistoriaani, sukupuolen kokemustani ja yleistä elämäntilannettani pääpiirteittäin. Tältä käynniltä minulle jäi todella hyvä mieli, aloin vakuuttua siitä, ettei hieman epätyypillinen tapani jäsentää sukupuoli-identiteettiäni estäisi diagnoosin ja hoitojen saamista. Suurimpia pelkojani oli ollut, että koska miehiseksi kehittynyt identiteettini on monikerroksinen ja ehkä poikkeuksellinenkin, minua ei ymmärrettäisi.
Toinen käyntikerta oli syyskuussa sosiaalityöntekijälle. Käyntien välinen kolmen kuukauden odottelu painoi jonkin verran, mutta olin henkisesti varautunut odotteluun ja jonotteluun. Itse käynti kesti neljä ja puoli tuntia – Käynnin aikana käytiin läpi elämäntarinaani. Erityisen paljon puhuttiin polyamorisesta eli monisuhteisesta suhde-elämästäni. En kokenut, että olisimme sosiaalityöntekijän kanssa saavuttaneet kunnollista kommunikaatioyhteyttä: koin hänen kyseenalaistavan identiteettiäni, kun en pystynyt nimeämään sukupuoliristiriidan kokemuksia lapsuudestani. Myös sosiaalityöntekijän esittämät kysymykset sisareni elämästä tuntuivat kummallisilta: en tuntenut olevani oikeutettu kertomaan yksityiskohtia sisareni elämäntilanteista ja mielenterveyshistoriasta, ja niistä kysyminen oli kiusaannuttavaa. Tämän käynnin jälkeen itkeskelin puhelimessa äidilleni ja kumppanilleni.
Loka- ja marraskuussa kävin kaksi kertaa psykiatrin vastaanotolla. Tehtiin joitain testejä, joissa tuli esiin piirteitä itseltä vaativasta persoonallisuudesta, mitä psykiatri ei tuntunut pitävän sukupuolenkorjausta estävänä tai hidastavana tekijänä. Toisella käyntikerroista hän sanoi, ettei ainakaan siihen mennessä ollut tullut esiin mitään sellaista, ettei transsukupuolisuuden diagnoosia voitaisi asettaa. Myös psykiatri kyseli paljon suhdetilanteestani.
Tammikuussa 2012 kävin kaksi kertaa psykologia tapaamassa. Näillä käyntikerroilla tehtiin psykologisia testejä kuten MMPI eli persoonallisuudenarviointitesti ja Rorschachin niin ikään persoonallisuuden arvioinnissa käytetty mustetahratesti. Lisäksi puhuttiin yleisesti elämästäni ja käytettiin jälleen melko paljon aikaa polyamorisesta suhteestani puhumiseen. Testissä, jossa piti piirtää omakuva nyt ja viiden vuoden päästä, psykologi totesi, että minulla vaikuttaisi olevan realistinen käsitys itsestäni ja prosessista. Minulle jäi sellainen mielikuva, että kaikki oli mennyt suhteellisen hyvin.
Kaiken kaikkiaan tutkimusjaksolla mikään ei antanut syytä odottaa, ettei hoitoneuvottelun tulos olisi diagnoosin asettaminen ja hoitovaiheeseen siirtyminen.
Vaihe 3: Ensimmäinen hoitoneuvottelu ja elämä sen jälkeen
Hoitoneuvotteluni ja sitä edeltävä lyhyt psykologin palautekeskustelu olivat 12.3.2012, päivää ennen kuin täytin 26. Psykologi puhui palautekeskustelussa Rorschachin testin tuloksista ja sanoi niiden osoittavan, että älyllistän tunteitani niin paljon, etten oikeasti anna itselleni tilaa kokea niitä. Olin eri mieltä. Hän oli myös huolissaan taipumuksestani masennukseen. Huomautin, että edellisestä masennusjaksostani oli aikaa useita vuosia, ja että en kokenut enää olevani vaarassa masentua uudestaan. Erimielisyyteni ei vaikuttanut psykologiin mitenkään – hän korosti oikeuttani olla eri mieltä, mutta totesi kuitenkin suosittelevansa tutkimusryhmälle, että minut lähetettäisiin psykoterapiaan ennen hoitojen aloittamista. Itselleni jäi epäselväksi, mitä tarkalleen ottaen minun olisi pitänyt terapiassa pohtia.
Varsinainen hoitoneuvottelu alkoi sillä, että lääkäri ilmoitti, ettei ainakaan toistaiseksi aikonut asettaa transsukupuolisuuden diagnoosia. Hän kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani ja että minun pitäisi psykologin suosituksen mukaisesti hakeutua ensisijaisesti terapiaan. Tämän jälkeen keskusteltiin lähinnä terapian järjestämisestä käytännössä. Yritin tuoda esiin sen, että pelkästään terapiaan hakeutuminen kestäisi pitkään ja että nimenomaan hoitojen saannin viivästyminen olisi merkittävin uhka jaksamiselleni. Olin kuitenkin niin järkyttynyt, etten pystynyt käsittelemään asiaa kovin rationaalisesti siinä hetkessä ja paikassa. Itkin koko hoitoneuvottelun ajan. Onnistuin kuitenkin rauhoittumaan sen verran, että pyysin lääkäriltä maistraattia varten suositusta nimenvaihdokseen. Tähän lääkäri suostui hieman vastahakoisesti.
Matkustin Helsinkiin seurustelukumppanini luo nuolemaan haavojani. Olin hämmästyttävän tyyni siihen nähden, että koko homma oli romahtanut niskaani. Kirjoitinlääkärille sähköpostia, jossa tiedustelin, kuinka pitkään minun hänen mielestään pitäisi terapiassa lusia, ja millä diagnooseilla voisin sinne hakeutua. Hän vastasi, että hoitoa voitaisiin harkita uudestaan ”noin vuoden päästä” terapian aloittamisesta, ja että hän ilmoittaisi tarkemman diagnoosin minulle tutkittuaan psykologin palautetta vähän lisää. Tätä seurasi yli kuukauden kestänyt epätietoisuuden vaihe. Soittelin vähintään kerran viikossa TAYS:iin potilastietojeni perään, jotka minulle oltiin luvattu lähettää ”viimeistään maanantaina 19.3.” Lopulta paperit päätyivät minulle asti huhtikuun puolessa välissä. Sain tämän jälkeen varattua ajan YTHS:n psykiatrille terapiastani sopimista varten.
Tunne-elämäni muodostui tässä vaiheessa kiertokuluksi, jossa vuorottelivat epäusko, huvittuneisuus, kiukku, lamaannus ja epätoivo. Koin, ettei tutkimusryhmä ollut ymmärtänyt minua lainkaan. En tajunnut, mitä minulta odotettiin. Kaksi mahdollista syytä transdiagnoosin epäämiselle tutkimusten jälkeen ovat epäily, ettei potilas huonon kuntonsa takia jaksaisi raskasta hoitoprosessia tai epäily siitä, että jokin mielenterveyden häiriö vääristää potilaan minäkuvaa ja kehokokemusta niin paljon, ettei voida olla varmoja, onko tämän transkokemus ”aito”. En ymmärtänyt, kummasta kohdallani oli tutkimusryhmä mielestä kyse. Puhuttiin huolesta jaksamiseni suhteen, mutta kun en ollut masentunut ja pärjäsin muussa elämässäni hyvin, en tajunnut tätä näkökulmaa lainkaan. Toisaalta psykologi puhui siitä, että puutteellinen ymmärrykseni omista tunteistani johtaa mahdollisesti virhetulkintoihin omasta itsestäni. Tästä olin vain eri mieltä. Tunsin valtavaa avuttomuutta, kun elämästäni tehtiin päätöksiä minulta kysymättä ja kanssani keskustelematta.
Vaihe 4: Omaehtoinen hoito, vertaistuki ja taistelutahdon löytyminen
Pian hoitoneuvotteluni jälkeen aloitin testosteronin käytön omaehtoisesti. Aluksi tämä tarkoitti Testogel-valmistetta, jota sain sieltä täältä eri määriä, mutta kuitenkin koko ajan riittävästi pitääkseni yllä tasaista hormonihoitoa. Koin hoidon aloittamisen äärimmäisen tärkeäksi jaksamiseni kannalta – tiedostin, että ilman hoitoa sukupuoliristiriidan kokemukseni pahenisi jatkuvasti ja saattaisi jossain vaiheessa jopa johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin. Myös naisnimieni vaihtaminen miesnimiksi oli tärkeä askel – vaikka kyseessä olikin siinä mielessä vähäinen muutos, että kutsumanimeni ei vaihtunut, oli tällä suuri symbolinen merkitys minulle. Koin olevani konkreettisesti matkalla omaksi itsekseni.
Hoitoneuvottelun jälkeen aktivoiduin transmaskuliinisten ihmisten vertaisyhteisöissä uudella innolla. Koin tarvitsevani paljon tukea tilanteessani ja sainkin sitä hieman kivikkoisen alun jälkeen. Olen saanut tärkeitä ystäviä ja tuttavia elämääni.
Kesällä 2012 aloin huomata, että tutkimusprosessista jäi trauma. Toimintakykyni alkoi kärsiä sen vuoksi, että monista asioista aktivoitui mielessä pyörivä kela, jossa kävin läpi kaikkia minulle annettua palautetta ja yritin turhaan löytää jotain järkeä epäoikeudenmukaisesta ja identiteettini kannalta väkivaltaisesta kohtelusta. Heinäkuussa soitin kansalliseen kriisipuhelimeen, kun en tiennyt, mihin muualle voisin ottaa yhteyttä ahdistuksestani. Kriisipuhelimen työntekijä neuvoi minut Turun kriisikeskukselle, joka oli kuitenkin heinäkuussa kiinni.
Tärkeä tukea tarjonnut paikka oli Setan Transtukipiste, jossa koin ensimmäistä kertaa todella voimakkaasti, että asiasta tietävät ammattilaiset ovat puolellani. Ymmärsin, että olin todella kohdannut vääryyttä, ja että minun pitäisi uskaltaa taistella oikeudestani omaan itseeni.
Vaihe 5: Kriisiterapia, rimpuilua ja onnistumisia vihdoin
Elokuussa 2012 kävin psykologinluona ”palautekeskustelussa”. Toivoin saavani jotain selvyyttä siihen, miten ja miksi minut oli misdiagnosoitu niinkuin oli. Psykologi jankutti minulle Rorschachista ja tunnekontrollin ongelmista. Koin, että testistä saadun tuloksen jälkeen kaikki tekemiseni ennen ja jälkeen sitä tulkittiin värittyneesti niin, että se tuki testitulosta. Emme löytäneet mitään yhteistä kommunikaatioväylää ja suorastaan riitelimme. Psykologi tuntui suuttuvan siitä, että kyseenalaistin hänen arvionsa, ja minä taas suutuin siitä, että hän katsoi muutaman testin perusteella ymmärtävänsä minua paremmin kuin minä itse tai läheiseni. Lopulta päädyimme yhteisesti siihen näkemykseen, että luottamuspulani tutkimusryhmää kohtaan oli sitä luokkaa, että minun kannattaisi mielummin hakeutua jatkotutkimuksiin esimerkiksi Helsinkiin.
Transtukipisteen sosiaalityöntekijä kuitenkin vakuutti minut siitä, että kannattaisi vielä yrittää kirjoittaa minua tutkineelle lääkärille kirje, jossa ilmaisen, etten ole samaa mieltä hoitosuunnitelman kanssa ja että minulle on tärkeää päästä aloittamaan transhoidot pian (sen lisäksi, että olin tähän mennessä ollut jo puolisen vuotta omaehtoisesti testosteronilla). Tein näin – ilmoitin kirjeessä, etten hyväksy pitkää terapiaa muita hoitoja edeltävänä, että YTHS-psykiatrini ei ole samaa mieltä tutkimusryhmän kanssa esimerkiksi persoonallisuushäiriöstäni, ja että olin joka tapauksessa hakeutumassa yksityisiä reittejä muun muassa rintojenpoistoon eli mastektomiaan.
Tämä taistelutahtoni poiki minulle uuden TAYS-ajan lokakuulle – tätä ennen minua pyydettiin toimittamaan heille lausunto YTHS-psykiatriltani. Olin hämilläni, enkä tiennyt mistä oli kyse, mutta aloin olla epämääräisen toiveikas. Ehkä sittenkin saisin diagnoosin ja hoitoja jo nyt? Lokakuun 19. päivä tuli ja pidemmittä seremonioitta lääkärit ilmoittivat, että diagnoosiani voidaan tarkistaa, koska toiveeni sukupuolen korjauksesta on edelleen voimassa, eikä muissa diagnooseissani ole kyse mistään kehonkuvallisesta tai identiteetillisestä vääristymästä.
En vieläkään ole oikein varma, mitä kaikkea tässä prosessissa on todella tapahtunut, mutta ainakin nyt pääsen virallisestikin eteenpäin korjauksessa. En kuitenkaan aio jättää asioita tähän, vaan haluan selvittää, miksi ja kenen tahdosta minulle kävi niinkuin kävi – joku vähemmän itsenäinen ja sinnikäs olisi voinut väsähtää ja luovuttaa tähän mennessä. Luottamukseni nykyisen järjestelmän toimivuuteen on heikko – kyseessä on ihmisten yksityisyyttä ja ihmisarvoa loukkaava järjestelmä, jossa tehdään identiteetistä sairauteen verrattava asia,, viedään itsemääräämisoikeus ja alistetaan prosesseille, joissa palkitaan tottelevaisuus ja auktoriteettien kunnioitus sekä rangaistaan yksilöllisyydestä.