Suomalainen työ on sanapari, joka kuulostaa hienolta. Sitä on kiva puolustaa vaalien alla ja kehua juhlapuheissa. Suomalaisen työn takana on kuitenkin jatkuvasti kasvava määrä Suomen ulkopuolella tehtävää työtä, jonka seurauksena luonto kärsii ja pientä ihmistä poljetaan yhtä hävyttömästi kuin Halla-aho kriisikuntia saarnatessaan niissä ”maahanmuuton vaaroista”.
Meille uskotellaan, että suomalaista työtä tekee Duunari, tuo kaikenväristen työväenpuolueiden suosikkikäsinukke. Kaikki kuulostaa paremmalta, kun sen sanoo Duunarin suulla. Tarvittaessa me kaikki olemme Duunareita, tai ainakin silloin kun on vaalit.
Jos perussuomalaisia on uskominen, niin Duunari on karvaperseinen teollisuusalalla työskentelevä heteromies, joka tykkää makkarasta (ja nyt ei puhuta mistään soijanakista) ja vastustaa maahanmuuttoa, koska maahanmuuttajat vievät hänen työpaikkansa. Sillähän ei ole mitään merkitystä, että duunarin duunit siirsi toiselle puolelle maailmaa suomalainen suuryritys, joka laukkaa maailmalla etsimässä löysempiä ympäristölakeja ja alhaisinta työntekijöiden järjestäytymisastetta.
Suomalainen työ on suomalaista vain niin kauan kuin markkinointi pelaa. Totuus on aivan toisenlainen, eikä aina siedä lähempää tarkastelua. Esimerkiksi Marimekon lasi- ja keramiikkatuotteet valmistetaan Thaimaassa, eikä Marimekko suostunut kertomaan mitään tavarantoimittajistaan, oli kyse sitten tekstiileistä tai muista tuotteista. Yritysvastuu on Marimekolle sen verkkosivujen mukaan tärkeää, mutta ei ilmeisesti liian tärkeää, sillä Marimekko ei Finnwatchin raportin* mukaan tunne puuvillansa tuottajatasoa, eikä suostu kertomaan niitä eurooppalaisia yrityksiä, joilta se kankaansa hankkii. Kasvojen menettämisen pelossa on helppoa vedota kilpailukyvyn säilyttämiseen, jos todellisuudessa tuotannon tehokkuudesta vastaavat alipalkatut virolaiset ompelijat ja kvartsilasin käsittelyn takia keuhkosyöpään sairastuneet aasialaiset tehdastyöläiset.
Eli olemme tilanteessa, jossa voimme istua aamupalapöydässä päällämme yöpaita, jonka kankaan värjäämiseen käytettyjen värien takia intialaiselta värjäämön työntekijältä ei ole saatu sormenjälkiä moneen vuoteen, juoden burmalaisten orjien Thaimaassa pakkotyönä tekemää ananasmehua suomalaisen designyrityksen lasista, jonka puhaltanut työntekijä saa seitsemän euroa päiväpalkkaa työstä, jonka seurauksena hän käyttää päivittäin silmätippoja kirveleviin silmiinsä, koska tehtaan työturvallisuus on mitä on. Ja samalla hoemme itsellemme tukevamme suomalaista työtä.
Mutta tästähän ei kannata välittää, sillä meidän on kuluttajina pidettävä huolta siitä, että markkinatalouden rattaissa on näinä aikoina riittävästi työläisten verta, eikun rasvaa, eli rahaa. Muuten koko systeemi kuukahtaa ja onko sitten kiva, onko?
Sini Savolainen
Virossa oleskelevan kirjoittajan naapurikadulla on suomalaisen Voglian ompelimo. Voglian kuukauden tuote maksaa verkkokaupassa 83 euroa. Virolaisen ompelijan kuukausipalkka on verojen jälkeen noin 350€.
*Finnwatch 5/2013 Suomalaisten designtuotteiden vastuullisuus – case: Iittala ja Marimekko Thaimaassa